Arvostelussa Crash Bandicoot N. Sane Trilogy

Nostalgiatrippi kilpailijan leiristä

Crash Bandicootit olivat Suomen pelatuimpia pelejä todennäköisesti vielä 90-luvun loppupuolella, mutta alkuperäiskehittäjä Naughty Dogin vetäydyttyä sivuun sarjan laatu ja julkaisutahti heikkenivät. Nintendon konsolit ovat vuosien varrella saaneet osuutensa Crashin tasoloikintaseikkailuista niin GameCubella, Wiillä kuin käsikonsoleillakin, mutta alkuperäinen trilogia on säilynyt yksinomaan Sonyn yksinoikeutena aina tähän vuoteen asti. Nyt kolme ensimmäistä Crash Bandicoot ‑peliä on mahdollista kokea myös Nintendo Switchillä osana Crash Bandicoot N. Sane Trilogya. Ansaitsevatko pussimäyrän päivitetyt seikkailut enää dingomaista suosiota, vai onko aika kullannut muistot?

N. Sane Trilogy sisältää kolme peliä: Crash Bandicootin, Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Backin sekä Crash Bandicoot 3: Warpedin. Pelit julkaistiin alkujaan ensimmäiselle Pleikkarille, mutta N. Sane Trilogyn versiot on rakennettu kokonaan uusiksi hyödyntäen modernia teknologiaa. Harppaus ulkoasussa on valtava, mutta itse kenttien pohjapiirroksiin ei olla koskettu. Vicarious Visions on onnistunut luomaan remasteroidulle trilogialle uuden ja siistin sarjakuvamaisen ulkokuoren säilyttäen samalla alkuperäisen vision. Pelit voi pelata vapaasti missä järjestyksessä tahansa.

Crash Bandicootin tarina alkaa hullun tohtori Neo Cortexin muutettua eläinkokeidensa myötä tavallinen pussimäyrä ylikierroksilla pyöriväksi tehosekoittimeksi. Crashin tyttöystävä jää kuitenkin Cortexin vangiksi, joten päähenkilö lähtee pelastusretkelle kohti hullun tiedemiehen linnaa. Toinen ja kolmas osa jatkavat ensimmäisen osan yksinkertaista ja lätäkköäkin pinnallisempaa tarinaa, mutta Crash-pelejä ei toisaalta voikaan vakavalla naamalla väittää kovin tarinavetoisiksi peleiksi. Kerronta on muuten poikkeuksetta laadukasta, sillä etenkin toisen ja kolmannen osan välivideot sekä ääninäytellyt kohtaukset ovat täynnä veikeää viehätysvoimaansa. Huumoria paketista ei ole unohdettu, sillä Cortexin ja hänen apuriensa kommentit ja kommellukset nostavat virneen toistuvasti suupieliin.

N. Sane Trilogyn pelit ovat hyvin suoraviivaisia tasohyppelyjä, joissa tavoitteena on päästä juosten, hyppien ja Crashille tunnusomaisesti vimmatusti pyörien kentän loppuun asti. Ensimmäisessä osassa riittää yksinkertaisesti maaliviivan ylittäminen elossa, mutta toisessa ja kolmannessa osassa on lisäksi kerättävä kenttään näkyvästi sijoitettu violetti kristalli jatkon avaamiseksi. Jo maaliin asti selviäminen on haaste, sillä Crashin elämät ovat rajalliset eikä vihollisia ja muita konnankoukkuja ole ripoteltu mitenkään säästeliäästi. Wumpa-hedelmiä keräämällä tai elämälaatikkoja rikkomalla saa lisäelämiä, mutta ne kuluvat nopeasti vaativien hyppyjen epäonnistuessa tai vihollisten edes hipaistessa pelaajaa.

Pelkästään välttämättömät tavoitteet suorittamalla jää paljosta paitsi, sillä tehtävää riittää erityisesti vapaaehtoisten jalokivien keräämisessä. Timantteja saa lisää esimerkiksi tuhoamalla kaikki kentissä lojuvat laatikot tai läpäisemällä tason tietyn aikarajan sisällä. Jälleenpeluuarvoa siis riittää, jos pelaaja vain haluaa haastaa itsensä. Tasojen teemat vaihtelevat laidasta laitaan, sillä kokoelman parissa pääsee tarpomaan niin sademetsissä, keskiaikaan jumittuneissa linnoissa kuin viemäristöissäkin. Vaikka tiettyjä kenttäteemoja kierrätetäänkin melko runsaasti, tasot tuntuvat pääsääntöisesti yksilöllisiltä.

