Pettymyksiä ja jättihittejä

Konamin yhteistyö toimi Nintendon kanssa hyvin, joten samaa linjaa päätettiin jatkaa. Nintendo julkaisi 1989 Game & Watchin manttelinperijän Game Boyn. Konami oli ensimmäisten joukossa tekemässä pelejä uudelle kannettavalle konsolille, joten myöhemmin samana vuonna julkaistiin Castlevania: The Adventure. Valitettavasti uusi alusta osoittautui alkuun haastavaksi, eikä Konamilla ollut tarpeeksi taidokasta väkeä kehittämässä kyseistä peliä. Näin ollen Adventure myöhästyi alkuperäisestä julkaisuaikataulustaan ja päätyi hyllylle keskeneräisenä, mikä valitettavasti näkyy pelissä. Esimerkiksi kaikki ylimääräiset esineet karsittiin pois pelistä, jolloin ainoaksi käytettäväksi aseeksi jäi ruoska. Myöskään liikkuminen ei ollut yhtä sulavaa kuin NES:llä. Päävastustajana on jälleen haudasta noussut Dracula, mutta mielenkiintoisin muutos koski päähenkilöä, sillä tappajan roolissa on Simonin esi-isä Christopher Belmont.

Castlevania: The Adventuren tuottama pettymys kummitteli Konamin sisällä jonkinlaisena mörkönä, joten asialle päätettiin tehdä jotain. Työntekijät palasivat vääntämään koodia NES:lle, mutta harva osasi odottaa mitään ihmeellistä. Konami otti kaiken voitavan irti NES:stä ja loi sille uuden mestariteoksen nimeltä Castlevania III: Dracula’s Curse.

Dracula’s Cursessa esiteltiin jälleen uusi sankari nimeltä Trevor Belmont, joka oli alun perin Simonin isoisä ja seikkaili 100 vuotta ennen Simonia. Tuottaja Igarashin päästessä myöhemmin käsiksi Castlevania-sarjan juoneen on tullut selväksi, että Dracula’s Curse sijoittuukin tapahtumiin 200 vuotta ennen ensimmäistä Castlevaniaa. Trevorin lisäksi pelissä on myös kolme muuta pelattavaa henkilöä: merirosvo Grant Danasty, vampyyrinmetsästäjä Sypha Belnades ja Draculan unohdettu poika Adrian Farenheights Tepes, joka tunnetaan myös Alucard-valenimellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin pelaajalle annettiin mahdollisuus vaihtaa pelattavaa hahmoa kesken seikkailun. Valitettavasti Trevorin seuraan mahtui vain yksi kaveri kerrallaan, ja kaiken lisäksi molemmat jakoivat saman elinvoiman.

Melkeinpä käy sääliksi Dracula’s Cursea, varsinkin eurooppalaisten osalta. Peli sai suurta suitsutusta kriitikoilta, mutta osa kohderyhmästä oli jo vaihtanut Sega Mega Driven leiriin, toisten odottaessa kuumeisesti Super Nintendon tuloa. Dracula’s Curse julkaistiin Amerikassa vuonna 1990, mutta tuntemattomasta syystä Euroopassa vasta 1992. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta voi vain arvailla, kuinka paljon paremmin peli olisi myynyt, jos se olisi julkaistu aikaisemmin. Valitettavasti NES:n elinkaari oli vääjäämättä loppusuoralla ja uusi pelaamisen aikakausi oli alkamassa.

SNES:n ilmestyminen innosti monia studioita kehittämään paranneltuja versioita vanhoista peleistään. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että pelivalmistajat saivat heittää pelimekaaniset uudistukset kerralla pois mielestään ja lykkäsivät pihalle pelkästään graafisesti ehostettuja pelejä, pelattavuuden kustannuksella. Tähän lankesi aluksi myös Konami, joka pukkasi ulos 1991 Super Castlevania IV:n, jossa kauneusleikkauksen läpi käynyt Simon hyppelehti aiempaa sulavammin. Tehokkaampi konsoli olisi kuitenkin mahdollistanut huomattavasti rohkeammat irtiotot. Esimerkiksi Dracula’s Cursessa nähty mahdollisuus vaihtaa pelattavaa henkilöä ja valita reittinsä vapaavalintaisesti unohdettiin kokonaan. Vaatimattomista uudistuksista huolimatta Super Castlevania IV on silti erittäin hyvä peli, jota pelaa mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Pelin myynteihin vähäisillä parannuksilla ei ollut lopulta vaikutusta. Ilmeisesti pelaajat vain janosivat 16-bittistä Castlevaniaa.

Game Boyn Castlevania Adventure oli täydellinen pettymys, mutta käsikonsolimarkkinat kiinnostivat Konamia edelleen. Castlevania-buumin ollessa kuumimmillaan ei varmaan yllätä, että Konami työsti Super Castlevania IV:n kanssa yhtä aikaa uutta peliä Game Boylle. Castlevania II: Belmont’s Revenge on tarinallisesti suoraa jatkoa Adventurelle. Peli sijoittuu aikaan kaksi vuotta Adventuren jälkeen, ja Christopherin poika Soleiyu Belmontin on aika periä isänsä ruoska. Luovutusta edeltävänä yönä Soleiyu kuitenkin katoaa mystisesti, joten seuraavana aamuna isäukko joutuu jälleen tarttumaan legendaariseen aseeseen. Ensimmäistä kertaa Castlevanian historiassa pelaajan alkuperäinen tehtävä ei ole Draculan lahtaaminen. Konamilla otettiin onneksi opiksi vanhoista virheistä. Tällä kertaa mukaan tuli kaksi lisäasetta: pyhä vesi sekä bumerangiristi, joka tosin vaihtui amerikkalaisessa julkaisussa kirveeseen. Muutenkin peli rullasi paremmin: checkpoint-salasana oli käytettävissä, ja kentänkin sai alussa valita itse. Christopherin liikehdintäkin oli tällä kertaa paljon sulavampaa. Belmont’s Revengestä ei tullut mitään NES-hittien veroista bestselleriä, mutta onnistuipahan Konami ainakin puhdistamaan maineensa Game Boy ‑pelaajien keskuudessa.

