Arvostelussa Bakeru

Nousevan auringon maan uusi sankari

Vielä muutama vuosi sitten pelaamisen arvoisia 3D-tasoloikintoja ei ilmestynyt kuin tyhjästä miltei viikoittain. Yksi tuoreista sankareista on Bakeru, jonka nimi kannattaa painaa genren ystävien keskuudessa mieleen ennen kuin Astro Bot saapuu varastamaan loppuvuoden otsikot. Siinä missä useimmat uudet 3D-hyppelyt ovat indie-taitureiden ensinäytöksiä, on Bakeru selvästi suuremman Good-Feel-studion (Kirby’s Epic Yarn, Yoshi’s Crafted World) kädenjälkeä. Bakerun lähtökohdissa on paljon muutakin kiinnostavaa, sillä pelille on aseteltu Goemon-sarjan henkisen jatkajan viittaa. Väitteissä on perää, sillä Bakeru on 3D-tasoloikka erittäin vahvalla Japani-tematiikalla, joka näkyy niin päähenkilössä, kenttäsuunnittelussa kuin audiovisuaalisissa elementeissä. Jos siis englanninkielisen ääninäyttelyn puute tai japaninkieliset kirjoitukset minkäänlaisessa ympäristössä häiritsevät, ei Bakerun suuntaan kannata katsoa.

Bakeru-niminen pelihahmo on rodultaan Nintendo-peleistä ja japanilaisesta kansantarustosta tuttu tanuki, jotka ovat tunnettuja muodonmuutosvoimistaan, joita myös pelissä päästään hyödyntämään. Seikkailu alkaa, kun pienenpieni Issun saapuu pyytämään nimikkohahmon apua. Pahaenteinen Oracle Saitarō on saanut koko Japanin sekaisin hypnoosilla ja ikävillä festivaaleillaan, mutta Issunin mukaan avain pelastukseen on legendaarinen sankari Kintarō, joka olisi ensin tavoitettava. Bakeru lähtee viemään Issunia määränpäähänsä, mutta mutkia matkalle aiheuttavat muut kansantaruista tutut nimet, jotka ovat mahdollisesti ehtineet langeta vahvan aivopesun alle. Niin tarina kuin päähenkilöiden tavoitteet kehittyvät muutaman kerran matkan aikana, mutta käsikirjoitus pysyy silti melko kevyenä loppuun saakka.

Heti alussa voi huomata pelin erinomaisen kaavan. Jokainen Japanin prefektuuri on sidottu omaksi paikallista identiteettiä esitteleväksi tasokseen. Lyhyen alkuvaiheen päättymisen jälkeen maailmankartalla avautuu useimmiten kaikki tietylle alueelle sijoittuvat kentät, joiden läpäisyjärjestyksen saa päättää itse. Esimerkiksi Ehimen kenttä on täynnä Mikan-mandariineja, Narassa juoksentelee vihollisina peuroja ja lumen täyttämässä Gifussa voi ihastella kolmionmuotoisia Gasshō-zukuri-tyylisiä taloja, jotka on muutettu pyöriviksi tasoloikkahaasteiksi. Kulttuuria on nähtävillä kaikkialla, jopa pelimekaniikkojen puolella. Esimerkiksi alussa rannalla oleskelee silmät sidottuna vesimeloneita murskaavia vihollisia, mutta muutaman kentän jälkeen samat siteensä poistaneet hahmot ovat valmiudessa juoksemaan pelaajan perään.

Prefektuureja esitellään uniikkien tasoloikkahaasteiden lisäksi muun muassa keräiltävien matkamuistojen muodossa. Genreen kuuluvat hyvin yleiset ”isot etsittävät kolikot” sisältävät tällä kertaa myös triviaa, joiden ideana on kertoa hauskaa nippelitietoa useinkin juuri jalkojen alla olevasta alueesta. Opin esimerkiksi, että klassisen kolmivärisen Dango-herkun värit viestittävät eri vuodenajoista. Mikä parasta, kaikki löydetyt matkamuistot päätyvät lopulta kauniiseen museon kaltaiseen galleriaan, jossa täydellistä kokoelmaa voi ihastella kaukaa.

