Arvostelussa Spyro Reignited Trilogy

Uudelleenlämmittelyn taikaa

Spyro, violetti lohikäärme, on yksi tunnetuimmista 90-luvun lopulla debytoineista videopelimaskoteista. Yhdessä Crash Bandicootin seikkailujen kanssa Spyrot olivat ensimmäisen PlayStationin lippulaivapelejä. Sittemmin sankarin seikkailut kompuroivat Legend of Spyro ‑sarjan myötä päättyen Skylanders-lelupelien keulakuvana patsasteluun. Alkuperäisiä pelejä muistellaan kuitenkin poikkeuksellisella lämmöllä, ja viime vuoden puolella muille konsoleille ilmestynyt Spyro Reignited Trilogy liitää nyt myös Switchille herättelemään nostalgiannälkäisiä pelaajia. Jääkö seikkailu kananlennoksi, vai onko vanhassa vara parempi?

Kokoelma sisältää Insomniac Gamesin tuottaman trilogian eli Spyro the Dragonin, Spyro 2: Ripto’s Ragen (Euroopassa alun perin Gateway to Glimmer) sekä Spyro 3: Year of the Dragonin. Koko kolmikko on saanut melkoisen kasvojenkohotuksen, mutta pelattavuus vastaa pääosin PS1-versioita. Pelaaja loikkii, rynnii ja liitää läpi maailmojen etsien jalokiviä ja keräiltäviä esineitä matkallaan kohti suurta ja ilkeää pahista, joka uhkaa maailmaa. Spyron ohjastaminen on toimivaa, mutta varsinkin tarkkoja hyppyjä ja ryntäyksiä suunnitellessa on varmistettava, että lisko katsoo menosuuntaan, sillä tattikäännös ei ole aina tarkka tai riittävä manööveri liikkeelle lähdettäessä.

Kauniilla ulkoasulla ja ääniraidalla saadaan ihmeitä aikaan, ja kokoelma pyörii Switchillä miellyttävän hyvin. Nykimistä tapahtuu lähinnä kenttien välisissä latausruuduissa ja muutamissa Spyro 3:n kentissä. Bonusta uusioversiot saavat Switch-peleille harvinaisesta mutta asiallisesta suomidubista, jossa mukana ovat muun muassa Antti L. J. Pääkkönen ja Juhani Rajalin.

Spyro the Dragon on sarjan ensimmäisen pelin asemassa huomattavasti simppelimpi kuin jatko-osat. Loharin liikevalikoima on rajoittunut ryntäilyyn, liitämiseen ja liekkihönkäilyyn, ja kenttäsuunnittelu pohjaa vahvasti tasoloikkaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Spyron ensilento on vahva suoritus, jossa nuorimmainen lohikäärme koettaa pelastaa kaikki muut lohikäärmeet, jotka ilkeä Gnasty Gnorc on muuttanut kiveksi. Lohikäärmeiden asuinalueet toimivat hub-maailmoina, joista jokaisesta löytyy kolmen kentän lisäksi lentelyhaaste sekä pomotaisto. Yksinkertaisuus ja liikevalikoiman muuttumattomuus takaavat sen, että kaikki keräiltävä on aina löydettävissä eikä kenttiin tarvitse palata läpäisyn jälkeen.

Ripto’s Ragessa sankarimme on lähdössä lomalle, mutta päätyy vahingossa Avalar-maailmaan, jonka on ottanut valtaansa Napoleon-kompleksista kärsivä tyranni Ripto, joka sattuu sopivasti vihaamaan lohikäärmeitä. Jatko-osassa kaikki maailmoista kenttiin ja liikevalikoimaan on suurempaa. Nyt kerättävänä on erilaisia amuletteja sekä vihreitä kuulia, jotka maistuvat makoisalta toimivat teleporttien voimanlähteenä. Yksittäiset kentät toimivat itsenäisempinä kokonaisuuksina, sillä jokaisessa kentässä pelaajan tehtävä on auttaa paikallisia jonkin ongelman kanssa, oli se sitten hyökkääjien torjuminen tai kilpikonnavauvojen saattaminen. Kenttiin on ahdettu myös vihollisten päihittämisestä avautuvia supervoimia antavia portteja sekä erilaisia minipelejä jääkiekosta tarkka-ammuntaan.