Vuosi 1992 oli Castlevanian suhteen välivuosi. Uusia osia ei esitelty, koska Konamilla oli täysi työ saada Dracula’s Curse ja Super Castlevania IV Eurooppaan. Oli täysin normaalia odottaa, että hiljaiselon jälkeen tulee jotakin uutta, ja niin kävi nytkin. Vuonna 1993 uudet tuulet puhalsivat Konamilla, mikä tarkoitti sitä, ettei Nintendon pelikoneille tehty uusia Castlevanioita. Sen sijaan japanilainen pelitietokone Sharp X68000 sai Castlevania-nimen japanilaista vastinetta kantaneen Akumajō Dracula ‑pelin. Peliä ei tuotu lainkaan saarivaltion ulkopuolelle, koska pelialustaa myytiin vain Japanissa, mutta eipä muu maailma juuri mitään menettänytkään. Akumajō Dracula oli jälleen uusi versio alkuperäisestä Castlevaniasta, jossa Simon Belmont palasi jälleen pääosaan. Pieniä uudistuksia tehtiin muun muassa apuvälineisiin kuuluneeseen laakerinlehteen, joka ei enää tehnyt Simon’s Questin tapaan voittamattomaksi vaan palautti hieman menetettyä elinvoimaa.

Akumajō Draculasta ei tullut uutta myyntihittiä, joten Konami päätti yrittää jälleen jotain uutta. TurboGraphx-16 (Japanissa PC Engine) oli Japanin markkinoilla kohtalaisesti menestynyt pelikonsoli. Konami suunnitteli konsolille uuden Castlevania-seikkailun, josta tuli todellinen mestariteos. Pelin nimeksi tuli Dracula X: Chi no Rondo, jota kutsutaan lännessä yleisesti Rondo of Bloodiksi. Rondo on monimerkityksellinen sana: se voi tarkoittaa ainakin joko uudelleensyntymää tai piiriä. Loogisin suora käännös olisi Circle of Blood, joskin Konamin virallisissa läpipeluuoppaissa peliä on kutsuttu myös Reincarnation of Bloodiksi.

Myös Smash Bros. Ultimaten pelaajille tuttua Rondo of Bloodin sankaria – Richter Belmontia – on jopa sanottu kaikkein voimakkaimmaksi Belmontiksi. Richter käyttää taisteluissa pitkälti Belmontien vanhoja temppuja ja uutta Pyhää kirjaa. Konami palautti myös viimeksi Dracula’s Cursessa mukana olleen mahdollisuuden vaihtaa hahmoa. Rondo of Bloodin toinen pelattava hahmo on Maria Renard – nuori tyttö, jonka Dracula oli kaapannut vangiksi linnaansa. Maria on jopa Richteriäkin kiinnostavampi pelattava, sillä hahmon kautta Castlevaniaan tuotiin ensimmäistä kertaa kaksoishyppy ja liukuminen. Lisäksi Maria ei luota samoihin kakkosaseisiin kuin Richter vaan kutsuu apuun eläinystäviään. Molemmat hahmot pystyivät käyttämään myös uusia Item Crash ‑iskuja, joilla lähes koko ruutu oli mahdollista pyyhkiä vihollisista näyttävien erikoisefektien kera.

TurboGraphxin CD-lisäosan ansiosta kehittäjien ei tarvinnut tehdä niin paljoa kompromisseja. Musiikki sai olla juuri sellaista, kuin tekijät halusivat, koska CD:lle sai tallennettua millaista ääntä tahansa. Konamilla formaattia hyödynnettiin myös ääninäyttelyn lisäämiseen pelin välinäytöksiin. Valitettavasti Hudsonin valmistama konsoli ei menestynyt kotimaansa ulkopuolella, joten Konami päätyi tekemään Rondo of Bloodista karvalakkiversion SNES:lle. Muun muassa musiikkia ja graafista tyyliä muokattiin ja Maria siirrettiin sivuosaan. Euroopassa tämä peli tunnetaan myös Castlevania: Vampire’s Kissinä.

Vuosi 1994 ei lannistanut Konamin intoa kokeilla uutta. Sekava julkaisupolitiikka ei kuitenkaan voinut jatkua. Tällä kertaa Konami kääntyi Segan puoleen ja onnistuikin julkaisemaan Sega Mega Drivelle uuden pelin nimeltä Castlevania: The New Generation. The New Generation esitteli kaksi uutta sankaria: John Morrisin ja Eric Lecarden. Tarina on suoraa jatkoa Bram Stokerin Dracula-romaanille ja ensimmäinen viite siitä, että Castlevanialla on yhteys tunnettuun kirjallisuuden hahmoon. John käytti aseenaan tuttua ruoskaa, Eric puolestaan huitoi vihollisia Alcarde-keihäällä, jolla on oma mielenkiintoinen taustatarinansa.

Pelissä kokematon noita Drolta Dzuentes herättää vahingossa Draculan sukulaisen, Elizabeth Bartley ‑nimisen vampyyrin, joka taas aikoo herättää Draculan henkiin. Bartleyn hahmo perustuu Verikreivittärenä tunnettuun aateliseen Elizabeth Bathoryyn. John lähtee metsästämään Bartleyta, koska se on hänen kohtalonsa. Eric puolestaan on kostoreissulla, koska Bartley tappoi hänen vaimonsa. Tällä kertaa päänäyttämöksi ei valikoitunut vain Draculan linna, vaan sankarikaksikko kiertää ympäri Eurooppaa pimeyden voimia avukseen haalivan Bartleyn perässä, päätyen lopulta Englantiin Draculan leposijalle.

Peli on sinällään asiallista työtä: musiikkia on ensi kertaa säveltämässä myöhempien Castlevanioiden vakiomuusikko Michiru Yamane. Musiikissa onkin otettu kaikki irti Mega Driven laadukkaasta äänisirusta. Valitettavasti Euroopassa iski sensuuri, ja pelistä otettiin pois useita asioita. Esimerkiksi nimi vaihdettiin, koska Saksassa ei saanut käyttää sanaa ”blood”. Samasta syystä jätettiin pois myös verinen alkukuva ja zombien veri vaihdettiin vihreäksi. Amerikassa The New Generation tunnetaan Castlevania: Bloodlinesina.

Mestarin otteet

Vuosi 1996 ei tuonut mukanaan kuin huhuja, joiden mukaan Castlevania olisi siirtymässä 16-bittisestä 32-bittiseen maailmaan. Sonyn PlayStation sai erinomaisen vastaanoton, ja kaksiulotteiset pikselipelit alkoivat näyttää vanhanaikaisilta. Vastuu Castlevania-lisenssistä siirtyi Konamin Tokion-studiolle ja ohjaaja Toru Hagiharalle. Hagihara kokosi ympärilleen loistavan ryhmän: musiikkia tuli tekemään The New Generationissa debytoinut Michiru Yamane, taiteesta vastasi Ayami Kojima ja tuotantoapulaiseksi valikoitui Koji Igarashi.

