Arvostelussa Onimusha: Way of the Sword

Miekan polulla ei ole oikoteitä

Pelien tuotantokustannusten kasvaessa ja kehitysaikojen venyessä suuretkin pelistudiot joutuvat joskus sysäämään tunnettuja pelisarjoja hetkeksi pöytälaatikkoon. Feodaaliseen Japaniin sijoittuva, Resident Evil -henkisestä kauhusta sittemmin toimintapainotteisempaan suuntaan vaihtanut Onimusha-sarja on yksi näistä rakkautta vuosiksi jääneistä tapauksista. Sarjan edellisestä täysin uudesta osasta (Onimusha: Dawn of Dreams) on ehtinyt vierähtää jo kaksi vuosikymmentä. Ensimmäiset kaksi numeroitua osaa ovat sittemmin saaneet remasteroinnit, mutta kokonaan uusi Onimusha on antanut odottaa itseään Way of the Swordiin asti.

Uusimmassa tarinassa genma-demoneita kuritetaan varhaisella Edo-kaudella. Pääosassa nähdään legendan statuksesta vielä haaveileva Miyamoto Musashi, joka on saanut ulkonäkönsä kyseistä historiallista hahmoa mustavalkoisissa samuraifilmeissä esittäneeltä Toshirō Mifunelta.

Alkunäytöksessä nähdään, kuinka veijarimainen Musashi päihittää kaksintaistelussa Yoshioka-koulun mestarin ja joutuu saman tien pakenemaan sensein kostonhimoisia oppilaita. Pahanpäiväisestä yllätyksestä toivuttuaan samurai kohtaa ”salaperäisen miehen valkoisissa”, joka pakottaa taitoihinsa uskovan soturin kantamaan onien luomaa ranneketta, joka antaa käyttäjälleen yli-inhimilliset voimat. Epätoivotusta lahjasta ei kuitenkaan pääse eroon menettämättä samalla raajaansa. Miekan tietä kulkevalle soturille tämä ei luonnollisesti ole vaihtoehto, joten vaeltava samurai eli rōnin suuntaa Kiotoon etsimään ratkaisua ongelmaansa.

Pääkaupungissa Musashi tutustuu samanlaista taikakalua käsittelevään temppelinvartijaan, joka käy yhden miehen sotaa tuonpuoleisesta takaisin pyrkiviä paholaisia vastaan. Miesten intressit kohtaavat, kun Musashille paljastuu, että hän pysyy hengissä ainoastaan syöttämällä rannekkeelle demonien sieluja. Vastahakoisen sankarin on siis opittava hyödyntämään uusia voimiaan nopeasti.

Tarjolla oli tilaisuuksia hyödyntää vahvemmin historiallisten hahmojen taustoja ja luoda niiden välille merkityksellisimpiä suhteita, mutta lopputulos jättää paljon toivomisen varaan. Jäin harmittelemaan etenkin sitä, miten vähän kutkuttavan pirullisella pääpahiksella on lopulta näkyvyyttä pelissä, mille on kyllä olemassa selitys, mutta eihän se pettymystä vähennä. Musashin kasvutarina pöyhkeän itseriittoisesta rōninista jalommaksi soturiksi kyllä toimii, mutta ainekset paljon vahvemmallekin tarinalle olivat olemassa. Pelin välivideoiden laatua on kyllä kehuttava, ja etenkin koomisen ylivedetyt mocap-suoritukset vetävät suun virneeseen.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu punaisen usvan ympäröimään Kiotoon, joka avautuu hiljalleen vapaammin tutkittavaksi. Mistään avoimesta maailmasta ei ole kyse, koska kokonaisuudessaan Japanin vanhasta pääkaupungista nähdään niin pieni pala, että sen laidasta laitaan kipaisee muutamassa minuutissa, eikä katujen ja kujien koluaminen ole kovin kiinnostavaa puuhaa. Kutsuvampia näkymiä tarjoavat erilliset kentät, joihin matkustetaan taikapeilin kautta. Alueista etenkin luminen vuoristo linnoineen ja vanha temppelialue ovat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin metropolin harmaat kadut.

Pääjuonen lisäksi tekemistä riittää sivutehtävissä, jotka ovat koostuvat pitkälti vain genmojen listimisestä. Ainoastaan outojen tapausten salojen selvittämiseen kannustavat toimeksiannot omaavat jonkinlaisen tarinallisen koukun. Näistä kuitenkin saa arvokkaita palkintoja, kuten kykyjen avaamiseen tarkoitettuja esineitä ja amuletteja, jotka nopeuttavat esimerkiksi taistelemiseen liittyvien mittarien kertymistä. Musashin perusarsenaaliin ei katanan lisäksi kuulu kuin loputtomilla ammuksilla varustettu onien jousipyssy, joka hoitaa täydessä vireessä heikoimmat vastukset yhdellä hyvin tähdätyllä nuolella.

Rannekkeen kautta materialisoituvia, muun muassa puhureja loihtivia ja kärventäviä tulipalloja sinkovia erityisaseita kuitenkin kertyy useampi erilainen. Erikoishyökkäysten käyttö vaatii kuitenkin kuritettujen vihollisten vapauttamia sieluja, jotka pitää muistaa imaista rannekkeeseen vasenta liipaisinta pohjassa pitämällä. Tämä onnistuu onneksi pysähtymättäkin. Punaiset sielut toimivat valuuttana, keltaiset palauttavat terveyttä ja siniset lataavat erikoishyökkäysmittaria.

