Arvostelussa Toy Story: Retro Roundup

Videopelit eivät ole leluja

Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut Toy Story oli ensimmäinen isolla rahalla tuotettu koko perheen tietokoneanimaatio. Jo tuolloin oli välittömästi arvattavissa, että tuotenimikkeestä tulee valtaisa jymymenestys. Näin 30 vuotta myöhemmin on toki helppo jälkiviisastella, sillä ajan kulumisen huomioivat uudemmat Toy Storyt puhuttelevat edelleen ykkös- ja kakkososan kanssa kasvaneita aikuisia, unohtamatta tietenkään täysin uutta sukupolvea, joka ei ole 90-lukua nähnytkään.

Jokainen menestynyt koko perheen tuotenimike vaatii rinnalleen totta kai oheismateriaalia pussilakanoista lelufiguureihin ja hammasharjoihin, unohtamatta tietenkään videopelejä. Toy Storyn tapauksessa jo ensimmäistä elokuvaa seurasi kytköspeli, mutta ilmestyipä markkinoille muutama erikoisempikin tapaus ilman minkäänlaista elokuvaliitosta. Toy Story: Retro Roundup sisältää kaikki Toy Story -pelit aina toiseen leffaan asti sekä vielä muutaman lisäpelin.

Retro Roundupin takana on tietysti ysärillä kasvaneiden makuhermoja vuodesta toiseen erilaisin tavoin kutitteleva Digital Eclipse. Aiemmin kyseinen instituutio on tuonut markkinoille samanlaisia monen pelin kokoelmia muun muassa vanhoista Turtles- ja Mortal Kombat -peleistä sekä kaksiulotteisista Street Fighter -peleistä. Jopa kulttitappelupeli Samurai Shodown sai oman kokoelmapakettinsa. Paketteihin kuuluu perinteisesti myös lisäsisältöä, eikä Retro Roundup ole tässä tapauksessa poikkeus.

Toy Story (1995, Game Boy -versio 1996)

16-bittisille konsoleille 1995 julkaistu ensimmäinen Toy Story oli kehityksessä rinta rinnan itse elokuvan kanssa, olkoonkin, että tekijätiimi sai valmiin elokuvan animointimallit haltuunsa vasta kaksi viikkoa ennen kuin projekti piti lähettää Segalle hyväksyttäväksi. Pääosaa kehitysvaiheessa näytellyt Mega Drive -versio ilmestyi kauppoihin päivää ennen elokuvan ensi-iltaa, joten hätäisimmät pelaajat saivat itselleen kunnon spoilerit valmista elokuvaa ajatellen.

Päällisin puolin 16-bittinen Toy Story on kuin mikä tahansa sen ajan tavallinen tasoloikkapeli. Digitalisoitua grafiikkaa pelkkien pikselien sijaan käyttäviä pelejä oli ilmestynyt kuin sieniä sateella etenkin sen jälkeen, kun Donkey Kong Country oli räjäyttänyt pankin ja saanut ylistystä ulkoasustaan. Toy Storyn tekijätiimi Traveller’s Talesilla oli kuitenkin ässänä hihassa konsultaatioapuna myös Pixarin animaatiostudio.

Vuonna 1995 markkinoilla oli myös 32-bittisiä pelikonsoleita, joiden tasoloikinnoilla oli vaikutusta myös Toy Story -pelin muotokieleen. Kokoelmaan sisällytetyt SNES- ja Mega Drive -versiot saavat leukoja tippumaan lattiaan vielä tänäkin päivänä ulkoasujensa puolesta. Hämmästely ei kuitenkaan jää vain ulkoisiin seikkoihin, vaan koko peli on kuin yksi iso lelulaatikko täynnä erilaisia asioita, joilla leikkiä. Tarjolla on perinteistä 2D-tasoloikintaa, ajelua monesta eri kuvakulmasta ja jopa kevytmielisiä Doom-hetkiä kolmiulotteisissa käytävissä. Vaikka peli on hengeltään lapsille suunnattu, on haastetta jonkin verran ihan kokeneellekin pelaajalle. Osittain tämä johtuu ajan hengelle tyypillisestä epäreiluudesta, osittain taas ihan rehdistä haasteesta.