Peli ilmestyi PlayStation-konsolille maailmanlaajuisesti vuonna 1997 ja sai nimen, jota kaikki Castlevania-fanit nykyään kunnioittavat. Tuo nimi oli Castlevania: Symphony of the Night. Peli saavutti suursuosion niin Japanissa kuin Amerikassakin, mutta jäi pahasti pimentoon Euroopassa. Syynä tähän lienee se, että eurooppalaiset olivat loppuvuodesta polygonien hemmottelemia, eivätkä voineet sietää 2D-peliä näin uudella konsolilla. Nykyään kellossa on täysin toisenlainen ääni ja Symphony of the Night on haluttu peli, joskin Eurooppa-versio on todella harvinainen. Vuotta myöhemmin seurasi Sega Saturn ‑käännös, joka sisältää taistelun Maria Reinardia vastaan sekä kaksi uutta aluetta uusine aseineen. Yksi näistä on Ericin Alcarde-keihäs. Dracula’s Cursessa esiintynyt Alucard saa raudanlujassa Symphony of the Nightissa ylennyksen päähenkilöksi. Belmonteista poiketen vampyyriprinssi ei kanna ruoskaa vaan turvautuu magiaan, miekkaan ja muihin linnan uumenista kaivettuihin esineisiin. Pelialue on yksi sarjan vapaimmista ja parhaiten suunnitelluista. Lisäksi lopetuksia on peräti neljä erilaista.

Symphony of the Nightin musiikki on monien mielestä laadukkainta koko Castlevania-sarjassa. Pelistä löytyy tietysti myös ääninäyttelyä, vaikkakaan ei kovin korkealaatuista. Näyttelijät kuulostavat paikoin jyrän alle jääneeltä, mutta suoritukset lisäävät silti vivahteikkuutta kohtauksiin. Kuunnelkaapa vaikka keskustelu Alucardin ja Succubusin välillä. Ääninäyttelijöiden ailahtelevasta tasosta huolimatta on hienoa kuulla myös itse Draculan pääsevän vihdoin ääneen ja puhuvan Alucardille.

Castlevania palasi vielä kerran Game Boylle Konamin Nagoyan-ryhmän toimesta. Euroopassa 1998 ilmestyneessä Castlevania Legendsissä nähtiin ensimmäistä kertaa naispuolinen päähenkilö. Sonia Belmontin kerrotaan olevan ensimmäinen Draculaa vastaan taistellut Belmont ja Trevorin äiti. Vahvasti Dracula’s Curseen linkittynyt tarina on omasta mielestäni täysin kelpo, mutta Igarashi jätti pelin pois myöhemmin virallisesta Castlevania-kaanonista, pelin laatuun ja Castlevanian perinteisiin vedoten.

Legends ottaa pelillisesti aimo loikan eteenpäin siitä, mihin Belmont’s Revenge jäi kuusi vuotta aiemmin. Kentät ovat aavistuksen verran avoimempia, mutta niiden järjestys on lukittu, mikä ei lopulta haittaa pelin kulkua pahasti. Tutut kerättävät aseet ovat mukana, mutta niitä ei voi käyttää itse. Todennäköisesti Legendsin kautta oli tarkoitus kertoa, miten mystiset tappovälineet päätyivät ensimmäistä kertaa Belmontin suvun haltuun. Poistetuista kakkosaseista huolimatta Sonia ei ole täysin puolustuskyvytön. Sen lisäksi, että ruoska viuhuu jälleen, Sonia kykenee viemään päihitettyjen pomojen sielut ja käyttämään niitä itse. Legends ei menestynyt kaupallisesti kaksisesti.

Konamin Kōben-ryhmä teki uuden pelin Nintendo 64 ‑konsolille vuodeksi 1999. Fanit toivoivat Symphony of the Nightia mutta saivat jotain täysin erilaista. He saivat ensimmäisen 3D-Castlevanian, nimeltään yksinkertaisesti Castlevania. Selkeyden vuoksi peliä kutsutaan usein Castlevania 64:ksi. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan pelissä piti olla neljä pelattavaa henkilöä, mutta aikataulut tulivat vastaan ja peli piti laskea markkinoille keskeneräisenä. Pelattavia hahmoja saatiin lopulta kaksi: Reinhardt Schneider (alun perin Schneider Belmont) ja Carrie Fernandez (Japanissa Carrie Belnades). Reinhardt luottaa vanhaan kunnon ruoskaan, kun taas Carrie ampuu vihollisia voimapallolla, joka täyteen ladattuna seuraa avutonta vihollista kuin hai laivaa.

Castlevania 64 sai pelilehdiltä melkoisen hyvät arvostelut ja myikin ihan kelvollisesti. Kōbe-ryhmä sai valmiiksi jo vuosi myöhemmin jatko-osan tai pikemminkin päivityksen. Castlevania: Legacy of Darkness sisälsi uusia kenttiä ja kaksi täysin uutta pelattavaa hahmoa: ensimmäisestä pelistä pois jääneen Cornellin ja Henryn. Grafiikkamoottori oli täysin sama kuin Castlevania 64:ssä, joten ulkoisesti Legacy of Darkness ei näytä yhtään sen kummemmalta, joskin peli tarvitsee N64:n muistinlaajennuksen toimiakseen. Laajennus ei kuitenkaan käynyt kaupaksi, sillä edellinen peli ei vastannut fanien odotuksia. Itse en pidä tätä pelkästään lisäosana, koska siinä on niin paljon uutta, mutta jokainen punnitkoon asian itse.

Kōbe-ryhmä säilytti hieman yllättäen Castlevania-pestinsä, ja yhteistyö jatkui Nintendon kanssa Game Boy Advancen ilmestyttyä. En tiedä, kuinka skeptisiä Castlevania-fanit mahtoivat olla kuullessaan Kōbe-ryhmän uusimmasta Castlevania-pelistä GBA:lle, mutta lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin N64-pelit. Castlevanian uusi johtotähti Castlevania: Circle of the Moon (2001) oli syntynyt. Uutta peliä tähditti nuori vampyyrinmetsästäjä nimeltä Nathan Graves, joka kohtaa opettajansa ja oppitoveriensa kanssa pimeyden ruhtinaan. Morris Baldwin (opettaja) joutuu Draculan vangiksi, ja Nathan lähtee ystävänsä Hugh Baldwinin kanssa päättämään vampyyrikreivin päivät. Pelin edetessä paljastuu niin Hughin oikea luonne kuin Draculan henkiin herättäneen mystisen Camillan osuus tarinassa.

