Arvostelussa Bloodstained: Ritual of the Night

Veren tahrima taideteos

Monet peliharrastajat – minä mukaan lukien – muistelevat lämmöllä vuosituhannen vaihteen aikaa. Silloin syntyi useita huippupelejä, jotka nauttivat edelleen suurta suosiota. Yksi näistä on Koji Igarashin ohjaama Castlevania: Symphony of the Night. Igarashi, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä IGA, yhdisteli onnistuneesti vuoden 1997 pelissä elementtejä klassisista Castlevanioista, Metroideista ja Zeldoista. Symphony of the Night puhalsi hetkeksi uutta puhtia metroidvanioihin, mutta 2000-luvulla lähes sarjatuotantona valmistuneiden Castlevanioiden myyntien hiipuessa Konami päätti uudistaa koko sarjan ja siirsi IGAn muiden projektien pariin. Vuonna 2014 IGA erosi Konamilta ja ryhtyi suunnittelemaan uutta Castlevanian jalanjälkiä seuraavaa peliä. Joukkorahoituspalvelu Kickstarterin turvin Bloodstained-niminen projekti keräsi merkittävät 5,5 miljoonaa dollaria, ja siitä lähtien Bloodstained, jota tekijät kutsuvat igavanian uudeksi tulemiseksi, on ollut tekeillä. Nyt on aika katsoa, kuinka pitkälle Igarashin kannukset kantavat.

Putsataan ensin pöytä puhtaaksi kaikesta turhasta: Bloodstained: Ritual of the Night on rakenteeltaan loistava peli, igavaniaa parhaimmillaan. Jo ensimmäinen alue toi mieleen ne monet iltapäivät, jolloin tutustutin itseäni mitä erikoisimpiin linnoihin ja demonisiin hirviöihin. Tällä kertaa linnalla onkin kokoa, sillä koskaan ennen ei IGAn peleissä ole esiintynyt näin suurta pelattavaa aluetta. Toki jättimäinen linna on myös täynnä mielikuvituksellisia hirviöitä, jotka tuottavat uudelle sankarittarelle runsaasti päänvaivaa.

Tarinan päähenkilö on Miriam, 10 vuoden unesta vastikään herännyt alkemiallisten kokeiden tuote nimeltään särönsitoja (shardbinder). Kokeiden seurauksena kurvikkaan protagonistin ihoa koristavat kristallikiteet, jotka pikkuhiljaa kasvaen peittävät Miriamin ennen pitkää alleen kokonaan. Miriam kuitenkin pystyy riistämään kaatamiltaan hirviöiltä erilaisia säröjä, jotka antavat hänelle monenlaisia lisävoimia. Mieleen tulee vuoden 2003 Castlevania: Aria of Sorrow, jossa oli hyvin samankaltainen systeemi.

Säröt tulevat tarpeeseen linnaa tutkiessa, sillä koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takaa paljastuu. Pelasin pelin normaalilla vaikeustasolla, ja alusta alkaen viholliset olivat suhteellisen haastavia. Vaikeustaso on jokseenkin vuoristoratamainen, sillä yhdellä hetkellä helppojen vihollisten keskellä säntäily voi yhtäkkiä katketa kuin kukon kaula astetta vaikeampaan korstoon. Erityisesti pomojen kohdalla vaikeustaso voi vaihdella dramaattisesti pelkästään kahdessa peräkkäisessä taistelussa.

Onneksi karmaisevaa demonilinnaa ei tarvitse kohdata yksin, sillä apuaan tarjoavat niin alkemisti Johannes kuin kirkon toimivaltaa ylläpitävä nunna Dominique. Johanneksen rakennuspajassa on mahdollista valmistaa erilaisia aseita, varusteita ja ruokia yhdistämällä esineitä toisiinsa. Esineitä ja säröjä voi ostaa myös kaupoista, ja koska hinnat ovat korkeita, kannattaa kaikki vastaantulevat lantit kerätä talteen. Miriam kohtaa myös tuhotun kylän verilöylystä selvinneitä ihmisiä, joiden antamia sivutehtäviä suorittamalla pelaajan on mahdollista ansaita harvinaisia tavaroita. Kaikkein arvokkaimmat aarteet ja säröt tippuvat kuitenkin satunnaisesti vihollisten kaatuessa tai lojuvat syvällä salahuoneissa. Hirviöiden murjomiseen tarvitaan toki erilaisia aseita, ja niiden kirjo onkin melkoinen, sillä Miriam pystyy käyttämään lähes kaikkea potkukengistä ruoskiin ja jopa tuliaseisiin.