Game Boy -versio on vähemmän yllättäen lähinnä karsittu ja rajattu versio 16-bittisestä isoveljestään. Tällä kertaa mukana on kuitenkin pelkkiä tasoloikkakenttiä ilman pelillisiä muutoksia tarjoavia erikoistasoja. Game Boy -tasoloikaksi peli on kuitenkin kaiken kaikkiaan perushyvä tapaus.

A Bug’s Life (1998)

Mitäs ihmettä? Tämänhän piti olla Toy Story -kokoelma eikä Ötökän elämää -paketti! Kuten kaikki Pixar-leffat läpikotaisin tuntevat tietävät, on ötökkäversio Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -klassikkoelokuvasta täyttä Toy Story -kaanonia. Jos ette usko, laittakaa Toy Story 2:n lopputekstien ”poistetut kohtaukset” pyörimään, niin huomaatte kyllä, miksi tämä peli on mukana kokoelmassa.

Ehkäpä loogisempi selitys tälle kaikelle on kuitenkin se, että A Bug’s Life on niin ikään Traveller’s Talesin tekemä videopelisovitus Pixarin koko perheen tietokoneanimaatiosta. Alustana on tietysti julkaisuaikansa muotikonsoli PlayStation.

Useampia peligenrejä sisältävään lelulaatikkoon verrattuna A Bug’s Life on huomattavasti rauhallisempi tapaus, jossa keskitytään vain tavanomaiseen 3D-tasoloikintaan. Mitään Super Mario 64:n tai Banjo-Kazooien kaltaista monipuolisuutta ja kokoluokkaa ei kannata odottaa, vaan ötökkäseikkailu käydään erittäin lineaarisissa kentissä ihan järjestyksessä elokuvan tapahtumia seuraten.

Ilmassa on todellista perheen pienimmille suunnatun pelin makua, kun kontrollit ovat vähän sinne päin ja bugit – niin pelin hahmot kuin myös ne tekniset lapsukset – ovat vahvasti läsnä joka nurkan takana. Pelaaminenkin on todella simppeliä, eikä ensimmäisen tason jälkeen ole tarjolla juuri mitään uutta. Valitettavasti myös meille härmässä asuville erittäin tuttu suomidubbi on unohtunut kokonaan tästä keskinkertaisen PS1-pelin kokoelmaversiosta.

Raid-suihkaisu ei näemmä tehonnut hirveän hyvin, sillä ötökät valtasivat myös Game Boyn ja 1998 vastikään markkinoille ilmestyneen Game Boy Colorin. Toy Storyn lailla meno on 2D-tasoloikintaa ja ihan viattoman harmitonta sellaista. Perheen pienimmille sopiva söötti loikinta on paperille pistettäessä jopa parempi kuin PlayStation-esikuvansa.

Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue (1999)

 Lisänimestään huolimatta tämä peli seuraa Toy Story 2:n tapahtumia, mutta nimensä mukaisesti vain Buzzin näkökulmasta. Ymmärrettävää, sillä yksikätisestä Woodysta himmailemassa muiden vanhojen länkkärilelujen kanssa lelukeräilijän pöydällä ei välttämättä kovin jännittävää peliä saa aikaan.

Buzzin ja Andyn muiden lelujen suorittaman pelastusoperaation seuraaminen tapahtuu hieman toiminnallisemmissa 3D-loikintamaisemissa. Ajan hengen mukaisesti kenttiin on ripoteltu keräiltävää enemmän kuin soraa Suomen kaduille ja teille talvisin. Kaikkea ei ole pakko poimia talteen, mutta mitä enemmän tavaraa keräilee, sitä enemmän pelattavaa aukeaa muun muassa vaihtoehtoisten pomotappeluiden ja muun pienen lisäsälän muodossa.

Visuaalisesti Toy Story 2 on PS1-peliksi todella nätti, ja itse avaruusrangerikin tottelee ohjaimen komentoja sangen mallikkaasti. Äänimaailma on napattu ääninäyttelijöitä myöden suoraan elokuvasta, lukuun ottamatta Woodyn äänenä toimivaa Tom Hanksia, jota kuitenkin tämän veli Jim tuuraa näissä peleissä esimerkillisen hyvin. Pelin tiimellyksessä aukeaa myös klippejä varsinaisesta leffasta. Ainoa isompi miinus Buzzin ensimmäisessä omassa seikkailussa liittyy sen tyngäksi jäävään kestoon. Osaavissa käsissä pelin sutaisee 100-prosenttisesti läpi reilussa parissa tunnissa, mikä ei ole suoranaisesti muutakin pelattavaa sisältävässä kokoelmapaketissa mikään iso ongelma, mutta laadukasta ysärin lopun toimintahyppelyä olisi kernaasti pelannut enemmänkin.

