Arvostelussa Fire Emblem: Three Houses

Opiskelijaelämää dramaattisimmillaan

Kultaisen 80-luvun lopulla Famicom-konsolilla päivänvalon nähnyt Fire Emblem ‑sarja kuuluu Nintendon ikänestoriosastoon. Japanissa syntyhetkestään asti korkeassa arvossa pidetyt taktiikkaroolipelit nousivat länsimaalaisen yleisön tietoisuuteen Super Smash Bros. Meleessä esiintyneiden hahmojensa myötä, mutta lopullinen läpimurto tapahtui vasta 2010-luvun puolella, kun 3DS:lle julkaistu Fire Emblem: Awakening iski kuluttajien ja kriitikoiden sydämiin. Switchin ensimmäinen Fire Emblem ‑peli paljastettiin jo konsolin julkistustilaisuudessa, ja nyt hartaasti odotettu peli on vihdoin ilmestynyt. Onko tämä isoja uudistuksia sisältävä eepos sitten hyvää jatkumoa tasaista laatukäyrää pitkin kulkeneelle sarjalle, vai onko kyseessä kouluarvosanoilla nelonen?

Fire Emblem: Three Houses uudistaa toden teolla sarjan peruskaavaa, mutta perusrakenteet jätetään rauhaan. Pelin sydän on edelleen erinomaisesti kirjoitetuissa hahmoissa ja tarinassa, jota kuljetetaan eteenpäin kutkuttavan vaikeiden vuoropohjaisten taisteluiden myötä. Sivuhahmoihin ei näiden värikkäistä persoonistaan huolimatta kannata kiintyä liikaa, sillä klassisen pelitilan suolana on permadeath, eli jos hahmo heittää veivinsä taistelussa, oli elon taival sitten hahmon osalta siinä. Vaikeustasoja säätämällä tämän julman ominaisuuden voi myös poistaa, mutta tällöin katoaa osa taisteluiden jännittävyydestä ja strategian merkitys pienenee. Fire Emblem Echoesista lainattu takakelausnappi tekee paluun, joten koko konsolia ei tarvitse kuitenkaan sammuttaa, mikäli suosikkihahmo heittää vahingossa tai huonon tuurin vuoksi veivinsä. Pääasia on kuitenkin se, että peli tarjoaa vaihtoehtoja niille, jotka sitoutuvat vain Fire Emblem ‑perinteiden mukaisesti melkoisen ylidramaattiseen mutta erinomaisesti käsikirjoitettuun tarinaan.

Pelaaja hyppää muistinsa menettäneen nuorukaisen saappaisiin. Isänsä kanssa vuosikausia palkkasoturin hommia tehnyt hahmo värvätään Fódlan-nimisen maanosan keskiosissa sijaitsevan koulun opettajaksi, ja pian alun jälkeen pelaajan onkin valittava yksi kolmesta tarinanhaarasta, eli Harry Potter ‑termein ”tuvasta”. Sisällöllisesti jokainen haara käynnistyy kutakuinkin samalla tavalla, mutta tietyssä kohtaa reitti alkaa haarautua eri suuntiin. Jokaisella tuvalla on oma temperamenttinen johtajahahmonsa, josta muodostuu pelaajan ykköstoveri tulevissa tapahtumissa. Lisäksi valinta vaikuttaa suoraan siihen, millaiset sivuhahmot liittyvät mukaan taisteluihin ja osallistuvat oppitunneille. Kahta muuta tupaa ei kuitenkaan suljeta täysin pimentoon, vaan pelaaja pystyy kommunikoimaan yhtä lailla muidenkin kuin omien oppilaiden sekä opettajakollegoiden kanssa mielin määrin.

Taisteluiden kartat noudattavat tuttua Fire Emblem -formaattia pullonkauloineen ja kiertoteineen. Tantereelta saa kerättyä talteen esineitä nykyään maassa kiiltävistä ruuduista, joskin todelliset aarteet ovat edelleen hieman lisätekemistä vaativien arkkujen takana. Joissain kentissä on myös käytössä järeämpää tulivoimaa ballistojen ja taikakristallien muodossa, joilla pystyy aiheuttamaan massiivista vahinkoa parhaimmillaan vaikka kentän toisessa päässä seisoville sotilaille. Eritoten pelin uutta vihollistyyppiä, hirviöpetoja, vastaan ne toimivat kuin kuuma veitsi voihin. Pedot ovat massiivisen kokoisia vihollisyksiköitä, joita vastaan pärjääminen vaatii aina poikkeuksetta enemmän kuin neljä taistelijaa ja aimo annoksen taktista pelisilmää. Supermöröillä on aina useampi energiapalkki, kamalaa tuhoa aiheuttavia iskuja sekä hieman tavanomaisesta poikkeava puolustusmekanismi.