Crashin loikkiminen herättää itsessään ristiriitaisia tunteita. Suoraviivainen kenttäsuunnittelu on pääsääntöisesti onnistunutta, mutta joskus toteutus pettää. Useat kentät ovat takaapäin kuvattuja, jolloin syvyyden arviointi on hankalaa. Monesti tipuin rotkoon tai juoksin suoraan liekkimuuria päin puhtaasti sen takia, että luulin olevani aivan eri paikassa kuin todellisuudessa olin, eivätkä esimerkiksi tiettyjen kenttien pimeys tai sumu auta asiaa. Sivulta päin kuvatut kohtaukset ovatkin huomattavasti helpompia liikkumisen kannalta. Joidenkin esteiden hitboxit vaikuttavat olevan hieman pielessä, jolloin vihollisen heittämä pommi saattaa osua Crashiin aivan liian helposti tai liikkuva alusta luistaa jalkojen alta. Monen muotoiset ansat sekä niiden tarjoamat yksilölliset kuolemisanimaatiot hymyilyttävät onneksi sentään muutaman munauksen verran. Pelien viimeisissä tasoissa Game Over ‑ruutu tulee hyvin tutuksi, joten lyhytpinnaisille pelaajille Crashia ei voi suositella kovin lämpimästi.

Kokoelman pelit eivät yksitellen ole kovin pitkiä, mutta yhdessä ne tarjoavat kattavan paketin. Koko kolmikon läpäiseminen kestää noin 20 tuntia, vaikka valtaosa lisätehtävistä jäisikin tekemättä. N. Sane Trilogy sisältää myös kaksi tasoa, jotka eivät ole alkuperäisissä peleissä mukana, joten kenttiä on lukumäärältään kiitettävä määrä. Mielestäni trilogian pelit paranevat sarjan edetessä, sillä etenkin kolmas osa tuntuu edeltäjiään reilummalta ja monipuolisemmalta. Warpedin sisältämä tiikerillä ratsastus, prätkällä huristaminen ja vesiskootterilla läträys eivät kenties istu tasohyppelypelin kokonaiskuvaan erityisen hyvin, mutta ne tarjoavat kaivattua vaihtelua muuten tasaisen muuttumattomaan loikintaan.

N. Sane Trilogyn Switch-versio ei pärjää muille konsoliversioille terävyydessä tai yksityiskohtien määrässä, mutta peli näyttää silti oikein tyylikkäältä ja pyörii pääsääntöisesti sulavasti. Uusittu trilogia tarjoaa kuitenkin muutakin kuin pelkkää silmäkarkkia, sillä mukaan on heitetty myös muutamia muita parannuksia. Alkuperäisistä peleistä poiketen myös ensimmäisessä ja toisessa Crashissa on nyt mukana aikahaasteet pikajuoksijoille, ja lisäksi kakkoshahmo Cocon roolia on kasvatettu. Edistymisen tallentaminen puolestaan on kaikissa peleissä entistä helpompaa sille omistetun oman valikkonsa sekä automaattitallennuksen ansiosta. Kolmikkoa on yhtenäistetty esimerkiksi käyttöliittymän osalta, mutta jokainen peli tuntuu silti tärkeältä palalta sarjan historiassa. Uusittu musiikkiraita on myös ison peukun arvoinen, sillä tutut melodiat on tuotu entistäkin tarttuvampina nykypäivään.

Yhteenveto

Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on onnistunut paluu sarjan juurille, jonka kokonaan uudelleen rakennetut loikkaradat noudattavat Naughty Dogin alkuperäisiä suunnitelmia uskollisesti. Trilogia tarjoaa monia ikimuistoisia kenttiä sekä tarkkuutta vaativaa tasohyppelyä, mutta ajoittain hankala syvyyden hahmottaminen tekee tasohyppelystä turhauttavaa. Crash Bandicoot ‑pelien ikä näkyy selvästi myös uusituissa versioissa, mutta sarjan ystävät arvostavat varmasti tutunoloisia pelimekaanisia ratkaisuja. Mukaan pakatut ylimääräiset kentät antavat toivoa oranssin otuksen tulevaisuuden suhteen, joten kenties näemme vielä jonain päivänä kokonaan uuden Crash-pelin samalta studiolta.

Hyvää:
– Paljon loikittavaa mielikuvituksellisissa ympäristöissä
– Uudistettu ulkoasu sekä musiikit
– Pienet parannukset

Huonoa:
– Syvyyttä on vaikeaa hahmottaa
– Paikoitellen epämääräiset osumakohdat
– Joskus kenttäsuunnittelu saattaa tuntua hieman epäreilulta