Enemmän on enemmän myös liikkeiden kannalta. Rahanahne Moneybags-karhu avaa uusia alueita ja opettaa Spyrolle uusia liikkeitä kentistä löytyviä timantteja vastaan, jolloin kaikella keräiltävällä on tarkoitus. Tuliliskon repertuaari kasvaa esimerkiksi kiipeilykyvyllä ja sukeltelulla, mikä tekee Spyrosta mielekkäämmän ohjastettavan. Osaa kentistä ei voi läpäistä täydellisesti ilman lisäkykyjä, eli kakkososassa pelaajan on palattava vanhoille apajille saavuttaakseen täydellisen läpäisyn. Toinen peli on myös huomattavasti tarinapainotteisempi maailmojen asukkien ja laajan sivuhahmokaartin ansiosta.

Trilogian päättävä Year of the Dragon kääntää kaikki nupit kaakkoon. Edessä on jälleen uusi maailma, jonne ilkeä Sorceress varasti kaikki lohikäärmeenmunat Spyron maailmasta. Kentät ovat laajempia kuin koskaan ennen, mutta niissä keräillään vain lohikäärmeenmunia ja timantteja. Minipelejä on lisätty ronskilla kädellä, ja osa niistä on selvästi heikompaa kastia kuin toiset (katson sinua, skeittausminipeli). Muutenkin kentät tuntuvat jo liian isoilta erillisine alueineen ja ällistyttävine timanttimäärineen. Joskus vähemmän on siis enemmän.

Purppurainen tulennielijä ei saa uusia liikkeitä, mutta uutena jippona mukaan tuodaan Sorceressin kaappaamia eläinystäviä. Omituisten otusten kerhossa ovat mukana esimerkiksi alppikenguru Sheila, kahjo apina Agentti 9 sekä sotilaspingviini Byrd. Uudet pelattavat hahmot tuovat vaihtelua, mutta varsinkin juoksu-/ryntäysnapin puuttuminen tekee kenttien tutkimisesta hankalaa, eikä pelattavuus ole niin monipuolista kuin Spyrolla.

Kokoelma tarjoaa runsaasti pelattavaa kaikenlaisille pelaajille. Pelasin itse kaikki kolme peliä läpi noin 20 tunnissa, mutta täydellisyyttä etsivä pelaaja voi upottaa aikaansa kolmikkoon mielin määrin. PS1-klassikot on tuotu onnistuneesti nykypäivään, ja voin lämpimästi suositella Spyron alkuaikoihin tutustumista. Kolmikon parhaan pelin tittelistä kamppailevat tasaväkisesti Ripto’s Rage ja Spyro the Dragon, joista suosikikseni nousee esikoinen yksinkertaisuutensa ansiosta. Kolmas peli kompastelee välillä omaan massiivisuuteensa, mutta sekin on ehdottomasti pelaamisen arvoinen. Voisipa jääkentissä juosta…

Yhteenveto

Violetin lohikäärmeen seikkailujen tuominen nykypäivään oli todellinen kulttuuriteko, ja trilogia toimii myös Switchillä mainiosti. Pelien ikä näkyy lähinnä paikoittaisessa kontrollien kankeudessa, mutta muuten uudelleenlämmittely sopii hienosti nykypäivään. Monipuolisia ja kepeitä 3D-tasoloikkia on ilo pelata, ja on hienoa omistaa konsoli, jolla Crashin, Marion, Spyron ja Sonicin uusimpia seikkailuja voi pelata rinta rinnan.

Hyvää:
– Kenttäsuunnittelu
– Visuaalinen ilme
– Monipuolisuus…

Huonoa:
– …jossa mennään lopulta liiallisuuksiin