Arvostelussa Freedom Planet 2

Vapaus valita

Nintendo Switchin alkuvuosina julkaistiin Sonic-henkinen indietasoloikinta, joka täällä Fintendossa arvioitiin toimestani kriittisesti. Identiteetiltään ja sisällöltään Freedom Planet 2 on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle, josta ensikertalaisten on kaikin puolin fiksumpi aloittaa. Ykkösosaa myydään normaalisti eShopissa noin 15 euron hintaan, mutta peli on vakionäky melkein kuukausittain toistuvissa alle viitosen tarjouskampanjoissa. Ykkösen pelaamalla saa hyvän kuvan siitä, kannattaako jatko-osaan edes koskea, sillä suunta ei juuri muutu.

Tarina alkaa, kun tuntemattomat robotit tuhoavat päähenkilönä toimivan Lilac-lohikäärmeen kodin. Syyllisten etsintä eskaloituu hiljalleen suureksi seikkailuksi, jossa on jälleen maailman kohtalo vaakalaudalla. Tällä kertaa mysteerinen antagonisti on huomattavasti mielenkiintoisempi inhimillisemmillä motiiveillaan. Muutoinkin uusi dialogi on kaikin puolin ykkösen vastaavaa miellyttävämpää seurattavaa, varsinkin kun ajankohtaista jutustelua tapahtuu myös kentissä toiminnan keskellä. Pelkästään tarinan vuoksi ei Freedom Planetia kannata vieläkään pelata, mutta suunta on oikea. Vauhtia ja suoraa toimintaa enemmän arvostaville vaihtoehtona on Classic-tila, jossa kentistä siirrytään seuraaviin täysin ilman pulinoita.

Päähenkilöt ovat aikuistuneet muutaman vuoden aikana, ja suurin ero ykkösosaan onkin selvästi vakavampi graafinen hahmotyyli, joka ei henkilökohtaisesti iske yhtä lujaa kuin ensimmäisen ns. söpömpi ote. Freedom Planet 2 on silti uskomattoman kaunis pikselitaiteellaan ja pyörii aina sulavasti. Tietyissä kohdissa ja ikävän usein kamera siirtyy kauemmaksi kuvaamaan suurempaa aluetta, mikä saa samalla näyttämään kutistuneet pikselit hirveiltä, mutta tämän asetuksen saa myös kytkettyä pois päältä. Valinta on tehtävä siis oletuksena suositun funktionaalisen näkyvyyden tai tarkkojen pikselien välillä. Vaikka hieman irvistelinkin, päätin lopulta käyttää oletusasetuksia, jotta hahmotin esimerkiksi tiettyjen pomojen hyökkäykset paremmin. Ehkä ensi kerralla ei tehdä skenaarioita, joita ei helposti normaalilla näkymällä hahmoteta?

Pelaaja voi tällä kertaa valita heti kättelyssä kaikista neljästä pelattavasta hahmosta mieleisensä. Lilac, Carol ja Milla ovat tuttuja ensimmäisestä seikkailusta ja uutena tulokkaana on soturi Neera, joka voi keihäällään jäädyttää vihollisia ja luistella Shadow the Hedgehogia matkien. Loppupeleissä hahmovalinnalla ei ole kakkosessa suurta merkitystä, sillä kaikkien liikeratoja ja pelattavuutta on yhtenäistetty, tehden päähenkilön kavereista selvästi nopeatempoisempia. Tämä on lopulta menetys, sillä aiemmin esimerkiksi Milla-koiran seikkailu erosi selvästi muista hahmoista ja tarjosi pätevää vaihtelua. Kaikilla hahmoilla on tällä kertaa myös täysin samat kentät, eikä niiden sisällä näy enää hahmokohtaisia esteitä tai esineitä Carolin prätkää lukuun ottamatta.

Lilacin liikerata on kuitenkin saanut selkeitä parannuksia, sillä nyt normaaleja kykyjä voi käyttää ilman energianlatausta. Viimeksi kaikki liikkeet kuluttivat yhteistä stamina-palkkia jonkin verran, mutta isompi nopeusboosti vaati täyden palkin, mikä pakotti pelaajan lähinnä odottelemaan paikoillaan latausta. Esimerkiksi tuplahyppyjä voi nyt tehdä kaiken aikaa ja nopean syöksyn voi jopa linkittää nyt muihin liikkeisiin. Nämä päivitykset tekevät lohikäärmeestä kaikin puolin hauskemman sekä monipuolisemman pelattavan.

