Arvostelussa Freedom Planet

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Markkinoilla tuntuu olevan niin monia erilaisia 2D-tasoloikkia, että on mahdotonta edes yrittää pelata niitä kaikkia. Freedom Planet on uusin tulokas Switchille tällä saralla. Pelistä on mahdotonta puhua kertomatta sen alkuperistä ensin. Freedom Planet julkaistiin alun perin PC:lle jo vuonna 2014 onnistuneen Kickstarter-kampanjan jälkeen. Ennen tätä pelin tekeminen käynnistyi pienenä Sonic-fanipeliprojektina, mutta muuttui siitä hyvin nopeasti nykyiseen muotoonsa, kun kehittäjä halusi tehdä omaa juttuaan ja myydä valmista tuotosta oikealla rahalla. Freedom Planetissa on paljon hyvää, mutta myös joitain käsittämättömiä ratkaisuja.

Freedom Planet on nopeatempoinen tasoloikka, joka tempaisee aluksi täysillä mukaansa. Pelin yksityiskohtainen 2D-pikselitaide on todella kaunista. Kentät pursuavat värejä, mutta kaikki elementit erottuvat toisistaan hyvin ja jokainen mahdollinen kohde on animoitu loistavasti. Tähän kun vielä yhdistetään ääniraita, joka on suosikkiasiani koko pelissä, niin saadaan audiovisuaaleista täydet pisteet. Kenttäkappaleet jäävät helposti mieleen, ja varsinkin välipomojen aikana soivat tilutukset ovat silkkaa voittoa. Lisäksi överisti ääninäytellyt päähenkilöt heittävät omaa juustoista läppäänsä. Pelasin pelin aikoinaan PC:llä läpi, ja teknisestä puolesta sanottavaksi riittää, että Switch-versio pyörii täysin samalla tavalla ilman minkäänlaisia teknisiä ongelmia. Nopeasta vauhdista huolimatta Full HD ‑tarkkuudesta ja täydestä 60 fps:n ruudunpäivityksestä tingitä. Myös käsikonsolitilassa peli rullaa moitteettomasti.

Pelin juuret näkee vasta kun sitä pelaa. Pelin kentissä on Sonicista muistuttavia elementtejä, kuten vaikkapa eri pelaajaa kumipallomaisesti ympäri kenttää heittelevät asiat, tai kuinka hahmon sprite kääntyy siihen kulmaan, jossa maakin menee. Tähän ne yhtäläisyydet sitten juuri päättyvätkin, sillä muuten Freedom Planetia ei oikeasti voi millään tasolla sanoa Sonic-klooniksi.

Pelissä on kolme pelattavaa hahmoa, jotka eroavat pelattavuudeltaan toisistaan merkittävästi. Hahmovalintaa kannattaa pohtia tarkkaan. Useimmat varmasti aloittavat pelin päähenkilöllä, violetilla lohikäärmeellä Lilacilla. Lilac on kaikista vikkeläkinttuisin hahmo, sillä loharin liikkeisiin kuuluu boosti, jolla pääsee täyteen vauhtiin. Hahmo osaa myös muita hyödyllisiä liikkeitä, sillä ns. tuplahyppy on samalla myös hyökkäys, mutta kaikki nämä hienommat manööverit kuluttavat ajan kanssa täyttyvää mittaria, joka rajoittaa hieman paahtamista. Ainoastaan Lilacilla pelatessa tämä mittari oli minulla miltei koko ajan nollassa. Jokainen tuplahyppy haukkaa noin puolet palkista, ja turbovaihde imee suoraan kaiken.

En ehkä osannut pelata Lilacilla optimaalisesti, mutta erikoisliikkeiden latautumisen odottelusta johtuen liskon ohjaaminen tuntui ikävältä. Kahdella muulla hahmolla tätä ongelmaa ei ollut, sillä heidän puhtaasti loikkimiseen liittyvät liikkeet eivät kuluta mitään vastaavaa mittaria. Näin ollen sain pidettyä tempon yllä paljon paremmin ironisesti hitaammilla ja enemmän toimintaan keskittyvillä eläinystävillä. Siinä missä Lilac tekee A:ta painamalla pyrähdyksen, hyökkää esimerkiksi kissamainen Carol pitkällä potkukombolla viholliseen. Muutos maistui minulle hyvin, sillä mittari ei tyhjene koskaan tasoloikinnan aikana ja pomotaistelut ovat pelin parasta antia gameplayn puolesta. Jokainen pomo on omalla tavallaan eeppinen, täysin erilainen ja samalla sopivan haastava.