Buzz-pelistäkin on olemassa Game Boy -versio värivariantteineen, ja ketään tänne asti lukenutta ei varmaan pääse yllättämään, että kyseessä on reilusti pelkistetty 2D-tasohyppely. Kontrollit ovat kuitenkin erittäin mielenkiintoiset, sillä ne tuovat mieleen Flashbackin ja Heart of Darknessin tyyliset, 90-luvun ruutu kerrallaan etenevät toimintapelit. Hieman liian kömpelöä menoa tällaiseen peliin, joka on noin muuten ihan kiva pikku tasohyppely Game Boy -standardeilla ja hienoilla grafiikoilla. N64- ja Dreamcast-versiot puuttuvat harmillisesti.

Buzz Lightyear of Star Command (2000)

Buzzin seikkailut kakkoselokuvan suuntaviivoilla olivat sen verran iso myyntimenestys, että pitihän hahmolle tehdä uusi samanmoinen peli, tällä kertaa ilman elokuvan talutushihnaa. Pienet raamit tarjosi kuitenkin Buzz Lightyear of Star Command -animaatiosarja, jonka visuaalista ilmettä myös samanniminen peli lainaa, samoin kuin huomattavasti elokuvia heikompaa ääninäyttelyä. Helpoin tie onneen olisi Traveller’s Talesille ollut tehdä tismalleen samaa, mitä aiempi peli tarjosi, mutta studio muutti aika rankalla kädellä hyvin toiminutta kaavaa.

Star Command -peli ei suinkaan ole ihan tavanomainen loikinta-ammuskelu, vaan jokainen kentistä alkaa kilpa-ajolla, joka jatkuu kentässä käytävään sinkohippaan intergalaktista rosmoa vastaan. Juoksukilvan jälkeen onkin sitten perinteisemmän pomotaistelun vuoro. Tämä on todella sääli, sillä pelin maailmoja olisi kiva tutkia ihan vapaasti ilman jatkuvaa kiirettä. Kovinkaan haastava tapaus Star Command ei missään nimessä ole, joten aivan millintarkkaa suorittamista ei tarvitse missään vaiheessa harrastaa. Pomoja vastaan kilvoitellessa ehtii kyllä poiketa myös sivupoluilla, joista yleensä löytyvätkin suurimmat piilotetut salaisuudet.

Animaatiosarjasta on klipattu peliin hyviltä näyttävät välianimaatiot, ja graafinen puoli hyötyy hieman siitä, että lähdemateriaalina on toiminut piirrosjäljeltään elokuvia terävämpi ja värikkäämpi animaatio. Tyylimuutos oli Traveller’s Talesilta rohkea veto, eikä se ihan maaliin mennyt, mutta pelaaminen toimii pääasiassa moitteettomasti. Vaikka Star Command on PS1:llä visuaalisesti oikein kiva, ei äänipuolesta voi sanoa samaa.

Rasti ruutuun, Game Boy -versio ei ole tällä kertaa 2D-tasoloikinta, eikä siitä itse asiassa edes ilmestynyt kuin värillinen Color-painos. Kaksiulotteisuus on siinä mielessä homman nimi, että käsikonsolipeli on käytännössä PS1-versio ylhäältä päin kuvattuna ja sisällöltään reilusti karsittuna. Buzz liikkuu kuin luistimilla ja ammuskelu muistuttaa lähinnä NES:n kulttiklassikko Ikari Warriorsia. Jokainen voi sitten itse päätellä, onko kyseessä hyvä vai huono asia.

Toy Story Racer (2001, GBC-versio 2002)

 Kart-ajelupelejä ilmestyi vuosituhanteen taitteessa kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. Tuntui välillä siltä, ettei maailmassa ollut medianimikettä, jonka tiimoilta ei olisi nähty kart-peliä. Disney istutti autoon niin Mikki Hiiren kuin Toy Storyn lelutkin. Onneksi Toy Story Racerissä on kuitenkin vähän enemmän ideaa ja sydäntä mukana kuin pelkässä Mario Kart -kloonissa elokuvahahmoilla.

