Arvostelussa Paper Mario: The Thousand-Year Door

Ennen olivat paperimiehet rautaa

Nintendo oli pelikonsolimarkkinoilla 20 vuotta sitten haastajan roolissa. Nintendo 64 hävisi kilpailun Sonyn ensimmäiselle PlayStationille, eikä markkinatilanne osoittanut kääntymisen merkkejä seuraavan sukupolven käynnistyessä GameCuben ja PlayStation 2:n voimin. Pelien puolella Nintendon strategia muuttui ehkä juuri olosuhteista johtuen aiempaa uskaliaammaksi ja kokeilullisemmaksi: Super Mario Sunshinessa viiksekäs päätähti kääri hihansa ja aseistautui vesiruiskulla, Metroidista tehtiin ensimmäisen persoonan toimintaseikkailu ja Linkistä ilmeikäs piirroshahmo. GameCubelta Switchille loikanneessa Paper Mario -sarjan toisessa osassa ei taas seikkailla perinteisessä Sienivaltakunnassa, vaan Mario-veljekset saapuvat alkajaisiksi laivalla Rogueportin ryövärikaupunkiin, jonka keskeisin maamerkki on keskelle toria pystytetty hirttolava. Tätä absurdimpaa näkyä ei pelissä oikeastaan nähdä enää myöhemmin, mutta outouden viehätys on silti läsnä vajaan 30-tuntisen rooliseikkailun loppuun asti.

Huhujen mukaan Rogueportin viemäriverkostoon on kätketty muinainen aarre, josta Mario saa vihiä prinsessa Peachin lähettämän kartan kautta. Aarteen luokse päästäkseen on kuitenkin löydettävä ensin seitsemän kristallitähtiä, jotta raskas tuhatvuotinen ovi avautuu. Tieto aarteesta ja tähdistä leviää, mikä saattaa sivujuonena myös prinsessan pulaan, mutta kidnappauksen takana ei ole tällä kertaa Bowser, vaan täysin tuntematon X-nauttien joukko. Bowser-fanien ei kuitenkaan tarvitse surra, sillä vanha konnakuningas pääsee silti vauhtiin kevennysmäisissä välinäytöksissä – ja välillä myös pelattavana hahmona.

Yksi X-nauttien toheloista komentajista tuo mieleen Bat & Ryyd -hahmon, ja kasti on muutenkin harvinaisen kirjavaa. Vanhemmissa Paper Mario -peleissä esiintyy ilahduttavan paljon uniikkeja ja sittemmin unohdettuja vihollisia ja sivuhahmoja, kuten monenlaisia kummitusolentoja, parrakkaita ja tyylikkäitä koopia sekä merirosvoja, jotka eivät edusta mitään tunnettua Mario-rotua. Aikalaispeli Mario Sunshinestakin on lainattu tuoreita kasvoja esimerkiksi kolikkopelihallia pyörittävän mafiaperheen jäseniksi. Tärkeiden kansalaisten pukeminen asuihin auttaa myös muistamaan hahmon, kun samalle tapahtumapaikalle on palattava pää- tai sivutehtävässä toistamiseen toimittamaan jotain tärkeää asiaa.

Parasta The Thousand-Year Doorissa on yllätyksellisyys, mutta mattoa suinkaan ei vedetä alta jatkuvilla räjähdyksillä ja erikoisefekteillä, vaan pääasiassa hauskalla dialogilla. Jos tärkeää esinettä vartioiva vanha herra vaatii Marion komppanialta suoraselkäisyyttä, voi se tarkoittaa kirjaimellisesti samaan kysymykseen vastaamista ja viattomuuden vannomista 10 kertaa putkeen. Tarinat Luigin uroteoista saavat taas täysin uuden kulman, kun kertomuksen todenmukaisuuden vahvistaa toiselta lähteeltä. Jokaisella Marion matkakumppanillakin on oma apulaisen oletusdialogiin vaikuttava puhetyylinsä. Tekstilaatikot etenevät tosin niin hitaasti, ettei aivan jokaisessa keskustelussa jaksa pysyä kärryillä, eikä autoplay-nappiakaan ole. Tekstipohjaisia tietovisailuja ja salasanojen arvaamista vihjeiden perusteella käytetään muutamaan otteeseen jopa taisteluita korvaavana pelimekaniikkana.

Marion puheliaista seuralaisista on hyötyä niin vuoropohjaisissa taisteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Kun eteneminen pysähtyy hetkeksi umpikujalta näyttävään pulmaan, piilee ratkaisu usein juuri apureiden voimien tai Marion uuteen muotoon taittelevien avattavien erikoiskykyjen hyödyntämisessä. Jos seuraava määränpää unohtuu tai paperinohutta ja sivuttain käännetyn putkimiehen mentävää rakoa ei huomaa heti, voi apurilta kysyä neuvoa. Paranneltu vinkkijärjestelmä on erittäin selkeäsanainen ja hyödyllinen erityisesti silloin, kun edellisestä pelikerrasta on paljon aikaa, koska Peachin tähtikartta ei ole varsinainen suunnannäyttäjä. Loppupuolella ratkottavana on enemmän suoranaisia sanallisia arvoituksia, jotka voivat olla liian vaikeita kielitaidottomille pelaajille. Ennen YouTubeen turvautumista kannattaa kuitenkin kokeilla aina kaikkea epäilyttävää päin puhaltamista ja hyppäämistä.

