Fintendon toimituksen vuoden Switch-pelit (2024)

Pelivuotta 2024 ennustettiin Nintendo Switchin viimeiseksi suureksi vuodeksi, sillä Nintendon seuraava konsoli siintää jo horisontissa. ”Switch 2:sta” ei kuitenkaan kerrottu kovin yksityiskohtaisia uutisia tänä vuonna. Uutuuskonsoli paljastetaan virallisesti alkuvuodesta 2025 ja se pyörittää myös vanhoja Switchin pelejä, siinä se. Tavallisesti pelien julkaisutahti hidastuu konsolin elinkaaren loppua kohti, mutta Switch ei osoittanut juuri minkäänlaisia hyytymisen merkkejä. Nintendon kaikkein tärkeimmät pelisarjat pitivät välivuoden, mutta Mario ja Zelda pysyivät silti aktiivisina sivuosiensa kautta. Eshopin indiejulkaisujenkin tahti vain kiihtyi syksyn tullen. Toimitus poimi tähän artikkeliin Switchin vuoden tähtihetket. Viime vuoden listaan voit tutustua täällä.

Vuoden ninja: Bakeru

Tuoreemmista Yoshi-seikkailuista muistettavan Good-Feelin Bakeru nousi esiin Spike Chunsoftin toimiston varjoista salakavalasti ninjan tavoin. Ja jos pelin ilmestyminen vähin fanfaarein yllätti, kannattaa varautua tuolilta kunnolta putoamiseen peliä pelatessa, sillä kyseessä on myös Good-Feelin toistaiseksi paras peli. Japanin eri prefektuureihin sijoittuva 3D-toimintatasoloikinta sisältää runsaasti vaihtelevaa tekemistä sisältäviä kenttiä ja sanatonta ja sanallista nippelitietoa nousevan auringon maasta.

Toni Soininen

Vuoden kiireisin: Turtles

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat piipahtivat tällä listalla viimeksi kaksi vuotta sitten. Silloin erikoismaininnan saivat Cowabunga Collection -retrokokoelma sekä loistava beat ’em up Shredder’s Revenge. Tämä vuosi oli kilpikonnilla vieläkin kiireisempi. Virallisesti kilpikonnien vuosi alkoi ja päättyi Fortniten sisällä. Aivan viime vuoden lopussa julkaistiin ninjanelikon omat Fortnite-skinit, ja muutama viikko ennen tämän listan ilmestymistä TMNT: Dimensions -saari (8651-4809-2485), joka on aivan täysiverinen beat ’em up -minipeli. Turtlesien beat ’em up -esiintymiset eivät kuitenkaan jääneet yhteen peliin, sillä Shredder’s Revenge sai yllätyspäivityksellä uutta musiikkia sekä vähän maksullistakin lisäsisältöä. Radical Reptiles -niminen DLC ei ole skaalaltaan yhtä massiivinen kuin aiemmin julkaistu Dimension Shellshock, mutta se lisää pelattavaksi kaksi liukasta liskohahmoa: Mondo Geckon ja Mona Lisan.

Huhtikuussa julkaistiin vuoden surkeimpien pelien joukkoon kuuluva Wrath of the Mutants, joka oli ruma ja 30 euron hintainen käännös vain tunnin verran pelattavaa sisältävästä arcade-pelistä. Myöhemmin ilmestyi myös toimintaroolipelimäisempi ja suuremmat tuotantoarvot omannut mäiskintäpeli Mutants Unleashed, joka sai lähes yhtä vaisun vastaanoton, kiitos teknisten ongelmien, samojen kenttien kierrättämisen ja yksitoikkoisen toiminnan.

Onneksi kesällä ehti ilmestyä myös pienimuotoiseksi hitiksi muodostunut TMNT: Splintered Faten konsolikäännös. Kyseessä on yllättäen vasta ensimmäinen Turtles-roguelike, vaikka genre ei olekaan mikään parin vuoden takainen keksintö. Mallia toimintaosuuksiin ja taidetyyliin on otettu miltäs muultakaan kuin Hadekselta, mutta hyvää peliä kannattaa aina kopioida. Splintered Fate tukee neljän pelaajan nettipeliä, ja kehittäjät ovat luvanneet myös sen saavan uutta sisältöä ensi vuonna.