Circle of the Moonissa riitti uusia ideoita, vaikka tarinaan ei niin hirvittävästi panostettukaan. Näkyvin uudistus oli Dual Set-Up System (DSS), jonka avulla pelaaja voi luoda Nathanille uusia aseita ja ominaisuuksia yhdistelemällä erilaisia taikakortteja, joita viholliset pudottelevat. Pelattavuus muuttui jälleen tutkimispainotteiseksi Symphony of the Nightin jalanjäljissä. Vaikeusasteeltaan Circle of the Moon on kuitenkin huomattavasti haastavampi tapaus, mutta jos loppuvastustajat olisivat olleet helpompia, olisi peli jäänyt auttamatta liian lyhyeksi. Circle of the Moonista tuli sekä kriitikkojen että pelaajien tukemana pelisarjan standardeilla jättimenestys, mutta silti Castlevanian tuotanto palasi takaisin Tokioon, ja vastuun otti ensi kertaa täydellisesti itse Koji ”IGA” Igarashi.

Fanit halusivat päästä käsiksi vain Sharp X68000 ‑tietokoneelle julkaistuun Akumajō Draculaan, ja IGA päätti ottaa toiveet huomioon. Syntyi PlayStationin Castlevania Chronicles (2001). Ayami Kojima suunnitteli remaken Simonin tyylin uusiksi, Alucardin ulkonäöstä mallia ottaen. Dracula puolestaan palasi alkuaikojen velhomaiseen olemukseen. Yamanen nuotteihin ei koskettu, mutta soundtrack äänitettiin uudelleen. Sisällöllisesti ja juonellisesti Chronicles kunnioitti alkuperäisteosta, joka löytyi myös levyltä. Jopa Sharpin kaikki kolme erilaista syntetisaattoria olivat valittavissa ja käytettävissä pelin aikana.

Chroniclesin länsiversioiden mukana tuli IGAn haastattelu. Siinä IGA mainitsi tulevan Castlevania-pelin, ja lupasi sen olevan hämmästyttävä. Alustasta ei hiiskuttu, mutta samana vuonna markkinoille tullut PlayStation 2 vaikutti kaipaavan jatkoa Symphony of the Nightille. Konami julkistikin pelin olevan kehityksessä Sonyn konsolille, mutta myöhemmin alusta vaihtui jostain syystä Game Boy Advanceksi. Castlevania: Harmony of Dissonance ilmestyi lopulta maailmanlaajuisesti 2002. Peliin kohdistui paljon odotuksia, olihan se sentään ensimmäinen täysin uusi Castlevania Symphony of the Nightin tekijöiltä. Lisäksi taustalla painoi Circle of the Moonin saavutukset ja pitkästä aikaa elonmerkkejä osoittanut veljessarja Metroid. Harmony of Dissonance ei lopulta onnistunut täyttämään pelaajien korkeita kriteereitä.

Mikä sitten meni vikaan? Monelta taholta olen kuullut, että peli on sekava ja paikkoja on tutkittavaksi yksinkertaisesti niin paljon, että navigoiminen vie paljon aikaa ja peliin turtuu nopeasti. En allekirjoita väitteitä täysin, vaikka myönnän pelin olevan sekava. Harmony of Dissonancessa on kaksi tutkittavaa linnaa, ja koskaan ei tiedä, kummasta pitäisi hakemaansa etsiä. Toinen huomattava miinuspuoli on karsealta kuulostava äänimaailma. Musiikin huono laatu johtui kaiketi pelin isoista hahmoista ja siirrosta PS2:lta GBA:lle, tai niin Konami on ainakin väittänyt.

Harmony of Dissonancen tarina ei ole lainkaan pöllömpi. Se on suoraa jatkoa Simon’s Questille, mikä näkyy selvästi pelissä. Päähenkilönä on Simonin pojanpoika Juste Belmont, joka joutuu Maxim-nimisen kaverinsa pyynnöstä matkalle pahuuden linnaan pelastamaan lapsuudenystäväänsä Lydie Erlangeria. Tarinaan on upotettu samanlaista ”ystävä vai vihollinen” ‑draamaa kuin Circle of the Moonissa. Siinä Hugh Baldwin oli koko ajan Nathan Gravesia vastaan, kunnes kateus oli lopulta koitua miehen kohtaloksi. Harmony of Dissonancessa juonikuvio on vain toteutettu astetta heikommin.

Harmony of Dissonancen heikko vastaanotto ei kauaa Tokion-tiimiä lannistanut. Lehdistölle ilmoitettiin uuden seikkailun olevan kehityksessä jo 2003, ja tällä kertaa julkaisualustana oli alusta alkaen GBA. Ensimmäistä kertaa Castlevanian historiassa pelin tapahtumat sijoitettiin kauas tulevaisuuteen, eikä päähenkilökään ollut enää Belmont-suvun edustaja. Myöhemmin samana vuonna valmistui Castlevania: Aria of Sorrow, josta tuli GBA-Castlevanioiden viimeinen ja monien mielestä paras osa.

Syynätessä Aria of Sorrow’ta tarkemmalla silmällä huomaa, ettei kyseessä ole suinkaan sattuma. Pelistä on kyetty tekemään mahdollisimman paljon Symphony of the Nightin tapainen aina päähenkilö Sōma Cruzin liikehdintää myöten. Sōma on Japanissa vaihto-oppilaana vieraileva hieman itsekeskeinen tyyppi, joka joutuu auringonpimennyksen sisään, jonne Julius Belmont ja joukko muita vampyyrinmetsästäjiä oli 36 vuotta aiemmin vanginnut Draculan linnansa kera. Ketterä Sōma voi käyttää valtavaa määrää erilaisia aseita todennäköisesti siksi, koska hän ei ole Belmont. Näin ollen hän on myös vapaa ruoskan käytöstä, ja peli monipuolistuu kiitettävästi. Lisäksi Aria of Sorrow’ssa debytoi täysin uusi sielunkäyttöjärjestelmä. Sōma pystyy viemään voittamiltaan vihollisiltaan sielun ja maksamaan takaisin vastustajien omilla lääkkeillä.

