Arvostelussa Crash Team Racing: Nitro-Fueled

Nitrot esille

Nintendo-talouteen syntyneille lapsille Mario on se kaikista superein videopelitähti, mutta useimmille 2000-luvun alussa lapsuuttaan viettäneille suomalaisille PlayStation-maskotti Crash Bandicoot on vielä nostalgisempi hahmo. Crashin avulla Sony sai omalle konsolilleen kilpailukykyiset vastineet Nintendon tasoloikinta- ja partypeli-innovaatioille. Crash Team Racingia ei olisi syntynyt ilman Mario Kartin ja Diddy Kong Racingin vahvaa menekkiä, ja pelin alkuperäiset kehittäjät ovatkin myöntäneet avoimesti ottaneensa oppia Nintendon maskottiralleista. Vaikka formaatti on pitkälti kopioitu esineiden ominaisuuksia myöten, tekee CTR selvää pesäeroa Mario Kartteihin ohjaustuntumallaan ja paikoitellen erittäin kiemuraisilla radoillaan. Aika on kohdellut CTR:n pelimekaanikkoja hyvin, sillä vuoden 2019 remaken suurimmat synnit liittyvät tekniseen toteutukseen.

Crash Team Racing: Nitro-Fueled sisältää kaiken alkuperäisen CTR:n sisällön, mutta koska pari kourallista ratoja ja hahmoja kuulostaa tänä päivänä aika vaatimattomalta, on baanoja ja pelattavia otuksia lainattu myös vähemmälle huomiolle jääneestä Crash Nitro Kartista. Switch-versiossa kilparatoja on yhteensä kiitettävät 31 kappaletta, ja täysin uusia karttojakin on luvassa myöhemmin. Nitro Kartin ratoja on hieman yksinkertaistettu soveltumaan paremmin Crash Team Racingin muottiin, mutta muuten kentät ovat pitkälti alkuperäisissä kuoseissaan aavistuksen verran helpommin huomattavia oikoreittejä lukuun ottamatta. Radoissa on pieniä viilaamattomia yksityiskohtia, sillä esimerkiksi Slide Coliseumissa rankaistaan liikaa mutkien leikkaamisesta, Sewer Speedwayn kulmikkuus yllättää ja hyppyrin nokalta voi pudota väärässä kulmassa vauhdilla alas. Valtaosa pelaajista kuitenkin tuskin edes törmää näihin rosoisuuksiin.

Remaken hahmot on jaettu neljään eri kategoriaan kiihtyvyyden, huippunopeuden ja kääntymisen perusteella. Alkuperäisen pelin maksimipisteillä varustettu hahmoluokka on kuopattu. Omaa ajokkia voi tuunata vaihtamalla korin, renkaat, maalipinnan ja tarraliimaukset, mutta muutokset ovat puhtaasti kosmeettisia. Alussa valittavissa on ainoastaan CTR:n klassikkohahmoja, mutta lisää avautuu läpäisemällä aika-ajohaasteet ja yksinpelikampanjan. Nitro Kartin konnat ja sankarit, erikoisväritykset ja useimmat uudet automallit on piilotettu Pit Stop ‑kauppapaikan taakse. Peli ei pyydä missään vaiheessa syöttämään luottokorttitietoja, vaan valuuttana käytetään kultakolikkoja, joita ansaitaan maaliin ajamisesta. Kaiken ostamisessa vain vierähtää tovi, sillä kalleimmat paketit maksavat tuhansia lantteja.

Pelimuodot eivät palkitse pelaajaa tasaväkisesti, sillä nettikisan voitosta ansaitsee yli kymmenkertaisen potin verrattuna yksinpelitiloihin. Verkkoon ei ole kuitenkaan heti asiaa, sillä rahaa ei tipu laisinkaan, mikäli voittajalle häviää yli 20 sekunnilla. Netissä voi osallistua tavallisiin kisoihin ja Battle-pelitilan areenakamppailuihin erilaisilla pistesysteemeillä. Jostain syystä en innostunut CTR:n taisteluista vieläkään, vaikka säännöissä ei olekaan oikeastaan mitään vikaa. Battle-aulat täyttyvät myös erittäin hitaasti, joten muutkin pelaajat vaikuttavat olevan samaa mieltä. Odotteluaika lähenee pelaajien löydyttyäkin minuuttia, ja pahimmillaan peukaloita voi joutua pyörittelemään vielä toisenkin minuutin latausruutua katsellessa. Latausajat eivät ole erityisen nopeita muillakaan konsoleilla, mutta Switchillä vauhdikas meininki lässähtää aina ratojen välissä. En päätynyt testisessioni aikana usein täysiin kahdeksan pelaajan peleihin, mutta varsinainen kruisailu alkoi sujua julkaisupäivän ongelmien selvittyä. Lagi ärsyttää vain harvoin. Nitro-Fueled ei tue alustojen välistä moninpeliä, eivätkä eurooppalaiset pääse kaahailemaan amerikkalaisten servereille. Pelaajilla ei ole minkäänlaista näkyvää rankingia, joten vastaan voi tulla heti kymmeniä tunteja enemmän kumia polttanut veteraani.