Vuoden jälleennäkeminen: Paper Mario: The Thousand-Year Door

Mario vietti aikaansa tänä vuonna roolipelimaailmoissa. Vuoden sisällä ehti ilmestyä peräti kolme Mario-roolipeliä. Ensin tuli Super Mario RPG:n Switch-uusioversio aivan vuoden 2023 lopussa, sitten Paper Mario: The Thousand-Year Doorin hieman konservatiivisempi päivitys ja lopuksi elonmerkki aiemmin ainoastaan käsikonsoleilla viihtyneestä Mario & Luigi -sarjasta. Näistä parhaimman vaikutuksen – tai pitäisikö sanoa muistutuksen itsestään antoi Paper Mario. GameCubelle aikoinaan julkaistu peli on edelleen erittäin teräväsanainen, eikä alkuperäisen paritaistelujärjestelmän voittanutta ole vieläkään. Vuoropohjaisia roolipelejä pelatessa on aina ilahduttavaa, kun vahinkopisteet ovat laskettavissa kahden käden sormilla, vaikka iskujen tehoon vaikuttaisikin useita muuttujia. Paperi-Marion tuoreemmista seikkailuista tämä puoli on karissut taisteluiden merkityksen kaventuessa.

Netissä liikkuvien huhujen mukaan Intelligent Systems työstää parhaillaan lähemmäs sarjan juuria palaavaa uutta Paper Marioa Switchin seuraajalle. Maltan tuskin odottaa, mikäli tämä tarkoittaa vanhan taistelujärjestelmän yhdistämistä modernin kenttäsuunnittelun ja uuden konsolin tehojen kanssa.

Vuoden maistiainen: Antonblast

En ole jostain syystä ollut koskaan suuri Wario Land -tasoloikintojen fani, vaikka etenkin sarjan kaksi viimeisintä osaa ovat ikäisekseen oikein nättejä pelejä, eikä Wario ole hahmona lainkaan hassumpi. Wario Landien juju on siinä, että sen kentät ovat vähintään tuplasti pidempiä kuin Marion ja Donkey Kongin perinteiset 2D-loikkaradat, koska päätepisteeseen saapumisen jälkeen ei siirrytäkään suoraan karttaruudulle, vaan sitä ennen on juostava tulipalokiireellä takaisin tason alkuun, useimmiten hieman muuttunutta reittiä pitkin.

Vuoden aikana Switchille julkaistiin peräti kaksi Wario Landin sukulaispeliä: Pizza Tower ja Antonblast, jotka ovat molemmat pienien indietiimien tuotoksia. Tätä kirjoittaessa Summitspheren Antonblast on ehtinyt vasta ilmestyä, joten en ole päässyt kokonaiseen peliin vielä käsiksi. Indiepelillä on hintaa vain vajaat 20 euroa, mutta se myi minut itselleen jo ilmaisella demollaan. Antonblast vaikuttaa mestarilliselta Wario Landin modernisoinnilta jo ensimmäisen kenttänsä perusteella. Miksi? Koska pelihahmon fyysisyyden tuntee. Anton (tai Annie) on kuin kumista tehty Looney Tunes -hahmo, joka joko kimpoilee sinne ja tänne tai jyrää kaiken tieltään. Ja kun pääpahis on itse Beelsebub, on purkutyöntekijällä arvoisensa vastustaja.

Jos täysi kokemus on edes lähellä vauhdikkaan demon alkua, voi kyseessä olla pizzaakin maistuvampi tasohyppelypeli.

