Arvostelussa Mouse: P.I. For Hire

Haluan konnat niin kuin juustoni, rei’itettynä

1930-luvun Chicagoa muistuttavaa ja rikollisuuden mädättämää Mouseburgia asuttavat antropomorfiset siimahännät. Yksi kaupungin merkkijyrsijöistä on yksityisetsivän työhön vaihtanut kyyninen ex-kyttä ja sotaveteraani Jack Pepper (äänenä Troy Baker). Pepper saa toimittajaystävältään Wandalta etsintätehtävän – paikallinen taikuri Steve Bandel on nimittäin tehnyt kesken esityksenä pysyvän katoamistempun. Pahasta aavistuksesta huolimatta vainuhiiri tarttuu toimeksiantoon ja tulee vedetyksi keskelle mysteerien verkkoa, jota punovat niin gangsterit kuin kultistitkin. Pian vaakalaudalla osoittautuu olevan enemmän kuin vain yhden illusionistin kohtalo.

Fumi Gamesin Mouse: P.I. For Hire varastaa ensimmäiseksi huomion Disneyn varhaisista mustavalkoanimaatioista lainatulla ulkoasullaan. Mutta toisin kuin varhaisimmissa Disney-filmeissä, Mousessa ilmeikkäät 2D-hahmot pälpättävät englantia, vaikka puhetta ei olekaan synkattu huulien liikkeiden kanssa.

Vaikka sana ”etsivä” (P.I. = private investigator) lukee pelin nimessäkin, Mouse: P.I. For Hiressa ongelmat ratkotaan älynystyröiden sijaan ensimmäisessä persoonassa konepistoolia rallattamalla, kevyitä tasoloikintakohtauksia unohtamatta. Yli 12-tuntinen noir-paukuttelu on yksinpelattavaksi räiskintäpeliksi varsin pitkähkö, ja miljööt ovat tietysti teeman mukaisia. Tutkittavina alueina nähdään esimerkiksi vanhanaikainen jokilaiva, salakuljettajien kansoittama suo ja elokuvastudio.

Kentissä on hitusen avoimuutta ja salaisia nurkkia, joista voi löytää baseball-korttien ja sarjakuvien kaltaista keräilytavaraa, mutta pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin melko lineaarinen kokemus. Kaikenlaisia ihailtavia yksityiskohtia on aika huima määrä, eikä edes pakollinen viemärin loassa kahlaaminen herätä pahennusta, koska sielläkin odottaa taistelu raskasta konekivääriä kantavaa krokotiiliä vastaan.

Tulitaistelut ovat areenaluonteisia, eli vihollisia pistetään suljetussa tilassa kylmäksi niin kauan, kunnes matkan jatkaminen on taas mahdollista. Laukausten vaihtamisesta ei ole onneksi tehty pitkäveteistä suojien takana kyykkimistä, vaan etevä ampuja jättää pian kasan ruumiita taakseen.

Aseita on yli 10 erilaista, mutta niistä jää melko vaisu jälkimaku. Vaikka mukana on erikoisempaakin välineistöä, kuten jäätykki ja lihat päältä hapolla sulattava “lakanpoistaja”, on vain pari näistä oikeasti käytännöllisiä. Esimerkiksi moottorisahamiekan heiluttelu asettaa pelaajan vain turhaan vaaraan, eikä kanuunan kuulia mahdu taskuun kuin muutama. Hetkellisenä power-upina toimiva hauska sormipistooli saisi olla pysyvä osa inventaariota, koska kunnollinen tarkkuuskivääri puuttuu arsenaalista kokonaan. Pyssyjä on mahdollista päivittää kentistä löydetyillä kaavioilla, jotka voivat lisätä luotien määrää, parantaa niiden tehokkuutta tai avata toissijaisen ampumatoiminnon, kuten tarttuvat ammukset tai yhden painalluksen sarjatulen.

Ruudunpäivitys putoilee etenkin suuriskaalaisimmissa kahakoissa, ja ongelma tuntuu pahenevan pidemmän aikaa yhtäjaksoisesti pelatessa. Pelin köhiminen ei ilmeisesti ole vain Switch 2 -version ongelma. Itse suhtaudun asiaan tyynesti, mutta herkemmän pelaajan kannattaa odottaa päivityksiä.

Ovet jäävät joskus taistelun jälkeen hetkeksi säppiin, mutta ne kyllä avautuvat sen jälkeen, kun niihin ottaa vähän etäisyyttä, joten oma läpipeluuni ei tyssännyt tähän lopulta kertaakaan. Lataustauot ovat pitkähköjä, mikä ei oikein kannusta vaihtamaan hitusen turhan helpolta tuntuvalta oletusvaikeusasteelta korkeammalle. Pelattavaa hiirulaista voi ohjata myös Joy-Con-hiiriohjauksella, mutta gyroa ei tueta.

Yhteenveto

Pelimekaanisesti Mouse: P.I. For Hire ei ole yksinpeliräiskintä parhaasta päästä, mutta tekijöiden intohimo näkyy kyllä lopputuloksessa ja mielenkiintoiset ympäristöt kompensoivat pelillisiä puitteita. Tasapaino Looney Tunes -lyhärien kaltaisen revittelyn ja jalat maassa pitävän maailmanrakentamisen suhteen saisi olla hitusen enemmän olla kallellaan ensiksi mainitun suuntaan, vaikka puolalaiskehittäjät eivät itseään ei turhan vakavasti otakaan.

Kiinnostus nähdä ja kuulla enemmän Mouseburgin ulkopuolisesta maailmasta herää pelatessa vahvasti, vaikka varsinainen tarina jättää hieman kylmäksi. Dekkarin ei ole aina pakko sisältää värisyttäviä paljastuksia, mutta pahisten jäädessä etäisiksi ja usein vain kerran nähtäviksi, jää tarinan suurimmaksi ansioksi maailman esittely ja tulevan pohjustaminen. Muutamia hyviäkin hahmoja on, sillä eri yhteiskuntaluokkia edustava päähenkilön ystäväpiiri on sympaattista porukkaa. Erityisesti änkyttävä ja politiikkaan sekaantunut sodanaikainen komentaja Cornelius Stilton jää mieleen päähenkilöä moniulotteisempana hahmona.

Tekniset ongelmat nakertavat hieman kokemusta, mutta eivät pilaa sitä, ellei tasainen ruudunpäivitys ole sydämen asia. Hinnalla Mousea ei ole myöskään pilattu, koska eShopissa pelistä pyydetään huokeahkot 30 euroa.

Hyvää:
– Aikakauteen sopivaa jazzia ja swingiä
– Ilmeikkäät 2D-hahmot
– Vaihtelevat ympäristöt pienine yksityiskohtineen
– Lukuisat videopeliviittaukset huvittavat…

Huonoa:
– …jatkuvat juustovitsit taas ei
– Vain muutama ase näkee käyttöä
– Myöhemmät pomotaistelut ovat ohi silmänräpäyksessä
– Osa pomoista toistaa samoja ärsyttäviä hokemia
– Ei tue liikeohjausta