Monenlaisia näyttöjä

Aria of Sorrow ansaitsi nopeasti paikkansa Castlevanioiden valiojoukossa. IGA ei kuitenkaan aikonut enää jatkaa jo kolmatta vuotta jatkunutta 2D-Castlevanioiden linjaa vaan halusi antaa kolmiulotteisille Castlevanioille niille kuuluvan kunnian. Niinpä hän ilmoitti pian GBA-polun päättymisen jälkeen 3D-Castlevanian olevan kehityksessä PS2:lle. Eurooppalaiset saivat odottaa Castlevania: Lament of Innocencea vuoden 2004 alkupuolelle. Kyseinen lisänimi on kuitenkin käytössä vain USA:ssa, sillä Euroopassa ja Japanissa pelikotelossa luki yksinkertaisesti vain Castlevania.

Tokiolaiset onnistuivat 3D-ulottuvuuden tuomisessa Castlevaniaan paljon Kōben ryhmää paremmin. Konami oli vielä PS2:n kukoistuksen vuosinakin ongelmissa kamerakulmien kanssa, joten IGA päätti tehdä kamerasta sellaisen, ettei siihen voi vaikuttaa millään lailla. Ratkaisu ei ollut täydellinen, mutta ainakin se toimi paremmin kuin N64-peleissä. Taistelumekaanikkoja hiottiin ja erilaisia strategioita lisättiin. Tutut Status-Up-esineet tekivät paluun, ruoskaa pystyi päivittämään ja taikuutta hyödynnettiin monipuolisemmin. Lament of Innocencessakaan ei varsinaisesti ole kyse silkasta ”Belmont vastaan Dracula” ‑juonesta, vaan tämä on tarina siitä, kuinka Belmontit alun perin joutuivat taisteluun pimeyden voimia vastaan. Aatelisritari Leon Belmontin tähdittämässä pelissä kerrotaan, kuinka legendaarinen vampyyripiiska päätyi klaanin käsiin. Samalla IGA pyyhki pois Castlevania Legendsin, Nintendo 64 ‑pelien ja Circle of the Moonin virallisesta juonijatkumosta. Peli myi lopulta keskinkertaisesti ja jäi GBA-Castlevanioiden varjoon pääosin huonon kenttäsuunnittelun takia.

Nintendo DS julkaistiin 2005, eikä Konami aikaillut vanhan luottovalmistajan leiriin palaamisen kanssa. Aluksi IGA kertoi Castlevania DS:n olevan hyvin samanlainen kuin Aria of Sorrow, mutta totuus olikin lähempänä vihjausta kuin osasi ehkä odottaa. Castlevania: Dawn of Sorrow oli nimittäin suoraa jatkoa GBA-klassikolle.

On kulunut pari vuotta Aria of Sorrow’n tapahtumista. Sōma on menettänyt kykynsä käyttää demonien sieluja ja elää rauhallista elämää yhdessä Mina Hakuban kanssa. Eräänä päivänä paikallista Dracula-kulttia johtava velhotar saapuu Sōman luo ja kutsuu hänet linnaansa. Vähemmän yllättäen kyseessä on ansa, ja Sōma jää yksin kolmen hirviön keskelle. Sōma onnistuu tuhoamaan ne ja huomaa, että sielujen komentamistaito on palannut. Paikalle sattuu Aria of Sorrow’sta tuttu Genya Arikado, joka lähtee tutkimaan tapausta, ja Soma lyöttäytyy mukaan kielloista huolimatta.

Dawn of Sorrow hyödyntää mukavasti DS:n ominaisuuksia. Kosketusruutua käytetään tiettyjen paikkojen aukaisemiseen ja pomojen lopulliseen tuhoamiseen. Pomot viimeistellään piirtämällä jokin pelin esittämistä kuvioista DS:n kosketusruudulle. Muutoin kosketusominaisuutta ei käytetä lainkaan, ja kaksinäyttöisyyden suurin hyöty on yläruudulla näkyvä kartta. Muuten peli noudattaa pitkälti Aria of Sorrow’n kaavaa, mutta grafiikka oli tarkempaa ja musiikki korkealaatuisempaa kuin GBA:lla. Michiru Yamanen lisäksi soinnuista vastasi Masahiko Kimura. Kojimaa ei kutsuttu enää mukaan, koska IGA halusi sarjalle uuden tyylin, jolla houkutella uusia pelaajia sarjan ääreen. Dawn of Sorrow’n taide onkin enemmän animehenkistä, ja muutos näytti kannattaneen. Euroopassa pelikaupat jopa nostivat Dawn of Sorrow’n hintaa korkeammaksi muihin DS-peleihin nähden, koska se myi niin hyvin.

Hieman Dawn of Sorrow’n julkistamisen jälkeen nettiin levisi huhuja uudesta PS2-Castlevaniasta. Castlevania: Curse of Darkness ilmestyi lopulta Euroopassa 2006 PlayStation 2:n lisäksi myös Xboxille. Pelin tapahtumat sijoittuvat kronologisesti kolme vuotta Dracula’s Cursen päättymisen jälkeen. Pääosassa on Draculan entinen palvelija, demonientakoja Hector, ja vihollisena hänen entinen ystävänsä Isaac. Belmonteista läsnä on Trevor, mutta Alucard on aikaan ennen Symphony of the Nightin tapahtumia sijoittuvassa pelissä vielä horroksessa. Dracula’s Cursesta tuttuja apureita Grant Danastya ja Sypha Belnadesia ei myöskään nähdä. IGA on selittänyt Grantin olleen Warakyan kylän jälleenrakennuspuuhissa ja Trevorin oletetun vaimon puolestaan pitämässä huolta parin kodista.

Curse of the Darkness edustaa Lament of Innocencen tapaan Castlevanian toiminnallisempaa suuntausta. Onneksi tekijätiimi onnistui korjaamaan edellisen 3D-yrityksen virheitä, ainakin osin. Näkyvin parannus on välianimaatioissa: hahmot ovat selvästi paremmin tehtyjä ja näyttävät tunteensa puheen lisäksi myös ilmeiden avulla. Lisäksi huulisynkka on lähestulkoon täydellistä, eikä ääninäyttelyssäkään ole valittamisen varaa. Sen sijaan kenttäsuunnittelu oli fanien mielestä yhtä tylsää ja sekavaa kuin Lament of Innocencessa. Tosin kiitosta tuli siitä, että tällä kertaa seikkailu ei rajoittunut pelkästään linnan muurien sisäpuolelle. Aivan uutta olivat Innocent Devil ‑hirviöt, joita Hector pystyi komentamaan taisteluissa. Niitä saattoi kehittää mielensä mukaan, ja kehittyessään ne oppivat uusia taitoja, joilla selvitä vihollislaumojen keskellä.