Vuoden ilmiö: laadukkaat kokoelmat

Erilaisia retropelikokoelmia on ilmestynyt Switchille tasaisesti konsolin koko elinkaaren ajan. En kuitenkaan muista toista vuotta, jolloin olisin kuullut yhtä paljon positiivisia ajatuksia uusista kokoelmapaketeista, saatikka innostunut niistä itse. Julkaisijat vaikuttavat viimein ymmärtävän, mitä kokoelmajulkaisulta vaaditaan kaupallista menestystä ajatellen: pakkaa samoihin kansiin (mieluiten fyysisiin) useampi oikeasti pelaamisen arvoinen peli ja mielellään vielä yksi tai kaksi sellaista, joita ei ole julkaistu uudelleen vähään aikaan tai koskaan aiemmin Nintendo-alustalle.

Lisäpisteitä saa faneilta siitä, jos kokoelmalla on selkeästi tiettyyn pelisarjaan yhdistettävä teema. Hämähäkkimiehen ystävä tuskin ostaa Taistelupelibundle 7:ää, jossa Marvel vs. Capcom on samassa rivissä Capcomin pulmapelien ja kymmeneen kertaan julkaistujen Street Fighter II:n eri versioiden kanssa, mutta pelkästään Marvel-peleistä koostuva paketti voikin olla toista maata. Lisäksi mukaan voisi pakata vielä vähintään digitaalisen taidekirjasen ja nettipelin tai jonkun muun uuden pelimuodon. Emuloitujen pelien on myös pyörittävä uudella konsolilla ilman ongelmia, mikä ei ole aina itsestäänselvyys.

Parhaiten laatukokoelmien julkaisemisessa kunnostautuivat tänä vuonna juuri Capcom (Ace Attorney Investigations Collection, Marvel Vs. Capcom Fighting Collection) sekä Konami (Castlevania Dominus Collection). Sopivaan hintaan hyviä vaihtoehtoja ovat myös Tomb Raider– sekä Legacy of Kain -pelipaketit.

Ja kokoelmista puheen ollen…

Ville Polvela

Vuoden historian oppitunti: Tetris Forever

Digital Eclipse on tehnyt lukuisia onnistuneita retropelikokoelmia, mutta The Making of Karatekan ja Atari 50:n aloittama Gold Master Series -projekti on oikea kulttuuriteko. Tetriksen 40-vuotispäivää juhlistava Tetris Forever jatkaa tätä onnistunutta kokoelmasarjaa, johon kuuluvat osat eivät ole pelkästään pelejä, vaan enemmänkin interaktiivisia dokumentteja. Tetris Forever on jaettu useampaan lukuun, jotka kertovat Tetriksen syntytarinan tekstin, kuvien ja lukuisien videopätkien kautta. Sekaan on heitetty pelattavia Tetriksen versioita, joihin pääsee toki suoraan käsiksi myös valikosta, jos videopeliteemainen luento ei kiinnosta. Mukana on myös kokonaan uusi yhdistelmäpelimuoto Tetris Time Warp, jossa hypitään eri aikakausien palikkapelien välillä.

Suurena Tetriksen ystävänä on pakko todeta, että läheskään kaikki Tetris Foreverin peleistä eivät ole kestäneet aikaa erityisen hyvin. Tetris Foreveria ei kannata hankkia pelkästään sen sisältämien pelien takia. Ne ovat usein mielenkiintoisia kuriositeetteja, mutta Foreverin dokumenttimainen materiaali on kokoelman kiinnostavinta antia. Tyylikkäästi animoitu käyttöliittymä tekee historian oppimisesta helppoa ja kivaa, mutta harmi kyllä monet kiinnostavimmista Tetriksen versioista, kuten kolikkopelihalleista tutut The Grand Master -osat eivät ole pelattavana. Nintendon kehittämät Game Boyn ja NES:n Tetris-versiot ovat taas osa ainoastaan Switch Onlinen sovellusten tarjontaa.