Etsiskelyn kruunaa tietyissä kentissä piilottelevat tanuki-ystävät, jotka ovat naamioituneet aiheeseen sopivaan valemuotoon. Esimerkiksi hedelmäisestä Ehime-prefektuurista löysin appelsiinirasian, jonka reunassa heilui epäilyttävän suuri ruskea häntä. Tanukeja oli aina erityisen hauska etsiä, sillä ne eivät koskaan piiloudu samaan valeasuun, vaan kentän jokaiseen yksityiskohtaan on kiinnitettävä huomiota, mutta vaikeustaso ei ole silti liian korkealla. Loppupuolella osasin jo arvata, millä tyylillä valitun tason tanuki on mahdollisesti piilotettu, ja usein arvaus menikin nappiin.

Kenttäsuunnittelu on muutenkin pääasiassa toimivaa. Haasteellisia tasoloikkakohtia on selvästi taisteluosuuksia vähemmän, mutta pomppimista harrastetaan silti aktiivisesti miltei jokaisessa kentässä. Matalalla aloittava haastekäyrä nousee kuitenkin seikkailun aikana sopivasti. Loppupuolella pelaajan tulee käyttää kaikkia kykyjä hyödyksi, jos haluaa välttyä vahingolta. Vaihtelua on riittävästi normaaleista tutkittavista maastoista taisteluareenoihin, pomomittelöihin sekä erinäisiin nopeatempoisiin ralleihin niin maalla, merellä kuin tavallaan ilmassakin. Ajoittain hypätään jopa mecha-robotin sisään taistelemaan jättitaisteluita toista konetta vastaan miltei aitoon Kaijū-henkeen. Vaihtelusta huolimatta ns. autoscrollereista en tosin välittänyt tälläkään kertaa ja jonkinlaista uimista olisin halunnut kohdata enemmän. Joissain kentissä läpinäkyvien seinien määrä harmittaa ja vie vähän innostusta tutkimiselta.

Yksikään tuhottu vihollinen ei palaa koskaan takaisin, ellei pelaaja kuole välissä. Tämä vastapainona tukee tutkimista, sillä pelaaja voi jäädä etsimään piilotettuja salaisuuksia rauhassa aina mittelyn jälkeen. Lisäksi tämä ”sääntö” tekee kuolemisesta omalla tavallaan sopivan rankaisevaa, sillä vaikka elämiä ei olekaan ja välitallennuspisteitä on sijoiteltu tiheästi, ei pelaajana tee mieli palata maailmaan vihollisten kanssa, jos sitä voi välttää. Jos jonkin esineen kätköpaikan ohitse juoksee ensimmäisellä pelikerralla, huomaa esimerkiksi kentän keskivaiheen aukon helposti käyttöliittymästä. Sitten voi joko juosta taaksepäin tai vaihtoehtoisesti pelata kentän läpi uudestaan alusta, ja vaikka poistua välittömästi esineen löytymisen jälkeen.

L- ja R-napit toimivat Bakerun käsinä ja kahtena hyökkäysnappina, joita voi myös pitää pohjassa ladattua iskua varten. Ideana on usein takoa parilla läpsäisyllä tuhoutuvia vihollisjoukkoja oikeassa rytmissä. Rennon etenemisen takia suurimmat osat taisteluista sekä hauskuudesta voi sivuuttaa silkalla nappuloiden satunnaisella rämpyttämisellä. Viholliset kannattaa kuitenkin tuhota, sillä siitä palkitaan pelinsisäisellä valuutalla, jolla voi ostaa esimerkiksi lisää energiaa, uusia kosmeettisia naamioita sekä kenttien sisäisiä lisävoimia.

Pelaaja voi myös puolustautua, pyöriä pois aggressiivisten vihollisten tieltä ja jopa kimmottaa hyökkäyksiä takaisin oikealla ajoituksella. Vaikka taistelu on yksinkertaista ja anteeksiantavaa, on se silti hauskaa sen nopeuden ja monipuolisuutensa vuoksi. Kritiikkiä ansaitsee ainoastaan omituinen juoksunappi, joka aktivoituu, kun Y:n jättää pohjaan. Kaikki Bowser’s Furya pelanneet tietävät, miten hankalaa on juosta ja ohjata kameraa samaan aikaan – sama koskee Bakerua. Kamera-avustusta ei oikeastaan ole, vaan pelaajan on käytännössä hoidettava kuvakulman vaihtaminen itse. En myöskään ole varma, miten tärkeä koko juoksutoiminto on, sillä hahmo liikkuu nopeasti ihan tavallisestikin. Ongelman saa kuitenkin korjattua pelaamalla sellaisella ohjaimella, jonka ohjelmoitavat lisänapit voi määrittää toiseksi toiminnoksi.