Yamane kutsuttiin jälleen huolehtimaan musiikista, ja Kojima vastasi taiteellisesta tyylistä. Curse of the Darknessissa nähdään kenties molempien veteraanien parasta kädenjälkeä. Pelin ääniraita on kerrassaan loistavaa kuunneltavaa ja päihittää laadullisesti mielestäni jopa Symphony of the Nightin ja Lament of Innocencen vastaavat. Kojima saa taas erityismaininnan Trevorin luonnostelusta, sillä hän on juuri sellainen kuin demoninmetsästäjän kuuluukin olla: karun ja pelottoman näköinen.

Castlevania palasi DS:lle 2007 Portrait of Ruin ‑pelillä, joka on jatkoa Mega Driven The Next Generationille. Peli sijoittuu vuoteen 1944, jolloin Euroopassa riehui toinen maailmansota ja monet kadotetut sielut vaelsivat eksyneinä. Heidän hätänsä sai Castlevanian nousemaan jälleen esiin raunioistaan. Linnoitusta saapuvat tutkimaan John Morrisin poika Jonathan sekä noitanainen Charlotte Aulin, joita ohjataan samanaikaisesti taistelussa. Sen enempää spoilaamatta kerrottakoon, että juoni on muuten aika peruskauraa, vaikkakin jokunen yllättävä käänne tapahtuu. Graafisesti ja pelillisesti Portrait of Ruin jatkoi Dawn of Sorrow’n viitoittamalla tiellä. Musiikkiraita koostui kohtuullisen hyvistä uusista kappaleista ja vanhoista kierrätyksistä. Peli ei yltänyt kaupallisesti Dawn of Sorrow’n lukuihin, ja sen helppoutta ja liian tuttua kaavaa arvosteltiin. Tässä vaiheessa myös IGAn panostusta sarjalle alettiin äänekkäästi kyseenalaistaa keskustelupalstoilla.

Xbox 360:n, Wiin ja PlayStation 3:n latauskaupat rohkaisivat Konamia julkaisemaan uudelleen vanhoja pelejä 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä. Nintendo oli ensimmäinen, joka isoon äänen mainosti tukea ladattaville retropeleille. SNES:n Super Castlevania IV ehtikin sopivasti Wiin Virtual Consolen julkaisupeliksi joulukuussa 2006. Sittemmin suljettuun palveluun ilmestyi koko NES-trilogia, ja lopulta myös SNES:n Rondo of Blood. Rondo of Bloodista julkaistiin myös The Dracula X Chronicles ‑niminen remake Sonyn PSP-käsikonsolille. Päivitetyn version ulkonäkö ei purrut kaikkiin, mutta pakettiin kuulunut alkuperäinen versio ja Symphony of the Night lämmittivät mieltä.

Xbox Live Arcade sai Symphony of the Nightin omakseen maaliskuussa 2007, jahka sitä ensin pakattiin pienemmäksi ja leikeltiin välivideoiden kustannuksella, jotta se mahtui Microsofitn silloiseen 100 megatavun kokorajoituksen sisään. Saman vuoden heinäkuussa peli saapui PlayStation Storeen, tällä kertaa alkuperäisessä muodossaan. Joulukuussa 2008 PS Storeen saatiin vielä Castlevania Chronicles. Huomattavaa on se, että PS Storen molemmat Castlevaniat olivat esillä vain kaupan amerikkalaisella puolella.

Pelisarja palasi kolikkopelihalleihin 2009 Castlevania: The Arcaden voimin, joka toi HD-grafiikat ensimmäistä kertaa Castlevanian maailmaan. Pelissä käytettiin kabinetin sisällä olevaa virtuaaliruoskaa, joka toimi hieman Wiin ohjauskapulan tapaisesti. The Arcade julkaistiin ainoastaan Japanissa, ja huonojen arvostelujen vuoksi se myös jäi sinne. Lisäksi Japanin markkinoita varten suunniteltiin Castlevania: The Medal, joka hyödynsi PSP:n The Dracula X Chroniclesin materiaalia. Medal-pelit ovat japanilainen vastine täkäläisille hedelmäpeleille.

Konamin liiketoiminnan kulmakiviä ovat myös pajatsomaiset pachinko-automaatit, joita pelataan käyttämällä metallikuulia. Castlevania-lisenssi laajeni kuulapelien puolelle, kun Pachi-Slot: Castlevania julkaistiin 2009. Peli toimii muutoin kuin mikä tahansa muu pachinko, mutta pelin aikana näytetään korkealaatuisia välivideoita ja animaatioita, jotka on toteutettu PS2:n Curse of Darkness ‑pelin pohjalta. Vuotta myöhemmin ilmestyi Pachi-Slot: Castlevania 2, joka niin ikään haki inspiraatiota Curse of Darknessista.

Vuonna 2007 Konami innostui siirtämään Castlevanian kännykkämuotoon. Euroopassa julkaistiin 2008 testimielessä Aria of Sorrow, joka kalpeni alkuperäiselle GBA-julkaisulle. Amerikkalaiset saivat taas kokonaan uuden Castlevania: Order of Shadows ‑pelin. Pelin takana oli yhdysvaltalainen Konami Mobile, joka sai IGAlta ohjausta pelin suunnitteluvaiheessa. Order of Shadows sijoittuu 1600-luvulle ja esittelee Desmond Belmontin, joka lähtee sisartensa Zoen ja Doloresin kanssa jahtaamaan Rohan Krausea, jälleen uuden Dracula-kultin johtajaa. Pari tutkittavaa kenttää sisältävä peli sai kylmän vastaanoton eikä koskaan noussut kovinkaan tunnetuksi tekeleeksi. Myöhemmin ilmestyi myös yhdelle näytölle kokoon parsittu Dawn of Sorrow ‑käännös.

Takaisin ruotuun?

Konamin talousosasto oli kiinnostunut uusista myyntikanavista, mutta Igarashi paiski samaan aikaan töitä uuden DS-osan parissa. Castlevania: Order of Ecclesia ilmestyi Amerikassa ja Japanissa vuoden 2008 loppupuolella ja Euroopassa virallisesti helmikuussa 2009. Order of Ecclesian tarina sijoittuu 1800-luvulle ja aikaan, jolloin Belmontit katosivat mystisesti maailmasta. Tämä johti siihen, että useat ryhmät ja kultit ryhtyivät etsimään ratkaisua Draculan surmaamiseksi. Monet epäonnistuivat, mutta viimein Ecclesian kilta onnistui luomaan hieroglyfin, jonka avulla Dracula voitaisiin tarvittaessa kukistaa. Päähahmona toimii ecclesialainen naissoturi nimeltä Shanoa, joka joutuu muistinsa ja tunteensa menettäneenä metsästämään entistä kumppaniaan Albusta, joka on varastanut killan maagisen symbolin.