Vuoden “miksi tämä ei ole Switchillä?”: UFO 50

UFO 50 ei ole vain yksi videopeli, se on 50 eri videopeliä. Mikä kiinnostavinta, nämä kyseiset pelit on tehty kuvitteelliselle retrokonsolille usean (oikean) indie-kehittäjän toimesta. Kädenjälkensä kokoelmaan ovat jättäneet muun muassa Spelunkyn kehittänyt Derek Yu sekä Downwellin luonut Ojiro Fumoto. Nämä pelit vaihtelevat villisti genreiltään, sillä mukana on niin yksin- kuin moninpelejä, tasohyppelyä, räiskintää, strategiapeliä, pulmailua ja lähes kaikkea muutakin näiden väliltä. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Punch-Outin taistelumekaniikkaa hyödyntävä luolastoseikkailu tai golfin ja flipperin yhdistelmä? Kaikki pelit hyödyntävät pikseligrafiikkaa, mikä käy järkeen, kun pelit on mukamas kehitetty samalle laitteelle. Kiinnostavasti jokaiselle pelille on merkitty myös ”julkaisuvuosi”, ja kronologisesti edetessä kuvitteellisten pelien kohdalla huomaa saman efektin kuin oikeastikin, eli myöhemmin ilmestyneet pelit ottavat alustasta enemmän tehoja irti.

Useimmat UFO 50:n peleistä ovat todella hauskoja ja taidokkaasti tehtyjä, ja niistä jokaisessa riittää vähintään tunniksi tai pariksi viihdettä. Harmi kyllä tätä kokoelmaa ei pääse Switchillä pelaamaan, sillä se on julkaistu pelkästään Windows-tietokoneille. Tämä on huutava vääryys, sillä peli toimisi kaikessa pikseliloistossaan Switchillä mainiosti, ja maistuisi varmasti etenkin niille, jotka aikanaan pelasivat paljon NES:llä, Game Boylla tai muilla vanhoilla kasarin konsoleilla. No, ehkä sitten ensi vuonna.

Vuoden metroidvania: Animal Well

Animal Well on kaikkea muuta kuin perinteinen metroidvania. Siinä missä useimmissa genren peleissä räiskintään avaruusolentoja tai metsästetään vampyyreja, ei Animal Wellissä ole mukana taistelua lainkaan. Sen sijaan peli rakentuu pulmanratkaisun ja lukuisten salaisuuksien ympärille. Peli ei pahemmin pitele kädestä tai selitä itseään, mikä on vain hyvä asia. Monet mysteerit ovatkin käytännössä vaatineet fanikunnan yhteistyötä, mutta pelkkä tarinan läpipeluu onnistuu kyllä ihan yksinkin.

Pidän Animal Wellissä siitä, miten sen jokaisella esineellä on useampi käyttötarkoitus. Frisbeellä ei voi pelkästään aktivoida kytkimiä tai rikkoa kappaleita, sillä sitä voi myös käyttää esimerkiksi koiran harhauttamiseen sekä moneen muuhunkin kikkaan. Tunnelma on myös Animal Wellissä kohdallaan. Tyylikäs pikseligrafiikka herää eloon karmivan musiikin ja ääniefektien ansiosta. Kovin pitkää peliä ei kuitenkaan kannata odottaa, jos ei kaikkien ylimääräisten salaisuuksien etsiminen kiinnosta.

Metroidvanioilla oli muutenkin loistava vuosi. Kokeilemisen arvoisia ovat erityisesti Ubisoftin Prince of Persia: The Lost Crown ja Hollow Knightin kanssa samasta puusta veistetyt Bō: Path of the Teal Lotus ja Nine Sols.

Ville Kovanen

Vuoden kova luu: Iron Meat

Yhden miehen kehittämä Iron Meat on parasta contraa sitten Contra-sarjan kultavuosien, olematta kuitenkaan täysi plagiaatti Konamin legendaarisesta 2D-räiskintäpelisarjasta. Iron Meat ei ole kovin pitkä peli, mutta toisaalta se sopiikin juuri siksi yhden illan aikana kaverin kanssa läpäistäväksi tykitykseksi. Tymäkkää toimintaa alusta loppuun parhaiden action-elokuvien tavoin.

Miikka Lehtonen