Toinen syy hahmopreferenssiini on se, ettei Freedom Planet ole mielestäni ainakaan tasoloikkanoviiseille sopiva nopeuspeli. Kenttiä pelissä on noin kymmenkunta, joista jokaisella on kestoa vähintään 15 minuuttia. Näin vauhdikkaassa pelissä yhden tason tai haasteen pitäisi olla huomattavasti lyhyempi. Sonic-pelien muutaman minuutin sprintteihin verrattuna Freedom Planetia voisi kuvailla maratoniksi. Kentät olisi kannattanut jakaa ehdottomasti pienempiin osioihin, niin uuden tason aloittaminen ei tuntuisi niin raskaalta Time Trial ‑moodissa ja jokaiseen kenttään oltaisiin voitu keksiä esimerkiksi jotain omaa uniikkia ajatusta. Pitkissä kentissä esimerkiksi teema saattaa vaihtua yllättäen täysin kesken toiminnan, ja kiireellisellä pelaajalla tulee helposti mieleen kysymys: ”Milloinkohan tämä loppuu?”

Kenttäsuunnittelu on selkeästi pelin heikoin puoli muutenkin. Pelimoottori toimii täydellisesti, ja hahmoja on hauska ohjata, mutta eteen heitettävät haasteet eivät tunnu samalta ensimmäisten tasojen jälkeen. Joko vanha Sonic-fanipoika on täysin tumpelo tai vaikeusaste kohoaa aivan liian korkealle. Ensimmäisissä kentissä on tiukkojen loikintakohtausten ja toimintaosuuksien välillä tasapainoillaan vielä hyvin, mutta loppupään kentissä heitetään kymmeniä ellei jopa satoja vihollisia ja esteitä ruudulle samaan aikaan. Jokainen vihollinen myös ottaa tuhoutuakseen useamman kuin yhden iskun. Olen kuullut argumentteja, ettei näissä kentissä konnia kannattaisi enää edes yrittää piestä, mutta pelin mekaniikat estävät myös sulavan etenemisen ja vihollisten ohittamisen esimerkiksi sillä, että jokaisessa erikoisliikkeessä on oma pieni cooldowninsa, jolloin vihollisarmeijasta joku kyllä pääsee iskemään.

Tästä päästään huoneisiin, joissa kaikki 15 vihollista ampuvat lasereillaan kohti, ja kaiken ohittaminen tuntuu mahdottomuudelta. Näissä kentissä pelaaminen muuttuu harkituista liikkeistä nappien rämpyttämiseen ja kaikkien esteiden läpi juoksemiseen osuman jälkeisen lyhyen kuolemattomuustilan avulla. Pomojen heittämä haaste tuntuu reilulta, mutta kuoleminen hahmotusongelmien vuoksi liian paljon vilinää sisältävissä paikoissa ei. Edes intergalaktinen hömppäjuoni ei tee jälkimmäisen puoliskon tervassa tarpomisesta hauskaa.

Yhteenveto

Freedom Planet on selkeästi vaivalla tehty peli, joka muuttuu lopussa aivan liian intensiiviseksi ja vaikeaksi. Jos laatu pysyisi ensimmäisten maailmojen tasolla, ansaitsisi teos yksi tai jopa kaksi tähteä korkeamman arvosanan. Kenties joistain ongelmista pääsisi myös ylitse, jos kenttien rakenteet opettelisi ulkoa. Jos ensimmäinen läpipeluukerta ei viihdytä tarpeeksi, ei pelin pariin tee tosin mieli palata uudelleenkaan.

Hyvää:
– Teknisesti hyvin toteutettu porttaus
– Äänimaailma ja grafiikka
– Eri hahmoilla suuria eroja pelattavuudessa
– Pomotaistelut

Huonoa:
– Vaikeustaso nousee liikaa, tehden viimeisistä kentistä inhottavia
– Kentät ovat liian pitkiä
– Tarina on tusinakamaa