Arvostelussa Monster Crown: Sin Eater

Syntisen hyvä

Kiinnitin huomiota Studio Aurumin Pokémon-kopio Monster Crownin traileriin ja erityisesti Ken Sugimori -henkiseen taiteeseen jo muutama vuosi sitten. Varsinaisen pelin hankkimisen jätin kuitenkin väliin, koska pelikuva ja etenkin hahmojen animaatiot näyttivät vielä tuolloin kovin kotikutoisilta. Pyydystettävien hirviöiden määrässä kanadalainen indiepaja ei kuitenkaan hävinnyt japanilaisille mahtiherroille.

Jatko-osassa kotikutoisuus ei enää näy. Game Boy Color -estetiikka ja piipittävä äänimaailma on saanut väistyä Monster Crown: Sin Eaterissä huikean yksityiskohtaisten pikselirakennusten ja perinteisemmän kuuloisen fantasiamusiikin tieltä. Painajaismaisia ja kirjaimellisesti Ilmestyskirjan sivuilta revittyjä hirvityksiä on enemmän, ja muutenkin kerronta huomattavasti aikuismaisempaa. Luomakunnan vaarallisin peto lienee kuitenkin ihminen itse.

Uuden pelin tarina sijoittuu Kruunuvaltioon, jonka ylin johtohahmo on parrasvaloissa lopulta aika vähän viihtyvä lordi Taishakuten. Nuorelta näyttävä hallitsija on oikeasti ainakin 1000 vuotta vanha, mikä kieli jonkinlaisista jumalallisista voimista. Vähintään yhtä vanhoja ovat myös neljä pyhää kuningasta, joista jokainen hallitsee yhtä pääsaaren osaa julmin ottein. Teokratiaa kyseenalaistavan kansalaisen eteiseen astelee nopealla aikataululla monsteripoliisi ja inkvisition virkamies, joka saattaa määrätä ongelmallisimmat kapinalliset julkisesti teloitettavaksi. Näin käy pelin alussa myös maalaispoika Asurin isoveljelle, joka yrittää houkutella päähenkilön mukaansa väistämättä edessä olevaan taisteluun hallintoa ja maanalaisia voimia vastaan.

Pyöreitä ja söpöjä liskoja ja kissapetoja täynnä olevan aloituskylän viaton maalaistunnelma karisee pois äkkiä, kun ruudulla alkaa putoilla päitä verisuihkujen kanssa – pikseleillä kuvitettuna tietty. Veljensä synkän lopun todistava Asur vannoo kostavansa kaatamalla hallinnon kuningas kerrallaan. Siihen tarvitaan tietysti oman monsteritiimin apua.

Oma tiimi kootaan melkein kuin Pokémonissa. Ensin valitaan (tai ryöstetään) aloituskumppani, ja sen jälkeen joko ostetaan tai kaapataan luonnosta lisää otuksia. Tiimin maksimikoko on tosin suurempi (8), ja hätätapauksessa myös Asur itse voi astella kentälle, vaikka saakin köniinsä yhdestä tai kahdesta iskusta.

Vaikeustasovaihtoehtoja on kolme, josta helpointa suositellaan vain tarinasta kiinnostuneille. Vaikeimmassa tilassa kehotetaan kiinnittämään huomiota enemmän hirviöiden risteyttämiseen ja geeneihin, koska tekoäly on taisteluissa paljon viisaampi. Itse pelasin pelin läpi keskimmäisellä vaihtoehdolla, joka on silti huomattavasti haastavampi kuin Pokémonin oletusvaikeustaso. Satunnaistaisteluita Monster Crownissa ei ole, sillä kaikki ulkotilojen hirviöt ja kouluttajat näkyvät ja ovat välteltävissä. Mutta jos kaikista kohtaamisista juoksee karkuun, ei tavallista kestävämpiä pomohirviöitä voi voittaa, vaikka kuinka tankkaisi proteiinia.

Kaikki taisteluun osallistuvat hirviöt saavat kokemuspisteitä, eikä yhden tason noustakseen tarvitse käydä läpi montaa ottelua, joten tiimi myös kehittyy nopeasti. Sin Eaterin otukset eivät kuitenkaan muuta muotoaan Japanin serkkujensa tavoin tietyllä tasolla, vaan fuusioitumalla toistensa kanssa ja vain muutaman lajin kohdalla evoluutioesineillä. Hirviöiden yhdisteleminen laboratoriossa on oma pieni minipelinsä. Uuden yksilön ominaisuuspisteet täytyy jakaa siten, että se perii niitä tasaisesti kummaltakin fuusion osapuolelta. Jollain lajilla voi olla esimerkiksi superkorkea hyökkäysarvo, mutta sen kanssa on joko otettava pari surkeaa ominaisuutta tai kierrätettävä geenejä useamman hirviösukupolven kautta. Lisäksi hybridit perivät kaikki vanhempiensa liikkeet.

