Arvostelussa Sonic Mania

Vanhanaikaista uutta

Kun Sonic Mania ensimmäisen kerran julkistettiin, en ollut hirveän innoissani. Peli muistutti minua liikaa emulaattoreilla pelaamistani fanipeleistä, kuten esimerkiksi Sonic Megamixistä. Myös Sonic Manian tekijät ovat tunnettuja modeista, joten ehkäpä siinä oli syy mielialaan. Monien muidenkin päässä liikkui selvästi sama ajatus, että Sega vain osti fanit tekemään heille pelin. Vasta noin viikko tai pari ennen julkaisua palasin järkiini, intoni heräsi ja julkaisupäivästä lähtien olenkin pelannut Sonic Maniaa miltei joka päivä. Kyseessä ei ole mikään mitätön fanipeli, vaan sydämellä tehty tuote.

Mania on kaksiulotteinen tasoloikkapeli, jonka juuret johtavat Mega Drivelle julkaistuihin Sonic-klassikoihin. Peli on samalla myös ensimmäinen alkuperäisiin ja monimutkaisiin fysiikoihin onnistuneesti palaava Sonic-peli sitten 2000-luvun alun GBA-seikkailujen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Sonic pyörii kuin kuula flipperissä. Esimerkiksi ylä- ja alamäissä siilin nopeus nousee tai laskee kiihtyvästi. Ylämäestä tai rampista hypättäessä lennetään huomattavasti korkeammalle. Erinäiset tasojen vaihtelut vaikuttavat hahmon nopeuteen ja hyppyvoimaan valtavasti. Monet kentissä olevat esteet heittelevät pelaajaa minne sattuu, ja tämän kaiken hahmottaminen onkin aluksi tärkeintä Sonic-peliin koskettaessa. Viisaammat saattavat kutsua tätä kaikkea liikevoimaksi tai momentumiksi. Vaikka olenkin nauttinut lähivuosien laadultaan kyseenalaisimmista 2D-Soniceista, kuten esimerkiksi neljännestä osasta, ovat fysiikat silti parhaimmillaan ehdottomasti retro-Soniceissa. Manian pelaaminen on yleisellä tasolla aivan älyttömän tyydyttävää sekä hauskaa kenttien muotojen ja liikkumisen tullessa tutuksi.

Sonic ei ole pelkästään juoksemista mahdollisimman nopeasti, vaan se on pohjimmiltaan hyvin perinteinen tasoloikkapeli. Ensikertalaisen kannattaisi kokeilla peliä aluksi vauhdikkaan Sonicin sijaan jollain toisella hahmolla. Vanha tuttu Tails-kettu osaa lentää propellihännällään, siinä missä meemisankari Knuckles liitää ja kiipeilee seiniä pitkin. Molempien kyvyt hidastavat peliä sekä helpottavat kenttien tutkimista huomattavasti, sillä löydettävää riittää. Eri hahmoilla pelattaesssa lähetystyminen peliin muuttuu yllättävän paljon. Tasoissa on joitain paikkoja, joihin pääsee vain tietyllä hahmolla. Esimerkiksi Knucklesilla on jopa oma kenttänsä, jossa punaisen nokkasiilin kyvyt tulevat esiin monipuolisesti. Eteenpäin paahtavalla Sonicilla pelatessakin on katsottava aina eteensä ja pääasiassa hypittävä tasolta toiselle, kuten genreen kuuluukin. Sonicille itselleen on lisätty peliin uusi liike, jonka avulla siili saa pienen nopeusboostin painamalla hyppynappia ilmalennon aikana. Pyrähdys on käytännöllinen vain tietyissä tilanteissa, eikä se siis ole mikään automaattinen ”speed up to win” -toiminto. Uusi liike on kuitenkin yksi suosikkiasioistani tässä pelissä, sillä se auttaa ylläpitämään tempoa. On muuten vaikea palata vanhoihin peleihin tämän jälkeen!

Vauhdin oppii hallitsemaan kunnolla vasta myöhemmillä läpipeluukerroilla. Mania sisältää vain kymmenkunta lyhyttä maailmaa, eikä pelin läpäisy kestä muutamaa tuntia kauempaa. En pidä pituutta kuitenkaan ongelmana, sillä uudelleenpeluuarvoa riittää, ja peli maksaakin vain 20 euroa. Kaikista tasoista noin kolmannes on täysin uusia teemoiltaan, loput on lainattu vanhoista peleistä. Uniikit kentät poikkeavat kuitenkin toisistaan vähintään parilla eri tavalla. Kaikki kentät sisältävät oman musiikkiraitansa, visuaalisia aspekteja sekä omia esteitä, jotka ovat miltei poikkeuksetta lainattu suoraan jostain aiemmasta sarjan osasta. Jokainen kenttä Mega Driven Soniceista (ja CD:stä) tuntuu olevan tavalla tai toisella edustettuna myös Maniassa. Esimerkiksi vesikentässä yhdistellään vanhojen vesimaailmojen elementtejä yhdeksi toimivaksi paketiksi. Fanit hymyilevät huomatessaan vanhan idean käytettynä uudella tavalla, ja uudet pelaajat näkevät toimivat ratkaisut ensi kertaa yhdessä pelissä. Vanhat alueet ovat nimiltään tuttuja, mutta uusiakaan vimpaimia ei unohdeta. Jokainen kenttä sisältää klassisen Sonicin tapaan tietenkin lukuisia eri reittejä maaliin.

