Arvostelussa Sonic X Shadow Generations

Piikikäs eläin

Kahta ensimmäistä Sonic Adventurea pidettiin yleisesti pitkään Sonicin parhaina 3D-seikkailuina, vaikka siilihahmon hyppy 3D-ulottuvuuteen ei sujunut 2000-luvun alussa aivan yhtä lennokkaasti kuin kilpailevan konsolin punalätsäisellä tasoloikkamestarilla. 3D-Sonicien tehtaileminen jatkui Adventure-sarjan ja Segan konsolivalmistajan uran päättymisen jälkeenkin, mutta edessä oli monella tavalla Sonicin synkin aikakausi. Sonic Heroes (2003) sai vielä kohtalaisen hyvän vastaanoton, mutta sen jälkeen joku keksi, että Shadow the Hedgehog vastaa ammuskeluun samalla mitalla takaisin, ja kunnianhimoisesti nimetyssä Sonic the Hedgehogissa (2006) pussailtiin prinsessoja ja seikkailtiin maailmanlopun maisemissa.

Iloinen ja värikäs Sonic kaivautui esiin poterostaan vasta 2010 Wiin Sonic Coloursin myötä, mutta vielä isommat otsikot keräsi seuraavan vuoden Sonic Generations, joka juhlisti samalla sarjan 20-vuotista historiaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut täysiverinen 3D-tasoloikinta, sillä moderni ja pöyhkeä Sonic sai seuraa myös suloisen pyöreästä retroversiostaan, joka liikkui 2D-ulottuvuudessa 3D-grafiikasta ja kääntyilevästä kamerasta huolimatta. Itseltäni juhlapeli jäi tuolloin välistä, mutta onneksi Generationsin päivitetty versio löysi tiensä myös Switchille. Pelin uusi sisältö liittyy uusimmassa Sonic-elokuvassakin esiintyvään Shadow-hahmoon, joka ei tällä kertaa paukuttele pyssyillä.

Alkuperäinen Sonic-seikkailu ja Shadow Generations ovat erillisiä kampanjoita, jotka voi pelata vapaassa järjestyksessä. Mitään kaikkien aikojen videopelitarinaa ei kannata kummaltakaan odottaa, sillä käsikirjoittajien tärkein tehtävä on ollut naurattaa vanhoja Sonic-faneja suorilla viittauksilla aiempien pelien tapahtumiin ja lentäviin lauseisiin, ja siinä Generations onnistuukin erinomaisesti. Sonic-osuuden juoni on melkein yhtä simppeli kuin Mega Drive -peleissä – aikamatkustava kaasumörkö imaisee kaikki aikatyhjiöön, tohtori Eggmanilla on uusi kostosuunnitelma ja Sonicin täytyy saada haltuunsa kaikki Chaos Emeraldit pelastaakseen maailma. Presidentit ja prinsessahahmot loistavat onneksi poissaolollaan, vaikka uudistetut tasot ovatkin peräisin pääosin samoista 3D-peleistä.

Shadow Generations tapahtuu väitetysti samaan aikaan Sonicin kertomuksen kanssa, vaikka en ymmärräkään oikein sitä, miten synkistelevä siili voi toimia samaan aikaan Sonicin välivastustajana ja suorittaa omaa tehtäväänsä toisaalla. Ehkä tähänkin on jonkinlainen multiversumiteoria. Shadow’n tarina keskittyy enemmän hahmoon itseensä ja käynnistyy vauhdikkaasti avaruusyhdyskunta Arkissa ja Sonic Adventure 2:n loppuun perustuvalla tasolla. Pahiksena häärii Shadow the Hedgehog -pelistä tuttu Black Doom -alien, joka on kiinnostunut Shadow’n piilotetuista kyvyistä vähintään yhtä paljon kuin antisankari itsekin. Nämä kyvyt pääsevät tietysti hyötykäyttöön toiminnan käynnistyessä. Siipien kasvaminen siilille on samaan aikaan juuri sitä mitä Shadow-kampanjalta odotin, mutta en halunnut nähdä.

Yllätyin hieman siitä, ettei alkuperäinen Generations ole kovin montaa tuntia lyhykäistä Shadow’n tarinaa pidempi, vaikka ensimmäisessä onkin melkein tuplamäärä kenttiä. Soniceilla pelatessa laajeneva valikkomaailma on kaksiulotteinen, Shadow’lla kamera pysyy taas pelihahmon takana, mikä saa aikaulottuvuuden muistuttamaan hyvällä tavalla Bowser’s Furyn hiekkalaatikkoa, josta tosin siirrytään varsinaisiin kenttiin portaalien läpi. Jokaisesta tasosta on olemassa sekä klassisella että modernilla Sonicilla pelattavat versiot, ja Shadow’n puolella enimmäkseen kolmiulotteiset Act 1 ja 2, jotka täytyy läpäistä, jotta pomotaisteluun johtavan portin avaavat lisähaasteet ilmestyvät aikatyhjiöön. Samoja kenttiä kierrättäviä haastetehtäviäkin on suoritettava kaksi kappaletta, mutta vaihtoehtoja on niiden osalta useampia. Tämä on tervetullutta, sillä en olisi millään jaksanut juosta kymmeniä kertoja identtisten maisemien läpi helppoa aikahaamua vastaan tai 100 sormusta mahdollisimman nopeasti keräten.