Order of Ecclesia poikkeaa hieman muiden käsikonsoli-Castlevanioiden kaavasta. Graafinen tyyli säilyi kutakuinkin muuttumattomana, mutta isoa yhtenäistä aluetta ei ole, vaan määränpää valitaan kartalta etukäteen. Yksinkertaisimmilla alueilla ei tarvitse muuta kuin edetä suoraan eteenpäin, kun taas toiset edellyttävät enemmän tai vähemmän tutkimista.

Anime-meininki ei väitteiden mukaan sopinut Castlevaniaan, ja vaikeusaste oli monien mielestä DS-peleissä liian alhainen. Order of Ecclesia korjasi molemmat ongelmat. Aiempaa synkempi ja realistisempi konseptitaide heijastui myös totiseen päähahmoon, joka ei veistele turhia vitsejä. Vitsejä ei veistellyt myöskään pelaajakanta, joka huomasi hyvin pian pelin vaikeustason nousseen eksponentiaalisesti edellisestä virityksestä. Turpiin tuli ja kunnolla ensimmäistä kertaa sitten Circle of the Moonin. Vaikeustaso on kuitenkin kaksiteräinen miekka, sillä liian vaikea peli karkottaa suuren osan ostajajoukosta pois luotaan. Order of Ecclesia menestyi aika lailla muiden DS-osien tavoin. Myyntikäyrä oli kuitenkin ollut Dawn of Sorrow’sta lähtien laskeva.

Ensimmäisissä Oracle of Ecclesian kuvissa vilahti valikko, jossa esiteltiin yhteensopivuutta Wiin kanssa. Pian Konami rekisteröikin tavaramerkin Castlevania Judgment, joka osoittautui lopulta Wii-peliksi. IGA piti ajatuksesta käyttää Wii-kaukosäädintä ruoskana, mutta kärsi itse ranteiden väsymisestä heiluttelun yhteydessä. Niinpä pelistä täytyi tehdä sellainen, jota pelattaisiin pienissä pätkissä, jotta käsivarsiaan voisi välillä lepuuttaa. Ratkaisu tähän oli genren vaihto. Vuoden 2008 E3:ssa Judgment paljastui kaksintaistelupeliksi. Uutista ei otettu vastaan suopeasti, sillä peli lytättiin nopeasti ”epäcastlevaniamaiseksi” ja turhaksi tekeleeksi. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että hahmosuunnittelusta vastasi japanilainen manga-taiteilija Takeshi Obata. Hahmojen kerrottiin muistuttavan aivan liikaa Obatan Death Note ‑sarjan hahmoja. Muutoin pelin ulkoasu muistutti perinteistä goottihenkistä Castlevaniaa.

Pelin hahmot napattiin aiemmista Castlevanioista, ja mukaan saatiinkin 13 hahmoa sarjan 22-vuotisen taipaleen varrelta. Lisäksi keskeisessä roolissa on uusi tuttavuus Aeon, joka luo tarinassa aikapyörteen, jonka avulla hän sai koottua taistelijat yhteen kamppailemaan 10 000 vuotta tulevaisuudesta saapunutta Time Reaperiä vastaan. Judgment keräsi runsaasti kritiikkiä ja oli myynnillisesti floppi, saavuttaen vain reilun 100 000 kappaleen yhteismyynnin. Konami koitti saada peliä myydyksi Euroopassa puoleen hintaan heti julkaisussa, mutta siitäkin huolimatta Judgment jäi vähälle huomiolle.

Hieman ennen Judgmentin julkaisua Konami esitteli Tokyo Game Show ‑messuilla IGAn seuraavaa tuotosta, jonka piti olla Xbox 360:lle ja PS3:lle julkaistava Symphony of the Nightin jatko-osa, jossa päähenkilönä olisi Alucard. Tuosta projektista ei sen koommin kuultu yhtään mitään. Judgmentin totaalinen floppi sai fanit spekuloimaan, että Konami olisi lopullisesti kyllästynyt IGAn tekemisiin ja siirtänyt miehen syrjään. Hetken aikaa tämä vaikuttikin todelliselta, sillä uudesta Castlevaniasta ilmoitettiin vuoden 2009 E3-messuilla, ja se olikin aivan uudenlainen kokemus. Tarkemmin sanottuna peli ei ollut niinkään uusi, sillä se oli esitelty jo vuosi aiemmin nimellä Lords of Shadow. Uudessa trailerissa nimen eteen ilmestyi Castlevania-titteli, ja sekös löikin ällikällä fanit ympäri maailman.

Komean näköinen ympäristö enteili aiempaa suurempaa kehitysbudjettia. Todellinen paukku oli kuitenkin näyttelijäporukka, sillä listalle kuului tunnettuja Hollywood-näyttelijöitä, etulinjassa Patrick Stewart, Robert Carlye sekä Jason Isaacs. Jopa maineikkaan Metal Gear ‑sarjan luoja Hideo Kojima oli mukana avustamassa pelin kehityksessä. Pääkehittäjänä toimi espanjalainen MercurySteam David Coxin johdolla. Myös musiikkiin panostettiin ja kunnolla, sillä säveltäjä Oscar Araujo sai käytettäväkseen 120-henkisen orkesterin sekä 80-päisen kuoron. Myös vanhempia ikivihreitä kappaleita luvattiin peliin. Peli antoi kuitenkin odottaa itseään pitkälle vuoteen 2010.

Peli sai lopulta positiivisen vastaanoton. Lords of Shadow palasi lähemmäksi varhaisten Castlevanioiden kenttäpohjaista rakennetta, toiminnan muistuttaessa kehittyneitä PS2-Castlevanioita ja etenkin God of Waria. Kaikki vanhat fanit eivät pitäneet Gabriel Belmontista ja pelin saamasta sarjan uudelleenkäynnistäjän statuksesta, mutta niin vain maagisen miljoonan myydyn kappaleen rajan kuukaudessa ylittäneestä Lords of Shadow’sta tuli lopulta kaikkien aikojen myydyin Castlevania-peli. Tämä tiesi jatkoa Konamin ja MercurySteamin yhteistyölle.