Graafisesti Sonic Mania on päättänyt lähteä klassiselle pikselitaidetielle, kuulemien mukaan tekijätiimin tavoitteena olikin Mega Driven ja Saturnin tyylin välimaaston saavuttaminen. Sonic Maniaan ei olla ryöstetty vanhojen pelien materiaaleja suoraan, vaan kaikki on tehty uudestaan hieman paremmin kuin ennen. Sonicin spritet eivät ole koskaan näyttäneet näin hyvältä. Animaatioissa on erittäin paljon frameja ja koko paketti pyörii aina sulavat 60 kuvaa sekunnissa. Musiikit ovat menneisyyden Sonicin tapaan ehtaa laatua, ja saman maailman eri kenttien kappaleetkin poikkeavat merkittävästi toisistaan.

Sonic Manian suurin miinus on se, että sitä jää kaipaamaan vain lisää. Tämä taas on erinomaisen pelin merkki. Peli ei ole täysin virheetön, sillä kritiikkiä voi antaa hieman ns. pääpelin ulkopuoliselle tekemiselle. Sonic Mania sisältää bonuskenttiä, joissa voidaan voittaa mitaleja, joilla taas vuorostaan avataan uusia ominaisuuksia tai ekstroja peliin. Bonukset aukeavat joka kerta, kun pelaaja pääsee checkpointiin vähintään 25 sormuksen kanssa. Jos kuitenkin pelaa taidokkaasti sormuksia lainkaan menettämättä, kuluu suurin osa ensimmäisten pelikertojen ajasta näissä bonuskentissä. Erilaisia bonuksia on pelissä yhteensä 32, mutta ainakin minulla oli pakkomielteenä läpäistä ne kaikki aina mahdollisuuden tullessa. Kentät ovat täysin vapaaehtoisia, mutta puolen minuutin Sonic Mania -vipellyksen ja kahden minuutin bonustehtävien suhde ei ole kovin terve. Hassua tässä on se, että kun sitten lopulta kaikki bonukset on läpäisty, ei niihin ole enää syytä palata takaisin. Mitaleja on vain rajoitetusti, eikä niiden uudelleen keräämisestä tienaa edes lisäelämiä tai pisteitä.

Pelissä on bonuksien lisäksi myös erikoiskenttiä, joista kerätään 100 prosentin läpäisyyn tarvittavia Chaos Emeraldeja. Nämä ovat ehdottomasti viihdyttävimpiä erikoiskenttiä, joita sarjassa on koskaan nähty, mutta ne ovat samalla myös aivan liian helppoja. Tästä päästään myös henkilökohtaisesti pelissä ehkä eniten ärsyttävään seikkaan. Kun pelaaja on kerännyt kaikki 7 jalokiveä, avautuu käyttöön kuolematon pelihahmon Super-muoto. Julkaisussa muuntautuminen muotoon tapahtui tuplahyppäämällä, samalla napilla, jolla tehtiin myös hahmojen erikoisliikkeet… Esimerkiksi Tailsilla ei voinut lentää muuntautumatta ja tuhoamatta kaikkea pelin haastetta. Onneksi moka korjattiin muutama viikko myöhemmin 1.03-päivityksellä, jonka jälkeen aktivointi siirrettiin X-napin taakse. Kehittäjät nopeuttivat myös ajoittaista hidasta siirtymistä pelistä Switchin kotivalikkoon.

Tietyllä tavalla en pidä myöskään siitä, että pelin pomotaistelut ovat kaikki aika pitkälti huijattavissa. Soniceissa on nimittäin mahdollista kuolla viholliselle vain sormusluvun ollessa nollassa, muussa tapauksessa osuma vain lennättää sormukset ympäri kenttää. Tämän vuoksi pomoihin on helppo tehdä vahinkoa kuolemattomuusframejen aikana, ja kerätä sen jälkeen nopeasti vähintään yksi sormus takaisin. Toisaalta kyseinen mekaniikka on toiminut Soniceissa aina, ja kikka miellyttää erityisesti speedrunnaajia. Itse kuitenkin koen, että tätä pitäisi rajoittaa jotenkin, koska nyt mielenkiintoiset pomotaistelut menevät helposti ohi.

Yhteenveto

Sonic Manian viittaukset Sega-peleihin ja kulttuuriin ovat aivan uskomattomia. Olen nyt pelannut pelin jo kuusi kertaa täydellisesti läpi, mutta löydän silti vieläkin ajoittain uutta matkan varrelta. Peli tuntuu muuttuvan melkeinpä vaan hauskemmaksi kenttien tullessa yhä tutummiksi. Uudelleenpeluuarvoa nostavat jokaisen kentän erilaiset ideat ja lukuisat reitit maaliin. Muutaman tunnin kesto madaltaa ehdottomasti myös kynnystä uuden läpipeluun aloittamiseen. Toki ensimmäisellä läpipeluukerrallakin Sonic Mania on kultaa, varsinkin muutamien pelin aikana tapahtuvien yllätysten myötä. Vuosi 2017 on ollut aivan mahtava pelien suhteen, mutta Sonic Mania taitaa olla tällä hetkellä olla oma suosikkini. Tämä kertonee pelin laadusta tarpeeksi.

Hyvää:
– Klassinen Sonic edustettuna kaikin mahdollisin tavoin
– Monipuolinen, hiottu, miltei virheetön 2D-tasoloikka
– Viittausten ja yllätysten määrä on uskomaton
– Sonicin uusi nopeusboosti hypyn jälkeen on nerokas lisäys

Huonoa:
– Bonuskentät kuluttavat liikaa aikaa ensimmäisillä pelikerroilla
– Pomoissa on helppo huijata