Mielikuvituksellisimmissa haasteissa pelattavuus muuttuu silloin, kun kentät täytetään esimerkiksi puulaatikoilla, tai kun sen läpäisemiksi vaaditaan jonkun Sonicin pelastaman ystävän erikoiskykyä, kuten Amyn lisähyppyä tai Rougen viholliset lamauttavaa lentosuukkoa. Shadow’n kampanjan lisätehtävistä vastaavat erikoishahmot puuttuvat, mutta hahmon omat lisävoimat paikkaavat hieman tätä aukkoa. Shadow ei kerää vauhtia modernin Sonicin tapaan palloksi käpertymällä, vaan juoksee vihollisten läpi liipaisinta painamalla turbonopeudella, kunhan mittarissa on tarpeeksi energiaa. Lisäksi hahmo osaa käyttää viholliset ja tikittävän kellon muutamaksi sekunniksi pysäyttävää Chaos Control -toimintoa, jonka hyödyllisyys avautuu paremmin ennätysaikojaan hioville pelaajille kuin sunnuntailoikkijoille. Seinähyppelystä ja sormuspyrähdyksistä vapaalla retro-Sonicilla pelaaminen muistuttaa taas Mega Drive -ajoista.

Päällisin puolin Switch-peli ei poikkea merkittävästi Generationsin alkuperäisistä PS3- ja Xbox 360 -versioista. Uudistukset ovat huomaamattomia muille kuin faneille, sillä ne koskevat pääasiassa vain dialogia ja kenttien yksityiskohtia, kuten esillä olevia julisteita ja kolmea uutta piilotettua chao-hahmoa. Ruudunpäivitys on lukittu 30 kuvaan sekunnissa, mutta etenkin muihin kolmannen osapuolen Switch-julkaisuihin verrattuna Generations näyttää erittäin skarpilta, eikä piirtoetäisyyskään ole lainkaan hassumpi. Muutamassa räjähtävämmässä Shadow-kentässä meno tökkii välillä, eivätkä kaikki pelin omalla moottorilla pyörivät keskustelukohtaukset näytä paljoa 2000-luvun alun pelejä paremmin animoiduilta, mutta muuten tekninen suorituskyky on vähintään kelvollinen.

Samaa en voi sanoa aivan kaikkien kenttien ja kontrollien toteutuksesta. 2D-Sonicin tasoissa ja käyttäytymisessä ei ole mitään vikaa, mutta mitä avoimemmaksi kenttäsuunnittelu ja liikkuminen muuttuu, sitä useammin sattuu tyhmiä vahinkokuolemia. Tällä saralla kunnostautuvat erityisesti Seaside Hillin ja Crisis Cityn modernit versiot. Juoduin ottamaan eniten uusintayrityksiä kohdissa, joissa kamera osoittaa Soniciin hieman yläviistosta, jolloin ei ole aina selvää, onko alustalla fyysistä kaidetta vai odottaako seinän takana kuilu. Useimmiten tällaisia sokeita pisteitä ilmestyy vielä sellaisen suoran jälkeen, jonka läpi on juuri juossut harja hulmuten boost-liipaisin pohjassa. Koin väärällä tavalla haastavaksi myös tuplahypyn käyttämisen, koska vihollisten keskellä B-nappulan tuplanäpäytys aktivoi välillä yllättävään suuntaan hakeutuvan homing attackin, jota ei saa kytkettyä pois päältä. Shadow Generationsissa tätä ongelmaa ei ole, koska siinä sekä hypylle että homing attackille on erilliset näppäimensä. Yhteisten asetusten päivittäminen kumpaankin kampanjaan ei pitäisi olla teknisesti mahdotonta.

Yhteenveto

Sonic X Shadow Generationsissa on tunnettujen artistien julkaisemien Best of -kokoelmalevyjen makua: mukaan valikoiduilla kentillä ei ole suurta yhdistävää tekijää, mutta ainakin ne ovat enimmäkseen loistavia välähdyksiä maailman nopeimman siilin parhaista hetkistä. Uudelleen miksatut teemakappaleet sopivat nopeatempoisen sinkoiluloikinnan taustalle erinomaisesti, eivätkä pomotaistelut toista yhtä ja samaa kaavaa. Mikään pakkohankinta uusi versio ei ole pelkästään muutaman tunnin kestävän Shadow-sivujuonen vuoksi, jos alkuperäinen Generations on vielä hyvässä muistissa. Uuteen elokuvaan liittyvä Keanu Reeves -tehtäväkin on maksullista lisäsisältöä. Kaikkia itsestään selviä pikkuongelmia ei ole myöskään korjattu, vaikka aikaa siihen on ollut vuosia.

Hyvää:
– Pääosin hyviä kenttiä
– Paljon viittauksia nostalgiahengessä
– Paljon avattavia salaisuuksia niistä kiinnostuneille
– Musiikki
– Näyttää terävältä

Huonoa:
– Efektitykitys on välillä liian raskasta Switchille
– Näppäinkomentoja ei voi kustomoida täysin vapaasti
– Aika lyhyt