Hyllytetyksi luultu IGA sai palata Castlevanian pariin, joskin entistä pienemmällä budjetilla. Konami oli saanut julkaistua Nintendon WiiWare-latauspalvelussa jo kaksi ReBirth-peliään, jotka pohjautuivat Gradius– ja Contra-suosikkisarjoihin. IGAn ohjaama ja M2-pelitalon kehittämä uusi Castlevania-peli sai nimekseen Castlevania: The Adventure ReBirth (2009), joka on nimensä mukaisesti Game Boyn Castlevania: The Adventuren uusioversio. Äänien miksaamisesta vastasi M2:n Manabu Namiki. Namiki sai aikaiseksi hivenen mielipiteitä jakaneen old school ‑ääniraidan, joka muistuttaa hieman kolikkopelien tai Mega Driven äänipiirin tuottamaa ääntä. ReBirth toi Christopher Belmontin jälleen parrasvaloihin, mutta muutoin pelin samankaltaisuudet Game Boy ‑Castlevanian kanssa ovat vähäisiä. Sen sijaan ReBirthissä on viittauksia useisiin muihin sarjan peleihin. Ääniraitakin koostui lähestulkoon kokonaan aiempien pelien kappaleista. Vastaanotto oli kuitenkin enimmäkseen positiivinen, sillä monet pitivät pelin tuomasta haasteesta ja nostalgiasta.

ReBirthin jälkeen IGA jatkoi työtä ladattavien Castlevania-pelien parissa ja löysi yhteisen sävelen Microsoftin kanssa. Castlevania: Harmony of Despair (2010) painottui yllättäen moninpeliin. Kyseessä on DS:n Castlevanioiden hahmoja, vihollisia, taustoja ja muita materiaaleja kierrättävä peli, jossa linnoja voi raidata peräti kuuden pelaajan voimin. Epätavallinen sillisalaatti kuitenkin viihdytti. Harmony of Despairista tuli julkaisuvuotensa Summer of Arcade ‑kampanjan toiseksi menestynein peli, sillä se keräsi latauksia vajaassa kolmessa kuukaudessa yli 130 000 kappaletta. Peli julkaistiin vuosi myöhemmin myös PlayStation 3:lle.

Mainittakoon tässä välissä vielä iPhone- ja Windows-puhelimille julkaistu Castlevania Puzzle: Encore of the Night (2010). Kyseessä on Symphony of the Nightin tapahtumat uudelleen kertova pulmapeli. Pelissä edetään huoneittain, ja jokaisessa huoneessa kohdataan tuttu Castlevania-vihollinen, joka täytyy voittaa Capcomin Puzzle Fighterin pelimekaniikkaa apinoivassa palikkapelissä. Peli lipsahti monilla tutkan alta, mutta eipä siinä ole myöskään mitään erikoista.

Lords of Shadow ‑saaga jatkui ensin Nintendo 3DS:llä Mirror of Fate (2013) ‑pelillä, josta julkaistiin myöhemmin samana vuonna HD-versio konsoleille ja seuraavana vuonna PC:lle. Pelillisesti 2,5D-seikkailu seuraa pitkälti Super Castlevania IV:n tyyliä, unohtamatta Lords of Shadowin uudistuksia. Mirror of Fatessa on neljä kiinnostavaa pelattavaa hahmoa: Gabriel, Alucard, Simon ja Trevor, joita voi ohjata kuitenkin vain jokaisen omassa osassa tarinaa. Yleisesti ottaen MercurySteamin tuotosta pidettiin liian turvallisena ja kädenlämpöisenä suorituksena, sillä metroidvanioiden genressä oli tapahtunut kehitystä vuosien varrella.

Trilogia vietiin päätökseen seuraavana vuonna Castlevania: Lords of Shadow 2:lla. Päähenkilönä jatkoi Draculaksi paljastunut ja voimansa menettänyt Gabriel Belmont, joka sai vastustajakseen itse Saatanan. Lords of Shadow 2 sai nihkeän vastaanoton eikä yltänyt lähellekään ykkösosan myyntejä. Pelin taistelusysteemiä kehuttiin, mutta siirtymää keskiaikaisesta synkistelystä moderniin aikaan kritisoitiin. Monien mielestä urbaanien ympäristöjen kanssa mentiin liian kauaksi Castlevanian perustunnelmasta. Pian pelin valmistumisen jälkeen MercurySteamilla irtisanottiin kymmeniä ihmisiä, ja huhut kertovat myös taiteellisista erimielisyyksistä yhtiön avainhenkilöiden välillä. Seuraavan kerran espanjalaiset saivat pelin ulos vasta 2017, kun Metroid: Samus Returns julkaistiin 3DS:lle.

Lords of Shadow 2:n ilmestymisen jälkeen Konamin kiinnostus Castlevaniaa ja koko konsolipelibisnestä kohtaan alkoi hiipua. Sittemmin japanilaisjätti on julkaissut vain Rondo of Bloodin ja Symphony of the Nightin sisältävän Requiem-kokoelman PS4:lle ja kahdeksan varhaista Castlevaniaa sisältävän Anniversary Collectionin. Kyseiset kokoelmat ovat ehkä parhaita tapoja tutustua pelisarjaan. Iloisia yllätyksiä olivat kuitenkin Netflixin Castlevania-animaatiosarja sekä peräti kahden Belmontin päätyminen Super Smash Bros. Ultimaten taistelijakaartiin. Vuosia sitten työn alla ollut Castlevania-elokuva ei lopulta edennyt mihinkään.

Mutta mitä kuuluu tulisieluiselle Igarashille? Mies teki omat johtopäätöksensä ja lähti Konamilta 2014. Rakkaus metroidvanioihin ei kuitenkaan häipynyt minnekään, joten IGA laittoi pystyyn uuden studion ja keräsi Kickstarterin kautta 5,5 miljoonan dollarin rahoituksen Castlevanian henkiselle jatkajalle. Koska rahaa kertyi kassaan tarpeeksi, julkaistiin pelejä peräti kaksi: Castlevania III:n tunnelmaa emuloiva Bloodstained: Curse of the Moon (2018) ja modernimpi Bloodstained: Ritual of the Night (2019). Pelit kelpasivat erinomaisesti Castlevania-faneille, joten IGAlta voi varmasti odottaa lisääkin pelattavaa tulevina vuosina. Ehkä Zangetsu ja Miriam ovat Simonin ja Alucardin manttelinperijät?

Julkaistu alun perin Linnanvaanijat-sivustolla.