Taistelusysteemissä ei nojata komboihin, eikä moisia liikevalikoimaan edes kuulu, sillä painotus on väistöissä ja torjunnoissa. Hyvin ajoitettu torjunta kuluttaa vastustajan voimia, ja puhdin loppuessa niitä voi vielä rankaista erityisen tehokkaalla lyönnillä, jotka ovat ratkaisevia etenkin pomotaisteluissa. Vastaavasti oikeanlainen väistö taas antaa tilaisuuden vastaiskulle. Riittävä määrä torjuntoja saa Musashin miekan hetkeksi leimuamaan, mikä lisää hetkellisesti vahinkoa ja vahvistaa torjunnan tehoa. Musashi ei väsähdä itse pomppimisesta ja huitomisesta, ja suojauskin murtuu ainoastaan silloin, kun iskuja ottaa vastaan puolustuskannalla liikaa ilman, että yrittää ohjata niitä sivuun.

Kahta peruslyöntiä ei kannata näpyttää jatkuvasti, sillä se saa viholliset siirtymään usein puolustusasentoon. Tällöin huitomisen jatkaminen johtaa helposti vastaiskuun ja tyrmäykseen. Miekkojen osuessa yhteen pelaajan täytyy suorittaa välittömästi päinvastainen isku kuin aiemmin, eli esimerkiksi raskas lyönti kevyen aloittajan sijaan. Sinisellä indikaattorilla osoitettu tartuntayritys puolestaan vaatii nopeaa reagointia ja valmiutta äkillisen väistön suorittamiseen.

Toiminta on sinällään simppeliä, mutta koska pelaajan täytyy jatkuvasti olla varuillaan ja valppaana, ei leipääntymisen tunnetta pääse syntymään. Rivihirviöiden päihittäminen ei välttämättä ole haastavaa, mutta keskittymistä ja perusteiden hallintaa vaativat lukuisat pomotaistelut ovat aivan eri asia. En kokenut yhdenkään pomotaistelun olevan epäreilu, mutta seinänaapurini saattoivat kärsiä tietynlaisesta meluhaitasta näiden kohtaamisten aikana. Paikoin pelaaminen kävi myös melko uuvuttavaksi, sillä useamman kerran yhden kovan jehun päihittämisen jälkeen vastaan tuli lähes heti toinen.

Pomotaistelut ovat silti pelin parasta antia. Kun saavuttaa zen-mielentilan ja onnistuu torjumaan jokaisen iskun oikeaoppisesti, taistelun virtaus tuntuu äärimmäisen tyydyttävältä. Pelaajalta odotetaan myös aggressiivisuutta, sillä pomojen puhti palautuu nopeasti, jos niihin ottaa hetkeksikään etäisyyttä. Lyötyä lyödään myös lisää, sillä jos Musashin puolustus murtuu, pomot käyttävät tilaisuuden varmasti hyväkseen ja imevät pudonneita sieluja, jotka tekevät niistä entistä voimakkaampia.

Turhauttavilta kuolemilta ei voi kokonaan välttyä, ja ne liittyvät yleensä parannustarvikkeiden ja muiden esineiden käyttämiseen. Souls-pelien lailla tarvikkeiden käyttö ei ole välitöntä, eikä niitä voi aktivoida valikon kautta kiivaan toiminnan keskellä. Silloin kun mitään ei tapahdu, vaikka pelihahmo seisoisi nappia rämpyttäessä paikallaan, niin kyllähän siinä pasmat menevät sekaisin ja hyvä yritys hukkaan. Esineiden käyttöä nopeuttava erikoiskyky ei myöskään korjaa ongelmaa kokonaan.

Way of the Swordissa ei ole teknisesti moitittavaa, mutta Switch 2 -pelaajat joutuvat tyytymään joko 30–40 kuvan välillä vaihtelevaan ruudunpäivitykseen tai lukittuun 30 FPS
-tilaan. Lohdutuksena mukana on gyrotuki, joka tekee jousella tähtäämisestä mielekkäämpää. Miekkakin seuraa tarvittaessa Joy-Conin liikkeitä, mikä on huvittava lisä, vaikka tuskin kukaan oikeasti hyödyntää tätä ohjausvaihtoehtoa näin haastavassa pelissä.

Yhteenveto

Onimusha: Way of the Sword ei ole mikään Capcomin oma Sekiro, mutta se on kuitenkin sen verran vaativa, että sitä ei voi kaikkein kepeimpien toimintapelien ystävälle suositella. Valittavana on vain tarina- ja toimintavaikeustaso, mutta näistä ensimmäinen on aivan liian helppo. Parhaiten laajempaa pelaajakuntaa palvelisi saavutettavuuskytkin, jolla pelistä saisi säädettyä niin vaikean kuin haluaa. Näppäränä helpotuksena ruudulle saa kyllä näkyville indikaattorin, joka kertoo, pitääkö vihollisen liike väistää vai torjua. Tämä ei tee pomoista liian helppoja, mutta auttaa tilanteissa, joissa ei ole varmuutta siitä, kumpi tapa toimia on oikea. Masokistit voivat kokeilla ensimmäisen läpäisyn jälkeen vielä vaikeampaa vaikeusastetta.

Uutta Onimushaa voi lähteä testaamaan ilmaisen demon avulla, mutta sen perusteella vaikeusasteesta ei saa välttämättä kovin tarkkaa kuvaa. Demosta puuttuu myös pelin aloitusnäytös.

Hyvää:
– Kestoa voi olla jopa 30 tunniksi
– Veikeää hahmoanimaatiota
– Taisteleminen on parhaimmillaan erittäin tyydyttävää
– Ylpeästi japanilainen

Huonoa:
– Pomotaisteluiden tiukka tahti
– Viimeisen pomon ylipitkät rankaisuanimaatiot tekevät uusintayrityksistä turhauttavia
– Tarinassa olisi aineksia parempaankin
– Tartuntaliikkeestä ilmaiseva sininen väri hautautuu välillä sinisten sielujen sekaan