Koska hahmojen väliset erot eivät ole enää niin merkittäviä, en ollut tarpeeksi motivoinut pelaamaan peliä neljää kertaa läpi. Yksi läpäisy kestää tarinaosuuksien kanssa noin kahdeksan tuntia. Kenttiä sekä sisältöä on kuitenkin paketissa paljon. Toivon mukaan seuraavassa osassa on mahdollista vaihtaa pelattavaa hahmoa kenttien välillä. Vain pari tuntia kestävässä klassisessa Sonicin seikkailussa on täysin hyväksyttävää pelata sama skenaario useaan kertaan eri hahmoilla, mutta pidemmässä Freedom Planet 2:ssa sama ei toimi. Tämä ärsyttää erityisesti siksi, koska kampanjassa kuitenkin farmataan esimerkiksi valuuttaa ja esineitä, joiden kerääminen ei ole sellainen aktiviteetti, jota haluaisi toistaa useampaan otteeseen eri tallennuksilla. Esineillä voi vaikuttaa pelityyliin jonkin verran, esimerkiksi antamalla lisäenergiaa tai tekemällä perushyökkäyksistä hieman vahvempia, mutta lopulta kaikenlaiset muuttujat ovat kuitenkin melko pieniä. Lisäominaisuudet voi toki myös sivuuttaa, ja peli palkitseekin siitä usein korkeammilla pisteillä.

Pelaaminen seuraa muutoin tuttua kaavaa, jossa juostaan ja loikitaan 2D-kentissä pomotaistelun kautta maaliin. Erinomaisesti vaikeustasoltaan tasapainotetut tason päättävät kohtaamiset pomojen kanssa ovat kakkosessakin pelin huippuhetkiä. Keskimäärin 10-minuuttisiksi venyvät kentät ovat sen sijaan edelleen liian pitkiä, joten nopeuspelin näkökulmasta täydellisyyttä vaativa Time trial -pelaaminen ei innosta. Kenttäsuunnittelu on usein kelvollista, mutta ajoittain myös valitettavan sekavaa, tehden etenemisestä jopa labyrinttimäistä. Kun pelaajaa heitellään nopeasti laidasta laitaan, on turhauttavaa joutua laskeutuessaan välillä miettimään, että kumpaan suuntaan nyt sitten pitääkään jatkaa.

Visuaalisesti hienot taustaelementit sekoittuvat myös joskus hypättävien tasojen kanssa. Ikävintä on, että haaste tulee mielenkiintoisten tasohyppelyosuuksien sijaan vihollisjoukoista, joita peli on täynnä. Jokainen vihollinen ottaa useamman perushyökkäyksen vastaan, mikä saa pelaajan lähinnä sivuuttamaan niin paljon taisteluita pikkusinttien kanssa kuin vaan mahdollista. Vaikka viholliset pudottavatkin tuhoutuessaan motivaattorina esineiden ostamiseen tarvittavaa valuuttaa, on tasapainotus heikkoa, koska valuuttaa saa aina saman verran riippumatta miten suuresta tai vaikeasta vastustajasta on kyse. Isompia vihollisia on kannattavampaa väistää kuin tuhota, koska pelkkä ensikosketus vihollisiin juoksun keskellä ei edes vahingoita pelaajaa.

Väistelyssä auttaa paljon uusi puolustusmekanismi. Se tarjoaa pelihahmolle lyhyen mutta absoluuttisen suojan, jonka voi aktivoida milloin vaan rajoituksetta. Peli kannustaa vahvasti sen käyttämiseen, mikä muuttaa varsinkin loppuvaiheilla menon entistä hektisemmäksi. Suojalle on käyttöä välillä jopa hyppyäkin useammin. Vaikka uuden mekaniikan hyödyntäminen on suurimman osan ajasta palkitsevaa ja hauskaa, se valitettavasti myös vie tehokkuudellaan osan monipuolisesta tasoloikkahaasteesta pois. Torjuminen on aina identtistä riippumatta mistä hyökkäys tulee tai millä tavalla se aktivoituu. Pelaajan ei oikeastaan tarvitse edes välittää mistään muusta kuin ajoituksesta, sillä onnistunut puolustus mitätöi aina kaiken vahingon.

Yhteenveto

Freedom Planet 2 on täysin toimiva peli, josta ei valitettavasti jää hirveästi uutta ja ihmeellistä käteen, mikäli Switchille ladattujen 2D-loikintojen pelikirjasto on ennestään laaja. Moni kehittäjien ajama uudistus ei osunut yhteen omien parannusnäkemysteni kanssa. Selvästi ensimmäistä peliä heikompi ääniraita sattuu eniten. Pääasiassa Freedom Planet kopioi Sonicin tyyliä, mutta ei tee sitä esimerkiksi kenttäsuunnittelullaan yhtä onnistuneesti, eikä ole omilta ansioiltaan yhtä mielenkiintoinen kuin moni muu arvostettu indieloikinta. Mikäli ensimmäinen osa nappasi, ei Freedom Planet 2 voi pettää suuresti äänimaailman ulkopuolella. Uusille pelaajille ykkösosa tarjoaa miltei saman elämyksen, ellei jopa astetta paremman.

Hyvää:
– Nättiä pikselitaidetta
– Paljon pelattavaa
– Päähenkilön parannellut liikkeet
– Pomotaistelut

Huonoa:
– Kameran zoomin käyttäytyminen
– Pelattavaa hahmoa ei voi vaihtaa kesken läpipeluun
– Hahmot eivät enää poikkea niin paljoa toisistaan
– Ykkösosaa huonompi musiikki