Arvostelussa Pac-Man World 2 Re-Pac

Sateen jälkeen tulee Pac-Man. Ihana, ihana, Pac-Man.

Olin aidosti yllättynyt, kun Bandai Namco julkaisi vuonna 2022 ensimmäisen remaken PlayStation 1 -klassikko Pac-Man Worldista sekä Klonoa-tasoloikinnoistaan. Olin jo vakuuttunut, että hyvätahtoisuus olisi päättynyt ja Namco-maskottien uudelleenjulkaisusarjan jatkumista koskenutta radiohiljaisuutta perusteltaisiin jossain vaiheessa matalilla myyntiluvuilla, mutta onneksi olin väärässä. Kesällä julkistettu Pac-Man World 2 Re-Pac on Pac-Manin ensimmäisen 3D-loikinnan jatko-osa. Aiempi Re-Pac-julkaisu oli ehkä liiankin uskollinen PS1-versiolle, mutta siitä on selvästi opittu: muutaman rohkeamman valinnan myötä tuloksena syntyi yksi parhaista moderneille konsoleille saatavilla olevista perinteisistä tasoloikkaseikkailuista.

Rakenteeltaan Pac-Man World 2:n uusikin versio on äärimmäisen klassinen ja yksinkertaisen lineaarinen 3D-tasoloikkapeli. Ensin katsotaan vähän tarinaa, sitten valitaan maailmankartalta kenttä, jossa edetään maaliin putkimaista reittiä seuraten. Maaliin on vain yksi tie ja kentät ovat usein läpinäkyvien seinien ympäröimiä. Matkan varrella kerätään esineitä, tuhotaan vihollisia ja hypitään erilaisten tasohyppelyesteiden yli. Nintendo-pelaajat näkevät rakenteessa yhtäläisyyksiä myöhemmin ilmestyneen Super Mario 3D Worldin kanssa.

Mikäli 3D-tasoloikkia ei juuri pelaile, voi Pac-Man World 2:n vaikeustaso tuntua jopa yllättävän korkealta, mutta vaihtoehtona on milloin vain aktivoitava Fairy-pelitila, jossa pelaaja ei ota vahinkoa, elämiä ei ole ja kenttiin ilmestyy lisäapua vaikeisiin kohtiin. Tasoloikkaveteraaneille tavallinen vaikeustaso ei tuota ongelmia, kunhan osaa olla kärsivällinen ja vähän katselee eteensä, sillä peli osaa myös rankaista yllättävänkin nopeasti, jos edessä olevaa haastetta yhtään aliarvioi.

Tasoloikinnalle olennainen kenttäsuunnittelu on erinomaista. Jokaisessa maailmassa on kolme kenttää ja pomo, ja samalla kaavalla jatketaan kuuden maailman läpi 4–8 tunnin ajan riippuen ympäristön tutkintatavasta. Jokainen kenttä jää mieleen, sillä niissä on joko täysin uniikkeja mekaanikoita tai vähintään erilaisia esteitä. Maailmojen teemat itsessään ovat perinteisiä; metsässä hypitään puiden välillä trampoliineilla, jäämestassa paetaan lumivyöryä luistellen, tulivuoren sisällä varotaan alati hyppivää magmaa ja meren alla pelätään jättimäisiä haikaloja tai vaihtoehtoisesti ammutaan niiden poikasia torpedoilla. Jopa monien vihaamat vesikentät ovat Pac-Man World 2:ssa hauskoja, sillä happimittaria ei ole laisinkaan luomassa stressiä, vaan meren tyyneydestä voi ottaa ilon irti, ja päähenkilö pystyy hyökkäämään kuten maallakin.

Remake on tehty kaikin puolin kiitettävästi, ja näyttää todella kauniilta pirteän väripalettinsa kanssa. Uusi soundtrack on erinomainen, mutta vanhaa ääniraitaa ei valitettavasti voi valita käyttöön. Teknisestikin peli pyörii hyvin. Switch 2:lla valittavana on joko 4K/30FPS-asetus tai Full HD/60FPS-performanssitila, jota käytin itse. Yli 95 prosenttia ajasta tämä tila toimii virheettömästi, mutta muutamassa kentässä on nähtävillä selvää nykimistä. Välillä tilanne paranee kummallisesti nopean pausettamisen myötä. Vaihtoehtoinen 4K-tila tuntuu turhalta pelissä, jossa korkeampi ruudunpäivitys vaikuttaa enemmän pelaajan suoritumiseen loikintahaasteista. Yksinkertaisen graafisen tyylin vuoksi matalampi resoluutio harmittaa lähinnä käyttöliittymäelementeissä ja viestikentissä. En nähnyt kuvanlaadussa mitään eroa käsikonsolitilassa, joten miksihän se edes on siinä vaihtoehtona?