Sotajoukkoihin voi rekrytoida opiskelijoita muista tuvista. Värväystehtäviä päästään suorittamaan tarinaa eteenpäin vievien taisteluiden välissä, jolloin pelaajan on tehtävä professorin vastuullisia töitä. Ihan mitään tylsää pakkoruotsia tai tiistaiaamun matikkaa oppitunnit eivät ole, vaan opetussuunnitelmassa keskitytään vahvasti eri aselajien opetteluun, jolloin jokaisesta pelihahmosta voi muovata omanlaisensa tappokoneen. Aseella kerätty kokemus määrittelee sen, mihin suuntaan hahmoa voi kehittää tasokokeissa. Kaikilla hahmoilla on valmiiksi jo pientä suuntautumista johonkin tiettyyn aseluokkaan, mutta halutessaan vaikka koko tuvasta voi tehdä kirvesmiehiä vaihtamalla yksilölliset suuntautumistavoitteet. Monipuolinen ryhmä on kuitenkin aina tehokkaampi, vaikka Three Houses ei seuraakaan enää orjallisesti aseiden heikkoudet ja vahvuudet määrittävää kivi-paperi-sakset-sääntöä.

Opetuksen ohella totta kai myös luodaan suhteita ja keskusteluyhteyksiä oppilaisiin ja koululaitoksen muihin työntekijöihin, mikä on oikeasti luonnollisempaa kuin miltä kuulostaa. Oppilaiden murheita kuuntelemalla ja näiden nakkihommia vapaasti koluttavissa koulutiloissa suorittamalla ei pelkästään avata uusia keskusteluja, vaan vierekkäin asetettujen taistelijoiden yhteistyö paranee myös taistelukentillä. Myös omaa pedagogista ammattitaitoa on syytä pitää yllä, jotta esimerkiksi värväysprosessit on mahdollista viedä maaliin.

Linnoitusmaisen koulun käytävillä ja pihoilla suoritettava tekeminen on Three Housesin isoin uudistus ja erittäin onnistunut sellainen. Kaikki taisteluiden välillä tehtävä tekeminen on täysin vapaaehtoista, joten pelaaja voi suoraan vain liitää taistelusta toiseen ja antaa pelin hoitaa opetuspuolen automaattisesti. Aivan kuin pysyvien kuolemien poistaminen, syö tässäkin tapauksessa aidan matalimman kohdan ylittäminen isoja lovia pois pelin kiehtovuudesta, joten suosittelen kokeilemaan uusia ominaisuuksia ainakin kertaalleen.

Fire Emblem: Three Houses on erittäin paljon aikaa vievä peli. Yhden pelin kampanjan kestoksi voi huoletta heittää yli 50 tuntia, jos suorittaa juonitehtävien välissä opettajan virkaa huolellisesti. Suurten pelituntimäärien ei kuitenkaan kannata antaa pelottaa, sillä pelin rytmitys soveltuu loistavasti niin pätkittäisiin pelisessioihin kuin myös yömyöhään venyviin maratontuokioihinkin. Vaikka erilaisten vaihtoehtojen ja valikoiden määrä saa varmasti aluksi pään pyörälle, on niiden olemassaolo perusteltua, koska peliä voi pelata eri asioihin keskittymällä.

Onko pelissä sitten mitään oikeasti huonoa? Audiovisuaalisen puolen kauneus on hieman katsojan silmissä. Toiminta taistelukentillä ei ole ehkä aivan niin näyttävää kuin kotikonsolille palaavalta peliltä voisi toivoa, ja aika ajoin nähtävät animoidut välipätkät ovat saaneet pieniä soraääniä anime-puristien suunnalta laadustaan, mutta neutraaliin silmään toteutus ei vaikuta lainkaan hassummalta. Ääninäyttelijöiden joukosta erottuu englanninkielistä ääniraitaa käytettäessä muutama hieman oudompi tapaus, mutta kokonaisuudessaan kymmenien eri hahmojen dubbaus on erittäin hyvällä tasolla. Musiikkipuolella meno on ehtaa Fire Emblemiä, mikä tarkoittaa päähän soimaan jääviä jylhiä orkesterisoundeja sekä korvia hellivää sinfoniatunnelmointia.

Yhteenveto

Fire Emblem: Three Houses ottaa tarkoin harkittuja riskejä, uudistaen sarjan perusydintä juuri oikeaan suuntaan. Päätös lisätä kinkkisten taistojen välillä tehtävän yleishyödyllisen puuhan määrää oli oikea, sillä henkilöhahmoihin tutustuminen koukuttaa nyt enemmän kuin koskaan. Pelin tarjoama haaste on reilua sekä opettavaista, uudelleenpeluuarvoa riittää ja erinomaista peliä indikoiva ”jos nyt vielä yksi yritys” -tunnelma on vahvasti läsnä. Three Houses ottaa huomioon veteraanien ohella myös uudet pelaajat, joten syvään päähän uppoamista ei tarvitse pelätä. Three Houses on kaikin puolin erinomainen peli ilman suurempia vikoja.

Hyvää:
– Korkealaatuinen käsikirjoitus
– Monipuoliset pelimekaniikat
– Lähes täydellinen haastekäyrä

Huonoa:
– Vähän vaihtelua ensimmäisen kymmentuntisen jälkeen