Arvostelussa Bloodstained: Curse of the Moon 2

Kirouksen paluu

Menneiden aikojen tähtijulkaisija Konami ei enää nykyään loista yhtä kirkkaasti kuin aikanaan. Vielä vuosituhannen taitteessa julkaisijalla oli vauhti päällä muun muassa Castlevanian ja Contran kanssa, siinä missä nykyään sarjat saavat lähinnä tekohengitystä uudelleenjulkaisujen muodossa. Onneksi muut kehittäjät ovat ottaneet tehtäväkseen täyttää tämä Castlevanian mentävä kolo, näistä päällimmäisenä Koji Igarashin luoma Bloodstained-universumi. Igarashi on tunnettu erityisesti työstään avoimempien Castlevania-pelien parissa, mutta Inti Creates ‑studion voimin Bloodstained kääntyi myös klassiseksi, suoraviivaisemmaksi Castlevania-klooniksi ensimmäisen Curse of the Moonin muodossa. Nyt saaga on saanut jatkoa, mutta onnistuuko Curse of the Moon 2 kaappaamaan ensimmäisen osan loiston?

Horisontissa kohoaa demonien tornina tunnettu rakennelma. Demonien suurimpana vihamiehenä jo ykkösosassa mainetta niittänyt Zangetsu lähtee jälleen tappopuuhiin miekka kuunvalossa välkkyen. Miljööt ovat melko tuttua kauraa, vaihdellen goottisista linnoista synkkiin metsiin, jäätyneisiin kaupunkeihin tai tulivuoren polttaviin sisuksiin. Matkan varrella metsästyskerhoon liittyy myös joukko uusia tuttavuuksia, joiden kyvyt pääsevät hyötykäyttöön. Dominique omaa keihään, jonka kantama ylittää Zangetsun miekan selvästi. Tarkka-ampuja Robert pystyy sniputtamaan vihollisia pitkienkin kantamien päästä. Erikoisimpana kumppanina on kuitenkin jättimäistä robottia ohjastava Hachi-koira. Jokainen hahmoista loistaa erilaisissa tilanteissa, ja jokaiselle kyllä riittää demoneita lahdattavaksi.

Pelattavuudeltaan Curse of the Moon 2 ei ota valtavaa pesäeroa edeltäjästään. Tasosta toiseen siirrytään lineaarisesti, mutta tason sisällä on muutamia eri haaroja, joista osalle pääsemiseen vaaditaan tietyn hahmon käyttöä. Lopussa odottaa tietenkin pomovastus. Jokaisella hahmolla on oma elämäpalkkinsa, ja seurueen jäsenten välillä pystyy vaihtamaan vapaasti. Mikäli hahmo kuolee, palautuu pelaaja edelliselle tarkistuspisteelle, mutta elämät hupenevat vasta koko köörin kaatuessa. Kaikkien elämien kadottua pitää koko taso aloittaa alusta, mutta rahasäkkejä hamstraamalla voi kerryttää lisäelämiä, ja toki hahmojen elämäpalkkeihin löytyy täydennystä sydämien muodossa. Castlevania-fanaatikot saattavat saada tästä näppylöitä, sillä Bloodstainedissa sydämet antavat elämää, siinä missä Castlevaniassa niitä kulutetaan erikoisaseiden käyttämiseen.

Tasohyppely on Curse of the Moon 2:ssa juuri niin sulavaa kuin voi odottaa, pelin juuret ja vaikutteet huomioiden. Castlevania-henkisesti hypyt ovat eräänlaisia sitoutumisia. Kun hypyn aloittaa, ei hypyn suuntaa tai nopeutta voi muuttaa ilmassa. Tämä vaatii hieman totuttelemista, mutta mekaniikat toimivat lopulta juuri niin hyvin kuin voisi toivoakin. Tasojen varrella vastaan tulee monenlaisia otuksia, kuten keihäät ojossa hyökkääviä haamuritareita, happoa niskaan tiputtavia kattiloita tai hieman mielikuvituksellisimpia olioita, joita en voi edes sanoin kuvailla. Kaikista pelottavin ja tappavin vihollinen vaanii kuitenkin varjoissa, ollen pelaajan kannoilla alusta alkaen. Puhun tietenkin pelin Castlevania-henkisestä knockbackista, joka heittää jokaisesta osumasta pitkiä matkoja taaksepäin. Tämä tekee tasohyppelystä riskialtista, sillä vihollisen hipaiseminenkin johtaa usein pohjattomaan kuiluun putoamiseen. Knockback on pelin turhauttavin piirre, mutta sen saa pois Casual-vaikeusasteella, joka tosin antaa samalla loputtomat lisäelämät sekä enemmän energiaa erikoisaseiden käyttöä varten, jolloin eteneminen muuttuu ainakin omasta mielestäni liian vaivattomaksi.