Isokokoisten hirviöiden selkään voi hypätä pian ensimmäisen kuninkaan päihittämisen jälkeen, jolloin tutkittavaksi aukeaa myös meri ja matkanteko nopeutuu. Loput kolme kuningasta saa haastaa haluamassaan järjestyksessä, sillä niiltä saatavia kykyjä ei oikeasti edes tarvita päätarinan aikana. Jouduin lykkäämään ainoastaan jääalueen pomotaistelua myöhemmäksi, koska ensimmäisellä kerralla tiimini oli aivan liian heikko. Pomoja edeltävät luolastot ovat visuaalisesti melko erilaisia, mutta rakenteellisesti tylsän samankaltaisia sokkeloita, joissa vain painetaan paria nappulaa ja hakataan inkvisition edustaja.

Monster Crownin erikoisuus on se, ettei pelaajaa ohjeisteta seuraavan tavoitteen suuntaan missään vaiheessa nuolilla tai edes karttamerkeillä, eikä esimerkiksi tärkeiden kylien nimiä korosteta dialogissa eri väreillä. Valikon taakse piilotettu tehtäväluettelo päivittyy keskustelujen seurauksena automaattisesti, mutta siinäkin mainitut kiinnostavat paikat täytyy löytää omin neuvoin. Pikamatkustaminen onnistuu vain kertakäyttöisillä esineillä tai pientä maksua vastaan viiteen eri pisteeseen, jotka sijaitsevat kaikki pääsaarella. Jos asiaa on esimerkiksi Asurin kotitilalle tai muille reuna-alueille, on tiedossa pitkä juoksumatka.

Kylissä ja kaupungeissa parveilee paljon ihmisiä, mutta niille puhuminen on melkoista ajanhukkaa, ellei halua oppia lisää Kruunusaaren historiasta ja muinaisjumalista. Linkkejä on nähtävillä myös aiempaan Monster Crowniin ja sen Red King -lisäosaan. Nostan hattua käsikirjoittajille hyvästä yrityksestä rakentaa laajempaa Monster Crown -universumia, mutta pelillisesti sivuhahmoista ei ole paljoa apua, koska yksikään niistä ei opeta hirviöille uusia liikkeitä. Ihmisten antamat lahjatkin ovat laskettavissa yhden käden sormilla, eikä edes hienosti sisustettujen asuntojen tutkimisesta palkita mitenkään.

Suurin sivujuoni liittyy kolmella pienemmällä saarella majaileviin liittoutumiin, joista yksikään ei ole suoraan hallinnon puolella. Pelaaja saa valita, auttaako eristäytyneitä monsterimiehiä, Asurin veljen tukeman yksityisarmeijan komentajaa vai häikäilemättömiä tutkijoita. Yritin välttää pelkästään yhden ryhmän etujen palvelemista, joten vein aluksi kaikki kolme tehtäväketjua mahdollisimman pitkälle. Tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta mihinkään, eikä monsterimiesten kanssa suorittamaani radiotornin valtausta seurannut edes kunnollista taistelua teknoliiton johtajan kanssa. Kolmanneksi pyöräksi jäänyt armeijakomentaja tyytyi vain paheksumaan ratkaisuani sanallisesti.

Tehtävälinja paljastaa yhden legendaariseen Pokémoniin verrattavan pedon piilopaikan, jonka kävin myös nappaamassa. Minulta meni kuitenkin ohi, että myyttisiä hirviöitä on yhteensä seitsemän kappaletta, jotka täytyy kaikki pyydystää, mikäli haluaa nähdä vaikeamman loppupomon ja pidennetyn loppuratkaisun. Osa erikoishirviöistä on aika hyvin piilotettuja.

Läpipeluun jälkeen avautuu liuta Pokémon-modaajille tuttuja pelimuotoja. Randomizer-tilassa luonnossa liikkuvat hirviöt arvotaan uusiksi, Ironman-asetuksilla kaikki kuolemat ovat pysyviä, ja New Game+:n Asurin kyvykkyyttä voi joko rajoittaa tai tukea. Moninpeliominaisuuksia ei ole.

Yhteenveto

Teemallisesti uusi Monster Crown on lähempänä Dragon Quest Monstersia ja Shin Megami Tenseitä kuin vanhoja Pokémoneja. Kehittäjät ovat selvästi ottaneet edellisen pelin saamasta palautteesta opikseen, ja tuloksena on paljon omaperäisemmän ja viimeistellymmän näköinen kokonaisuus. Puhetta on jonkin verran enemmän kuin toimintaa, minkä lisäksi maailmankartalla on nähtävillä myös sellaisia alueita, joilla ei ole oikein järkevää käyttötarkoitusta. Edellistä peliä päivitettiin ahkerasti, joten ehkä myös Sin Eater pääsee synneistään jossain vaiheessa eroon.

Hyvää:
– Yksityiskohtainen pikselitaide
– Noin 200 monsteria ja erilaiset fuusiot päälle
– Ei pelkää synkistellä ja hämmentää
– Sopivat vaikeustasovaihtoehdot

Huonoa:
– Alku voi aiheuttaa informaatioähkyn
– Useat luolastot ovat rakenteellisesti aika samankaltaisia
– Liian rajattu kartta- ja pikamatkustussysteemi