Alkuperäisestä Pac-Man World 2:sta ei ole taidettu lainata mitään suoraan sellaisenaan, sillä kaikki hahmomallit, tekstuurit ja animaatiot on luotu uudestaan modernilla ja yhtenäisellä tyylillä. Jopa välivideot on renderöity uudestaan, ja kaikki dialogi on äänitetty uudelleen hämmästyttävän korkealaatuisesti. Uudistuksista otetaankin ilo irti tarinassa, jossa keskustelua on lisätty muun muassa pomotaisteluiden alkuun. Keltainen päähenkilökin osallistuu nyt keskusteluihin Pac-Man World 3:n nimikkosankarin roolin hoitaneen Martin T. Shermanin äänellä.

Viime aikoina monet värikkäät pelit ovat sortuneet kerronnallisesti ylikorostettuun itseironiaan tai huumoriin, mikä alkaa jo kyllästyttää. Pac-Man sen sijaan tuntuu melkein nelikymppiseltä perheelliseltä mieheltä, joka ottaa asiat vakavasti ja tahtoo tosissaan pelastaa Pac-Landin pahalta Spooky-haamulta, eikä kukaan kyseenalaista mitään. En voisi olla tästä yhtään onnellisempi. Uudet välinäytökset herättävät maailman yllättävän hyvin eloon ja tuovat mieleen vanhat lastenpiirretyt.

Muutokset eivät koske vain audiovisuaalisia puolia, sillä eniten päivityksiä on itse tasoloikinnassa. Alun perin kaikki hyökkäykset piti tehdä joko jatkuvasti vihollisten päälle ground pound -ajatuksella toimivalla pyllypompulla tai muutaman sekunnin latautuvalla syöksyhyökkäyksellä. Nämä molemmat hidastivat aivan liikaa pelin tempoa, kun jokaiseen pieneenkin esteeseen täytyi reagoida aikaa vievillä liikkeillä. Uuden version pyllypomppu on vieläkin hitaampi, mutta sen paras pelillinen lisäys on tavallinen ja nopea potkuhyökkäys, jota voi käyttää milloin vain yksinkertaisesti Y-nappia painamalla. Se toimii erinomaisesti esimerkiksi perusvihollisiin tai tuhottaviin laatikoihin. Muutoksen myötä katoaa toki muutama haastava osuus, joissa pyllypomppu täytyi suorittaa juuri oikein osumalla vaikkapa rotkon päälle sijoitettuun laatikkoon, ja epäonnistumisesta rangaistiin kuolemalla. Itseäni tämä ei haitannut, koska liike tuo niin paljon enemmän hyvää tilalle.

Vanhoja tekniikoita tarvitaan edelleen valikoiduissa tasoloikkahaasteissa tai erikoisempien vihollistyyppien tuhoamisissa, eikä kukaan estä pelaamasta peliä vanhaan tapaan, mikäli uusi hyökkäys vie osan alkuperäisestä hengestä pois. Pac-Man osaa myös ampua kentistä löytyviä Pac Dots -palleroita kaukana olevia vihollisia päin, mutta tätä liikettä ei ole juurikaan paranneltu, vaan sillä on edelleen aivan liian vaikea osua yhtikäs mihinkään. Käytännössä jokainen vihollinen ottaa ainakin muutaman osuman ennen kuin pelaaja pääsee sisäisestä Stormtrooper-osumatarkkuudestaan yli.

Pienempiä muutoksia on nähtävillä kaikkialla. Päähenkilö ei ota enää vahinkoa korkealta pudotessaan, kamera on käänneltävissä vapaasti miltei kaikkialla, ja hyppyä on helpompi ohjata sen ilmavuuden ja vaihtoehtoisen lepatuksen ansiosta. Kentistä löydettävät labyrintit avautuvat pelattavaksi myöhemmin, eikä niiden läpi tarvitse enää navigoida kesken tavallisen kentän. Jopa kenttäsuunnittelua on hiottu selkeyttämällä epäselviä kohtia ja sijoittelemalla kerättäviä esineitä loogisemmin ympäristöön. Alkuperäisessä oli välillä vaikea hahmottaa, mihin suuntaan pitäisi edetä, ja pelaaja saattoi valita helposti väärän reitin, joka palautti pahimmassa tapauksessa takaisin alkuun. Uudistukset tekevät Pac-Man World 2:sta nykypelaajalle huomattavasti helpommin lähestyttävän ja ohjattavan, kun monet pienet ärsytykset on karsittu pois.