Jokaisen tason päätteeksi vastaan tulevat pomotaistelut ovat pelin tähtihetkiä, niiden ollessa sekä haastavia että näyttäviä. Inti Creates loistaa erilaisissa erikoisefekteissä, mikä näkyy näyttävinä räjähdyksinä, salamoina ja joka suuntaan sinkoilevina säteinä. Vastaan tulee niin lohikäärmettä, laavassa uiskentelevaa jättiläismatoa kuin egyptiläistä alkuperää muistuttavaa sarkofagiakin. Myös näissä taistoissa hahmojen välillä vaihtelu kannattaa, sillä Dominiquen korkea hyppy auttaa väistöissä, kun taas Zangetsu tekee miekallaan paljon vahinkoa. Hachi on jokseenkin rikkinäinen hahmo, sillä robottia ohjastavan koiran erikoiskyky antaa hetkellisen voittamattomuuden. Iso osa pomojen elämäpalkista kuluu ottamalla voittamattomuuden käyttöön ja hakkaamalla sitten nappeja niin kovaa kuin sormista lähtee. Hachi omaa myös kyvyn leijua hetken ilmassa rakettirepullaan, mutta koin sen olevan enemmän tiellä kuin avuksi erityisesti tasoloikinnan aikana. Rakettireppu aktivoituu usein vahingossa, jolloin hahmo tippuu lopulta mitä todennäköisimmin kuolemaansa.

Kuten ensimmäisessä Curse of the Moonissa, myös jatko-osassa kaiken tarinan kokeminen vaatii useamman läpipeluun. Läpipeluut on jaettu episodeiksi, jotka ovat loppua lukuun ottamatta lähes identtisiä, sillä erolla, että käytössä olevissa hahmoissa ja muissa säännöissä on eroa. Kolmannessa episodissa päästään jopa edellisestä osasta tuttujen kasvojen saappaisiin, mikä tekee kokemuksesta selvästi erilaisen. Itse tasot ovat samoja, mikä tekee niiden pelaamisesta yhä uudelleen hieman itseään toistavaa, mutta onneksi eri hahmojen avulla pääsee eri reiteille. Koska erilaisia haarautumia on lukuisia, päästään vielä toisella ja kolmannella läpipeluullakin uusillekin alueille. Ideana episodit ovat mielenkiintoisia ja tuovat muuten alle viisi tuntia kestävään seikkailuun lisäarvoa, mutta kaiken näkemiseksi pitää pelata samat tasot viidesti, mikä on jo hieman liikaa.

Audiovisuaaliselta anniltaan Curse of the Moon 2 tekee yhtä suuren vaikutuksen kuin edeltäjänsäkin. Kasibittisen Nintendon ulkoasua matkitaan uskollisesti, vaikka tavaraa näytöllä on niin paljon, että se sulattaisi aidon klassikkokonsolin. Ääniraita ei jää lainkaan vanhojen Castlevania-pelien jalkoihin, sillä mukana on todella tarttuvia kappaleita, jotka saavat jalan väpättämään. Myös suorituskyky on erinomainen eikä bugeja tullut vastaan, joten kokonaisuus on alusta loppuun hyvin viimeistellyn tuntuinen. Switchin HD-tärinämoottori tosin pärisee välillä melko hurjana, mutta sen saa halutessaan kytkettyä pois päältä.

Yhteenveto

Bloodstained: Curse of the Moon 2 on monella tapaa hyvin suoraviivainen jatko-osa, sillä se tarjoaa enemmän sitä samaa mitä ensimmäinen osa jo tarjosi. Uudet hahmot, kentät ja pomotaistelut tekevät siitä toki riittävän erilaisen, mutta kokonaisuus on joka tapauksessa hyvin tutunomainen. Tästä huolimatta kyseessä on loistavaa tasohyppelyä esteettisesti moitteettomassa paketissa, joka turhauttaa vain muutamassa kohtaa, usein samoista syistä kuin Castlevania-pelitkin. Jos etsii kaavaa rikkovaa jatko-osaa, saattaa Curse of the Moon 2 tuntua liiankin varman päälle pelatulta. Jos sen sijaan Castlevania-pelit ovat lähellä sydäntä ja janoaa lisää, ei Curse of the Moon 2:ta kannata ohittaa.

Hyvää:
– Toimivaa tasohyppelyä, kunhan ohjauksen kanssa tulee sinuiksi
– Hahmoilla on omat vahvuutensa, eikä yksikään niistä ole turha
– Musiikki
– Pomotaistelut eivät petä…

Huonoa:
– …joskin Hachi tekee niistä turhan helppoja
– Runsas knockback, jonka saa pois ainoastaan Casual-tilassa