Navigoiminen paikasta toiseen on varsin suoraviivaista, koska valtaosan ajasta etenemissuunta on joko vasemmalle tai oikealle. Jo alusta alkaen Switchiä varten suunniteltu Paper Mario: Origami King vetää ympäristöjensä puolesta ainakin korkeuseroissa pidemmän korren, sillä The Thousand-Year Doorissa y-akselilla ja rappusia pitkin kavutaan reippaammin lähinnä pomotaisteluita sisältävissä linnoituksissa – muualla kerroksesta toiseen siirrytään pääasiassa putkien ja huomaamattomien lataustaukojen välityksellä. Visuaalisesti The Thousand-Year Door on Origami Kingin kanssa samalla tasolla, sillä parannellut valo- ja varjoefektit hoidetaan molemmissa samalla pelimoottorilla. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että myös The Thousand-Year Doorissa ruudunpäivitys on lukittu 30 kuvaan sekunnissa, mutta se ei ole koskaan harmittanut allekirjoittanutta vuoropohjaiseen toimintaan nojaavien pelien kohdalla.

Alussa matkustaminen paikasta toiseen on melko hidasta, kunnes Marion jengiin liittyy Yoshi, jonka selässä voi pujotella häiriköivien vihollisten ohi. Kumppaneiden välillä voi nyt myös vaihtaa nopeammin pikavalikosta. GameCube-versioon verrattuna edestakaista ravaamista kahden pisteen välillä on Switch-versiossa jonkin verran vähemmän, koska Rogueportin viemäriverkostoon on lisätty oikoreittejä, jotka nopeuttavat matkantekoa etenkin pelin jälkimmäisellä puoliskolla. Uutta on myös ”rikkaampi” äänimaailma, joka kattaa musiikin lisäksi myös hahmojen uudet piipitysäänet. Vanhan ja tietyissä kohtauksissa paremmin vinksahtaneen huumorin kanssa yhteen osuvan soundtrackin saa kuitenkin päälle varustamalla Marion nostalgiapinssillä.

Toisenlaisia tiimin taisteluvalmiutta parantavia pinssejä voi pukea päälle vain tietyn pistemäärän verran. Yhden ja kahden pisteen pinssit antavat Mariolle uusia liikkeitä, ja arvokkaammat nostavat päähyökkäyksistä joko hypyn tai vasaraniskun tehoa. Myös tulikukkia, sieniä ja muita kertakäyttöisiä esineitä suosien tai suurella riskillä pelaaminen vähäisillä osumapisteillä on mahdollista. Sadan kokemuspisteen keräämisen jälkeen tarjotaan mahdollisuutta nostaa pysyvästi joko elämän, tähtiloitsujen kuluttamien kukkapointsien tai pinssipaikkojen määrää. Kokemuksen perässä juokseminen ei ole kuitenkaan missään vaiheessa pakollista, ja alitasoisena tiukoista tilanteista pomojen kanssa voi selvitä myös tilaamalla ennustajagurulta väliaikaista apua ja parempaa tuuria.

Taisteluissa ei vaadita kummoista matematiikkapäätä, koska niin omien kuin vihollisten tekemän vahingon ja maksimielämän määrä pyörivät korkeintaan kaksinumeroisissa luvuissa. Rytmin ja ajoituksen on kuitenkin parempi olla verissä, sillä tehokas triplahyppy jää kesken, jos A-nappia ei paina jalan osuessa vihollisen päähän. Samaten myös vihollisten hyökkäysvuorolla on oltava tarkkana suojakyykkäyksen aktivoimisen kanssa. Parantavat, lentävät ja esimerkiksi piikikkäät vastustajat pakottavat taktikoimaan enemmän apurivalinnan ja liikkeiden järjestyksen kanssa. Vastaavanlaiset taistelumekaniikat ovat toki arkipäiväisiä moderneissa roolipeleissä, mutta The Thousand-Year Doorin tapauksessa systeemi toimii moitteetta. Liike- ja heikkousluetteloiden ei tarvitse olla aina tolkuttoman pitkiä. Esinevaraston tilarajoituksen poistaminen tai hahmojen ominaisuuksien liiallinen karsiminen tekisi pelistä taas oitis liian helpon.

Yhteenveto

Arvokkaasti vanhentunut ja hienovaraisesti päivitetty Paper Mario: The Thousand-Year Door on rpg-klassikko, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Koska niin maailma kuin Mariokin ovat paperia, käytetään materiaalia ja 2D-ulottuvuutta hyödyksi kekseliäästi visuaalisissa vitseissä ja ympäristöpulmissa. Switch-versiossa uusia pelaajia neuvotaan selkokielisemmin kuin GameCubella, mutta yksi ja ainoa vaikeustaso on silti enemmän kuin kohdillaan, ja siihen voi vaikuttaa aktiivisesti omilla valinnoilla.
Eniten Paper Mario -sarjan parhaasta osasta saavat irti Nintendon historiaa jonkin verran jo tuntevat ja kielitaitoiset pelaajat.

Hyvää:
– Hauska käsikirjoitus
– Runsaasti erilaisia hahmoja
– Sopiva vaikeusaste

Huonoa:
– Missä on tekstilaatikoiden pikakelausnappula?
– Vieläkin hieman liikaa edestakaista juoksentelua