Mario Kartin luomaa kaavaa kaahailusta power-upien kanssa rikotaan lisäämällä peliin lukuisia epälineaarista progressiota. Jokaisella kuskilla on omat etenemisreittinsä, joista jokainen sisältää noin 10 erilaista tehtävää per hahmo. Tehtävät ovat tässä tapauksessa erilaisia pelimuotoja, jotka vaihtelevat perinteisestä kilpa-ajosta Mario Kart Worldistakin tuttuun eliminaatioformaattiin ja räiskimispainotteiseen Battle Modeen Toy Story -säännöillä. Erikoisemmiksi ideoiksi laskettakoon klovnisymbolien keräämisen ajoradalta sekä viestikilpailun, jossa joukkuekaveria vaihdetaan kesken kierroksen tähän törmäämällä. Ja tässä oli vasta osa pelimuodoista.

Ajomekaniikkojensa osalta Toy Story ei yllä aivan PS1:n Crash Team Racingin taitotasovaatimuksiin, mutta kaikessa liukkaudessaan se tarjoaa ihan hyvää haastetta. Hahmojen välillä ei tunnu olevan ajaessa hirveän suuria eroja, ja aseet tuntuvat osuvan vastustajiin vähän silloin kun peliä huvittaa, mutta audiovisuaalinen tykitys piilottaa pikkuviat hyvin alleen. PS1-peliksi Toy Story Racer on todella nätti, ja välikommentteja kaaoksen keskellä heittävät ääninäyttelijät ovat yhden välipelin jälkeen jälleen enimmäkseen elokuvista tuttuja.

Saman pelin Game Boy Color -versio onkin sitten astetta hirveämpi kokemus. Likimain taskulaskimen tehoilla varustetulle käsikonsolille yritettiin selkeästi luoda hieman liian kunnianhimoista kaahailua, sillä kuvakulma ei suinkaan ole ylhäältä päin kuvattu, vaan peli tavoittelee kotikonsolien kart-pelien fiilistä. Tässä se kuitenkin epäonnistuu tekniikan rajoitteiden takia. Karut grafiikat yhdistettynä niiden vuoksi likimain mahdottomaan pelattavuuteen ja hirveisiin ääniin tekevät tästä pelipaketin heikoimman käsikonsoliadaptaation.

Jos peleistä haluaa pitää breikkiä, voi Digital Eclipsen virtuaalimuseossa käydä ihastelemassa mielenkiintoisia dokumenttipätkiä ensimmäisen Toy Story -pelin kehityksen tiimoilta, mittavaa määrää konseptitaidetta kaikista peleistä ja totta kai kuuntelemassa musiikkia jukeboksilla. Kaikki pelit tukevat myös Rex-dinosauruksen tarjoamia huijauskoodeja, grafiikkafilttereitä ja nykypäivän retroiluissa jo melkeinpä vakiovarusteeksi muodostunutta pelitilanteen kelaamista takaisin.

Yhteenveto

Toy Story: Retro Roundup jatkaa Digital Eclipsen tuottamien retrokokoelmien laadukasta sarjaa. Paketin peleistä kaikki eivät ole mitään maailmanluokan klassikoita, mutta etenkin nuorempi pelaajaväki saa varmasti kokoelmasta paljon irti, niin yleisen simppeliyden kuin rakastetun tuotenimikkeen ansiosta. Pelihistorioitsijoille ei ole luvassa peliteollisuuden merkkitapauksia, mutta etenkin tarinat ensimmäisen Toy Storyn kehityksestä ja peli itsessään ovat ilahduttavia asioita.

Eikö Toy Story 3 ole vielä niin retroa, etteikö sitä olisi voinut laittaa samaan pakettiin erillisjulkaisun sijaan?

Hyvää:
– Erittäin kattava paketti kokonaisuudessaan
– Ensimmäinen ja toinen Toy Story
– Toy Story -fiilis läsnä valikoita myöden
– Aloittelevalle pelaajalle oikein hyvin sopiva kokoelma

Huonoa:
– Muutama vähän hudin puolelle menevä peli
– Toy Story 3:sta joutuu maksamaan kympin lisää