Avain voittoon piilee kehutun driftaus- ja miniturbomekaniikan opettelussa. Mario Kart ‑peleihin verrattuna CTR:n miniturbojen aktivoiminen on paljon vaativampaa. Sivuluisu aloitetaan hyppäämällä R-napilla, ja kolmiportaista turboa kasvatetaan pysäyttämällä oikean alalaidan mittari vastakkaisella olkanapilla oikeassa kohdassa. Jos ajoituksen tyrii, boosti nollaantuu. Myös ilmavilla hypyillä voidaan kerätä hieman lisänopeutta. Radoilla on myös turbolaattoja, jotka antavat vielä hurjemmat vauhdit. Asteikon ylitse menevä turbo säilötään oikean laidan pieneen Sacret Fire -palkkiin. Yleensä kaikkein järkevintä on ylläpitää vauhtia kolmostason miniturboilla, joten ajaminen muistuttaa vain harvoin edestakaista luikertelua suorilla.

Parhaimmillaan kisaaminen on tasaväkistä turbojen venyttämistä rengas rengasta vasten, mutta useimmiten sijoitukset ratkeavat ensimmäisen esinelaatikkorivin kohdalla tai valtaviin eroihin taitotasoissa. Johtoa on vaikea saada kiinni, sillä myös kärkijoukolla on pääsy suojanaamareihin ja ‑kilpiin, ohjukset ja keilapommit osuvat kohteeseen vain lähietäisyydeltä käytettynä, ja Mario Kartin banaanien virkaa toimittavat laatikot ja pullot huomaa jo kaukaa. Osuma kuitenkin rankaisee paljon, varsinkin jos auto lentää vielä kuperkeikalla rotkoon. Crashin aseet eivät ole erityisen mielikuvituksellisia, mutta wumpa-hedelmiin sijoitettu päivitysmekaniikka piristää peliä. Kymmenellä hedelmällä esimerkiksi ohjukset lentävät nopeammin ja TNT-laatikot räjähtävät välittömästi niiden päälle ajaessa. Voimakkaammat esineet eivät keikauta sijoituksia täysin ympäri, mutta hedelmälaatikoiden nappaaminen ja blokkaaminen esineillä on ihan hauska taktinen lisä.

Samoja pelimuotoja on mahdollista pelata myös jaetulla ruudulla neljän pelaajan voimin. Myös cup-muotoiset kiertueet ovat valittavissa. Kolmella pelaajalla ja Switchin omalla ruudulla resoluutio putoaa jonnekin 480p:n ja 540p:n välimaastoon, muuten peli pyörii varsin stabiilisti 30 kuvaa sekunnissa 720p-tarkkuudella. Nitro-Fueled ei siis vedä silmäkarkissa vertoja Mario Kart 8 Deluxelle, mutta ainakin valaistus ja varjot ovat kunnossa. Kannettavassa tilassa ruudun voi jakaa vain kahtia, ja ohjaimeksi riittää yksi Joy-Con.

Olen aina pitänyt CTR:ssä eniten yksinpelitarjonnasta, eikä Nitro-Fueled tee poikkeusta. Adventure-tila, jossa kenttä valitaan ajamalla itse portaalille, on jälleen mukana. Vaikeusasteen voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta, joista vaikein on oikeasti vaikea alusta alkaen. Lisäksi vapaan hahmovalinnan ja kustomoinnin saa halutessaan pois päältä. Varsinainen tarina ei ole kovin kummoinen, mutta tuskin sitä moni karting-peliltä odottaakaan. Ulkoavaruudesta tullut Nitros Oxide uhoaa Crashille olevansa galaksin kovin kuski, ja välinäytöksissä kuullaan ja nähdään lisää muiden sivuhahmojen juustoista machoilua. Eteenpäin pääsee yksinkertaisesti voittamalla tavallisen tekoälyhahmojen kanssa käytävän kisan, ja tehtäväsarjan lopuksi ajetaan yksi vastaan yksi ‑kilpailu.

Tarinan oikean lopun näkemisiksi vanhoihin tasoihin täytyy palata uudelleen suorittamaan CTR- ja Relic-kilpailut. Ensimmäisessä voittamisen lisäksi radan reunoilta täytyy kerätä talteen myös kolme piilotettua kirjainta tribuuttina tasoloikkapeleille. Pelissä on muutamia ratoja, joissa normaalilta ajotieltä täytyy poiketa seikkailuhengessä reilusti sivuraiteille tutkimaan hieman ympäristöä. Relic Race on taas hieman erilainen aika-ajoformaatti, jossa ansaitaan lisää aikaa kelloon ajamalla sekuntinumeroilla merkattujen laatikoiden läpi. Jokaisella kierroksella ei voi ajaa samaa linjaa, joten radat oikoreitteineen tulevat tässä pelimuodossa hyvin tutuksi. Kulta- ja platinasuorituksiin vaadittavat ajat ovat aika tiukkoja. Nitro Kartin sisältöä ei ole valitettavasti lisätty Adventure-tilaan, mutta uudempien ratojen haasteisiin pääsee käsiksi Arcade-valikon kautta.

Yhteenveto

Jos alkuperäinen Crash Team Racing teki aikoinaan vaikutuksen, tai Mario Kart sattuu kyllästyttämään, en voi olla suosittelematta Nitro-Fueledia. Se ei ole täysin identtinen pelillisesti PlayStation-klassikon kanssa, mutta on oikeastaan tyhmää valittaa tasapainopäivityksistä ja uudesta sisällöstä.  Nostalgiannälkäisiä on kuitenkin muistettu sisällyttämällä vaihtoehtona alkuperäinen musiikkiraita sekä päävalikossa aktivoitavat huijauskoodit. Switch-versio ei ole teknisesti paras mahdollinen, mutta voisi 40 euroa käyttää paljon huonompaankin peliin.

Hyvää:
– Konepellin alla piilee runsaasti haasteita
– Maltilliset uudistukset
– Paljon avattavaa

Huonoa:
– Nettipuoli on raakile
– Pitkät latausajat