Arvostelussa Teeto

Tee tosta tasoloikinta!

Muistan vielä vuoden 2017 ilon, kun sain saman vuoden aikana kokea A Hat in Timen, Yooka-Layleen ja Super Mario Odysseyn, jotka ovat kaikki vapaammin tutkittavia 3D-tasoloikintoja. Vielä tuolloin jokainen uusi keräilypainotteinen loikintajulkaisu oli tapaus itsessään, sillä genre eli erittäin laihoja vuosia, etenkin jos jätetään Nintendon omat tuotannot pois laskuista. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Koska nostalgiamielessä tehtyjä tribuutteja ja uusioversioita ilmestyy yhä kiihtyvällä tahdilla, alkaa jossain välissä väistämättä pohtia, mitä uutta ne enää tuovat pöydälle. Tämä kysymys on syytä nostaa esiin myös Eat Pant Games -indiestudion esikoispeli Teeton kohdalla.

Teeton tarina alkaa lupaavasti lyhyellä välinäytöksellä, joka esittelee pelin värikkään ja piirrosmaisen maailman. Tapahtumat sijoittuvat omalle planeetallemme, josta kaikki ihmiset ovat eräänä päivänä kadonneet mystisesti. Tilalle on ilmestynyt muun muassa puhuvia esineitä, eläimiä ja ikäviä Varjoja, jotka tekevät pahojaan kaikkialla. Mysteerin taustalla oleva salaisuus paljastetaan lopussa, mutta mitään sen kummempaa syvällistä juonisisältöä ei ole. Yhtään mitään tai ketään on vaikea ottaa vakavasti, koska dialogi on joka tilanteessa sarkastista tai vitsimielellä kirjoitettua.

Rakenteellisesti Teeto on jokseenkin lineaarinen 3D-tasoloikka, jossa on tutkittavia sivureittejä. Reiteille on ripoteltu keräiltävää ja tehtävää, ja koska karttaa ei ole, tulee ympäristöjä tarkkailla huolella. Parhaiten kokemus on verrannollinen Spyro-peleihin. Kenttäsuunnittelu tekee tehtävänsä, eikä mikään alue ole koskaan liian suuri tai sekava.

Teetossa on kaksi pääasiallista keräiltävää asiaa. Ensimmäisiä ovat omituisesti nimetyt ”Michaelit”, erityiset siniset limavauvat, joista jokaisella on oma tittelinsä samaan tapaan kuin Spyro 3:ssa jokaisella pelastettavalla lohikäärmeellä. Näiden lisäksi etsitään uusia maailmoja avaavia Vionite-kristalleja, jotka nekin tuovat vahvasti mieleen Spyron ja erityisesti sen toisen osan keräiltävät orb-pallerot.

Maailmoja on yhteensä neljä kappaletta, joista jokaisessa on viisi kenttää ja pomotaistelu. Kentissä tutkitaan ympäristöä, tuhotaan laatikoita tai vihollisia, kerätään esineitä ja lopulta mennään maaliin, kun jokainen nurkka on niin sanotusti puhdistettu. Kaava ei muutu seikkailun aikana, eli joka kentässä ammutaan alas ilmassa liehuvia varjolippuja ja tuhotaan vain neljää erilaista pikkuvihollista. Sanomattakin on selvää, miten itseään toistavaa tämä on. Esimerkiksi edellä mainitussa Spyrossa on myös tuhottavia esineitä, mutta ne ovat joka kerta uniikkeja ja senhetkiseen miljööseen sopivia kohteita, joita on myös pelimekaanisessa mielessä sijoiteltu erilaisilla tavoilla.

Myös sivutehtävät ovat valitettavan tylsiä, sillä niissä tyypillisesti jokin hassu hahmo puhuu ensin jotain älytöntä, minkä jälkeen on edestakaisen juoksentelun aika, joskus vain viereiseen huoneeseen ja takaisin. Piristäviä poikkeuksia ovat muutaman kerran tapahtuvat Crash Bandicoot -tyyliset pakokohtaukset sekä viimeisen maailman selvästi erilainen lentelykenttä. Viimeinen maailma on muutenkin hauskin tapaus, sillä se sisältää pelaajalta hieman enemmän vaativia tasoloikkahaasteita ja ovelasti sijoitettuja vihollisia. Sataprosenttisessa läpäisyssä vierähtää noin kahdeksan tuntia. Muutamia kenttiä täytyy erinäisistä syistä pelata läpi useamman kerran.

Päähenkilö hallitsee tuplahypyt, liitämisen ja vihollisten mätkimisen yhtä hyökkäysnappia rämpyttämällä. Ilmassa on mahdollista syöksyä eteenpäin Marion malliin ja tarvittaessa hahmo tömähtää maahan tuhannen auringon voimalla. Kun Teeto seisoo paikallaan, kykenee se taas ammuskelemaan pieniä luoteja – tosin ilman gyro-avusteista tähtäämistä.