Audiopuoli on kunnossa, ja miksikäs ei olisi? IGAn hovisäveltäjä Michiru Yamane on taiteillut hienoja sävelmiä Bloodstainedin taustalle. Yamanen taidot tuntien odotin jopa vielä hieman tarttuvampia hittejä, joskaan nykyisissäkään ei ole mitään merkittävää ongelmaa. Äänimaailma on uskottava hahmojen äännähdyksiä ja hyökkäyspuheita myöten. Käyttäessään hyökkäyssäröjä Miriam lausuu usein särön nimen ääneen, ja tämä saattaa käydä yksitoikkoiseksi, jos samaa säröä joutuu käyttämään monta kertaa peräkkäin. Miriamin englanninkielisen ääninäyttelyn hoitaa mallikkaasti Erica Lindbeck, kun taas hänen aisaparinaan, demoninmetsästäjä Zangetsuna, murisee tuttuun tapaansa David ”Solid Snake” Hayter. Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa kunniakkaasti ja uskottavasti. Kauas on päästy Castlevania: Symphony of the Nightin surullisenkuuluisasta käännöksestä. Myös japaninkielinen ääniraita on saatavilla.

Kaiken tämän kehun pilaa eräs pikkiriikkinen ongelma: Switch-version vasemmalla kädellä juosten hoidettu optimointi. Bloodstainedia vaivaavat monen moiset ongelmat, jotka ovat päivän selviä myös niille, jotka eivät ole muita versioita pelanneet. Pelin alkupuolella telakoitu Switch jaksaa vielä vielä pyörittää peliä, mutta myöhemmin ilmenee runsaasti hidastelua, ruudunpäivitysongelmia, runsasta ohjauksen syöttöviivettä ja jopa kaatumisia. Käsitilassa ongelmat ovat vielä aiempaakin ilmeisempiä.

Eikä unohdeta myöskään sitä, että Switch-versio on myös graafisesti vaatimattomin julkaisu, vaikka laite pystyisi parempaankin. Karsitut efektit ja puolitetun ruudunpäivityksen voi antaa vielä anteeksi, mutta näin valtava määrä muita ongelmia ei voi johtua pelkästään heikompitehoisesta alustasta. Julkaisija 505 Games on lupaillut parantavia päivityksiä, mutta toistaiseksi niistä ei ole kuulunut vielä mitään koherenttia. Tämän arvostelun kirjoitushetkellä yhtäkään korjauspäivitystä ei ole vielä julkaistu, ainoastaan ensimmäinen luvatuista lisäsisältöpaketeista, IGA’s Back Pack, on tuotu ladattavaksi verkkokauppaan. Kyseinen paketti pitää sisällään erikoisaseen sekä yhden uuden pomon.

Yhteenveto

Bloodstained: Ritual of the Night olisi helposti kiitettävän arvoinen tekele, mikäli arvostelun kohteena oleva Switch-versio ei olisi niin hutiloidusti rakennettu. Peli on Switchillä täysin pelattava, mutta erityisesti ohjauksen syöttöviive ja hidastelu tekevät pelaamisesta paikoitellen tuskallisen haastavaa. Sääli, koska muuten kyseessä on loistava paluu 2000-luvun alun Castlevanioiden maailmaan, joita pelaisi mielellään enemmänkin kuin tämän yhden. Toivokaamme, että kehitysryhmä ottaisi tästä epäonnistumisesta opiksi.

Hyvää:
– Suuri pelialue, jossa paljon tutkittavaa
– Haastava, monipuolinen taistelusysteemi
– Nostalginen aikamatka vuosituhannen vaihteen pelimaailmoihin

Huonoa:
– Hutiloiden optimoitu Switch-versio
– Vuoristoratamainen vaikeustaso