Kaikki muutokset eivät koskaan ole kaikille. Itseäni häiritsivät erityisesti pelaajaa liikaa avustavat toimet. Esimerkiksi hypyn aikana hahmon alle ilmestyvä keltainen varjo helpottaa syvyyssuunnan hahmottamista, ja jokaisen tavallisen hypyn jälkeen Pac-Manin sisälle ilmestyy nopeasti pienenevä ympyrä, jonka on tarkoitus helpottaa pyllypompun ajoitusta rytmipelien tapaan. Maksimaalisen tehon saa irti painamalla hyppynappia uudelleen juuri silloin, kun ympyrä katoaa. Näitä seikkailun alussa auttavia ominaisuuksia ei saa kytkettyä pois päältä, ja liikkeiden iskostuttua selkärankaan ne lähinnä rikkovat immersiota.

Lisäsisältöä on tarinan ulkopuolella reilusti. Kenttien tehtävien läpäisemisestä palkitaan esimerkiksi uusilla puvuilla ja pelihalliin avautuvilla kokonaisilla arcade-peleillä, joihin lukeutuvat tietysti ensimmäinen Pac-Man, Pac-Mania, Pac-Attack ja Ms. Pac-Man. Vaikka osa tehtävistä tuntuu hieman päälle liimatuilta tai toisteisilta, ne tarjoavat kuitenkin jatkuvasti palkitsevaa lisätekemistä. Moni kerää varmasti kaikki kenttään kätketyt hedelmät pyytämättäkin, eikä pomotaistelusta selviäminen kuolematta ole mikään ongelma, koska useimmissa niistä ei ole muutenkaan välitallennuspisteitä. Vahingon välttelemistä tai täydellisyyden tavoittelua ei onneksi vaadita pelaajalta liikaa, sillä tällaiset vaatimukset tuntuvat usein kaikkein keinotekoisimmilta vaikeutuksilta ja rikkovat muuten rennoksi tarkoitettua pelikokemusta.

Päätarinan jälkeen avautuu myös täysin uusi lisäseikkailu, joka koostuu vaikeammista remix-kentistä ja -pomotaisteluista, joihin on tehty sen verran muutoksia, ettei niitä aina edes erota alkuperäisistä malleistaan. Ja jos kenttien tavallinen läpäisy alkaa kyllästyttää, voi kokeilla vaihtoehtoista aika-ajotilaa, jossa kentät tulee läpäistä minuutin tai kahden sisällä kirkkaimpien mitalien saavuttamiseksi. Crash Bandicootin vastaavan pelitilan tavoin kellosta voi myös syödä sekunteja keräämällä matkan varrelta esineitä, joten kampanjan puolella opittu suora reitti ei ole välttämättä aikahaasteessa kaikkein nopein. Nopeuspelaamisen näkökulmasta itseäni harmittaa kuitenkin se, kuinka nopeutta keräävä syöksyhyökkäys menettää kaiken vauhtinsa heti hypyn alussa, mikä rajoittaa Pac-Manin speedrun-potentiaalia huomattavasti.

Yhteenveto

Perinteikkyys on Pac-Man World 2 Re-Pacin kantava voima. Se on taidolla tehty remake traditionaalisesta mutta toimivasta tasoloikkaseikkailusta, joka kuitenkin pohjautui monien mielestä jo alkuperäisenä julkaisuvuotenaan 2002 liiankin perinteiselle formaatille. Se ei siis tarjoa 3D-tasoloikintana mitään täysin uutta kenellekään, mutta se ei ole missään nimessä huono asia aikana, jona kaikki vähänkin isommat julkaisijat seuraavat mieluummin ohimeneviä ja muutaman vuoden takaisia trendejä.

Pac-Man World 2 Re-Pac tarjoaa lajityyppinsä ystäville juuri sitä, mitä moni varmasti haluaakin. Parasta pelissä on kenttäsuunnittelun vaihtelevuus, ja vaikeustasokin pysyy tasaisen reiluna. Toivottavasti myös trilogian viimeinen osa lämmitellään uudelleen vähintäänkin samalla laadulla. Se on varmaa, että olen silloin mukana heti julkaisussa!

Hyvää:
– Kaikki elementit on luotu alusta alkaen uudestaan
– Uusi perushyökkäys
– Toimiva ja alati muuttuva kenttäsuunnittelu
– Uudet välinäytökset
– Perinteinen tasoloikinta modernien vaihtoehtojen rinnalla…

Huonoa:
– …joka ei siis tee mitään uutta tai erilaista
– Ei alkuperäistä musiikkiraitaa
– Avustavat UI-elementit, joita ei voi kytkeä pois päältä
– Switch 2 -version lievät suorituskykyongelmat