Kansantaruhahmojen voimia annetaan käyttöön jo varhaisessa vaiheessa. Jokainen kyky kuluttaa voimamittaria ja muuttaa hyökkäyksiä. Oikealla tekniikalla on mahdollista kuitenkin pitää mittari aina täynnä ja silti vaihtaa muotoa jokaisessa taistelussa. Jokainen vihollistyyppi tai -joukkio on selvästi heikko tietyille tekniikoille, joista mainitsemisen arvoisia ovat erityisesti erittäin vahvan sankarin isommat viholliset yhdellä iskulla tuhoava voima, sekä Momotarōn kyky, jolla voi ampua Ratchet & Clankin tavoin pieniä hyttysiä kaukaa.

Valitettavasti peli vaikuttaa tietyiltä osin keskeneräiseltä ehkä liiankin kunnianhimoisen premissinsä vuoksi. Positiivisia puolia on todella paljon; kenttiä on miltei 50, vaihtelua riittää ja täydellinen läpäisy kestää enemmän kuin 20 tuntia, mutta ikävä todellisuus on kuitenkin se, että läheskään kaikki alueet eivät saa ansaitsemaansa kunnioitusta. Loppupuolella kierrätetään paljon vanhoja ideoita. Tietyt prefektuurit jäävät täysin tuntemattomiksi – erityisesti koko pohjoinen Hokkaidōn alue, jonka alueellinen kulttuuri jää täysin hyödyntämättä. Sama koskee Sagan hallintoaluetta, jossa aika vietetään taivaissa.

Vaikka Bakeru näyttää pääasiassa hyvältä erinomaisen visuaalisen tyyli- ja värisuunnittelun ansiosta, pieniä teknisiä ongelmia voi huomata, mikäli tarkastelee yhtään likempää taustaelementtejä tai kauempana sijaitsevien kohteiden piirtoetäisyyttä. Pahin ongelma on kuitenkin epätasainen ruudunpäivitys, sillä 60 kuvan tavoitteesta jäädään välillä kauas. Ajoittain toiminta muuttuu jopa täysin slideshowksi, mutta ei onneksi ihan joka kentässä. Ruudunpäivityksestä välittävien tulisi ehdottomasti olla huolissaan.

Myös sisällön puolelta ote lipeää välillä, sillä esimerkiksi osa nippelitiedosta ei välttämättä liity aiheeseen, vaan joukossa on ajoittain perinteisiä ”et voi koskettaa olkapäällä leukaasi” -tyylisiä heittoja. Vaikka nämäkin voi nähdä vitsikkäänä vaihteluna, mielestäni Bakeru on vahvimmillaan silloin, kun se pystyy hauskan pelattavuutensa lisäksi opettamaan oikean maailman verrokkialueesta jotain.

Yhteenveto

Bakeru on erinomaisiin ideoihin perustuva 3D-tasoloikkapeli, joka kannattaa pienistä ongelmistaan huolimatta tarkistaa vaikkapa eShopista ladattavan demon muodossa, mikäli aidon japanilainen seikkailu kiinnostaa laisinkaan. Japania kohtaan osoitettu rakkaus on nurinkurisesti sekä Bakerun suurin vahvuus kuin myös heikkous, sillä mikäli nousevan auringon maan historia, kansantarut, kieli tai kulttuuri eivät kiinnosta, muuttuvat käytännössä kaikki pelin uniikit puolet miinuksiksi. Tällöin jokainen kerättävä ”kolikko” on hidasta turhanpäiväistä dialogia, oman suosikkikentän nimeä ei välttämättä erota muista ja prefektuurien uniikit aspektit jäävät huomaamatta.

Lievästä keskeneräisyydestään huolimatta Bakeru loistaa silloin, kun kaikki palikat osuvat yhteen. Vaikka se onkin perusteiltaan tutun ja turvallisen oloinen tasoloikkapeli, toimittaa se myös omalla vahvuusalueellaan ja nousee siten helposti Good-Feelin kehittämien videopelien ykköseksi. On aina mieluisaa, kun peli jättää jonkinlaisen jäljen itsestään.

Hyvää:
– Mahtava tapa tutustua Japanin kulttuuriin ja eri prefektuureihin
– Hauskasti piilotetut tanuki-ystävät
– Kaikin puolin toimiva ja uniikki tasoloikkakokemus

Huonoa:
– Switch-version epätasainen ruudunpäivitys
– Kaikki prefektuurit eivät ole samalla tasolla
– Onko juoksunappi tarpeellinen?