Liikkuminen tuntuu hyvältä tuplahypyn epäluotettavuutta lukuun ottamatta. Hektisissä kohdissa sattuu varmasti epäreiluja kuolemia, kun hahmo ei jostain syystä hyppääkään, vaikka nappia varmasti painaisi. Muutoin peli on todella helppo, eikä harvalukuisista kuolemistakaan rangaista mitenkään. Nintendo-pelaajan silmissä A-napin pyhittäminen hyppäämiseen on varsin hämmentävä ratkaisu, ja kävinkin itse vaihtamassa konsolin asetuksissa ohjaimen A:n ja B:n paikat keskenään.

Inspiraation lähteiden listaan voi lisätä myös Kirbyn, jonka taikalaatikosta on viety kopiointivoima, joka ei tosin toimi Teeton käsissä yhtä monipuolisesti. Yleensä lähistöllä on saatavilla vain muutama kyky, joiden ympärille on luotu pulmia. Yhteensä kykyjä taitaa olla koko pelissä alle kymmenen. Kirbymäistä vapautta hyödyntää kopioliikkeitä eri tilanteissa ei ole, koska jokaisen voiman käyttö perustuu liipaisimen painamiseen paikallaan jäpittäessä silloin, kun kenttä sitä vaatii. Tyypillinen este voi olla esimerkiksi seinä, jonka hajottamista varten täytyy noutaa kentän alusta kivivoima. Vaikka useimmilla voimilla voi teoriassa tuhota myös vihollisia, on niiden käyttö aina hitaampaa ja epätarkempaa kuin tavallisten hyökkäysten.

Teeto näyttää ulkoisesti ihan toimivalta peliltä, eikä kärsi tv-tilassa pyöriessä isommista ongelmista. Käsikonsolitilassa peli on kuitenkin jopa Switch 2:lla tökkivä kokemus, joka pyrkii 60 kuvan ulostuloon sekunnissa, mutta ei koskaan saavuta sitä edes alun ensimmäisessä pienessä opetushuoneessa. Ruudunpäivitys poukkoilee tavallisesti välillä 45–55FPS, mikä saa sen tuntumaan erityisen ikävältä. Switch 2:n 120Hz-näytöllä jopa lukittu 40FPS olisi ollut paljon mieluisampi valinta. Tökkimisen lisäksi oman konsolini tuuletin alkoi myös huutamaan jopa laitteen omia kaiuttimia äänekkäämmin. Puhtaasti käsikonsolimielessä Teetoa ei kannata nykymuodossaan hankkia.

Tasohyppelypeliin on pesiytynyt myös harmittava määrä bugeja. Välillä en voinut vaihtaa asetusvalikossa lainkaan asetuksia, ja vielä useammin esimerkiksi hyppy- tai kopiointikyky lakkasi rekisteröitymästä kesken kentän. Jos pelaaja tekee yksinkertaisesti väärän liikkeen väärässä paikassa, vaikuttaa peli menevän täysin sekaisin. Jouduin useaan otteeseen aloittamaan kentän alusta, kun edes tarkoituksellinen kuolema ei korjannut tilannetta. Toisinaan pystyin pelastamaan tilanteen aktivoimalla co-op-tilan ja kakkospelaajan ohjaimen. Jos kyseessä ei olisi arvostelukopio, olisin saattanut lopettaa pelaamisen kesken.

Loppua kohden aloin pelata poikkeuksellisen varovasti, jotta en vahingossa rikkoisi peliä uudelleen. Loppuhuipennus oli lähes tragikoominen: viimeisen pomotaistelun jälkeisessä välivideossa käyttöliittymän tähtäysnäkymä jäi liimatuksi muun videon päälle, sillä ilmeisesti en olisi saanut katsella enää ympärilleni viimeisen osuman jälkeen.

Yhteenveto

On hieno saavutus, että pääasiassa kahden henkilön studio on saanut aikaan näin kokonaisen pelin. Siksi sitä tuntuu myös ikävältä arvostella näin ankarasti, sillä voin vain kuvitella, kuinka paljon työtä ja intohimoa projektiin on käytetty. Lopputuloksena Teeto tuntuu kuitenkin peliltä, joka ei oikein uskalla tehdä mitään omaperäistä eikä täysin ymmärrä kaikkea, mitä se esikuviltaan lainaa.

Teknisten ongelmiensa ulkopuolella Teeto on täysin harmiton ja ajoittain jopa rentouttava tasohyppely, joka voisi sopia edulliseen hintaan esimerkiksi perheen pienimmille tai sellaisille 3D-tasoloikkafaneille, jotka eivät vielä ole kyllästyneet turvalliseen kaavaan. Co-op on selvästi pelin suurin valtti.

Olisiko Teeto saanut tällaisenaan enemmän arvostusta 10 vuotta sitten? Ehdottomasti. Sen jälkeen pelkästään Switchille on kuitenkin julkaistu niin monta laadukasta lajityypin edustajaa, että Teeton on vaikea erottua joukosta.

Hyvää:
– Koko seikkailun voi kokea co-op-tilassa
– Perusteet hallussa
– Täysin ääninäytelty dialogi

Huonoa:
– Bugit tekevät pelaamisesta epämukavaa
– Käsikonsolitilan kelvottomuus
– Vaihtelua ei ole tarpeeksi
– Mitä uutta?