Arvostelussa TMNT: Splintered Fate

Pizza kahdella täytteellä

Teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia on keitetty monessa liemessä. Pelien puolella genreistä on käyty läpi jo tasoloikinnat, taistelupelit ja beat ’em upit niin kaksi- kuin kolmiulotteisena versionaan, mutta roguelike-toiminnan pariin vihreät veljekset hyppäsivät vasta viime vuonna Apple-alustoilla TMNT: Splintered Faten muodossa. Nyt tästä samasta pelistä on valmistunut myös päivitetty Switch-käännös, joka on huikean viihdyttävä pari ensimmäistä pelituntia, kun pilvenpiirtäjän huipulla odottava Silppuri säilyy vielä koskemattomana. Ensimmäisen läpäisykerran jälkeen motivaatio jatkaa kokee kuitenkin kolauksen.

Kehittäjät ovat myöntäneet avoimesti ottaneensa oppia oikeasta suunnasta, nimittäin modernien roguelike-toimintapelien tulvan käynnistäneestä Hadeksesta. Splintered Faten tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että jokainen pelissä esiintyvä hahmo sankareista pomovastustajiin ja viemäritukikohdassa pientä hakkerikerhoaan pitävään Apriliin ja kumppaneihin heittää muutamaan otteeseen täysin ääninäyteltyä läppää, ja puhekuplan vieressä näytetään vielä siisti sarjakuvapotretti. Liikkeiden osalta jokaisella kilpikonnalla on taas käytössään kevyt hyökkäys, väistöpyrähdys, nopeasti latautuva spesiaali sekä vaihteleva lisävimpain, kuten heittotähti, meteori-isku tai myrkkypommi.

Animaatioelokuvissa uraa tehneistä henkilöistä koostuva ääninäyttelijöiden kasti on laadukas, mutta pelin sanoma on juonellisesti varsin köykäinen, vaikka tekijätiimissä on mukana pitkäaikainen Turtles-käsikirjoittaja Tom Waltz ja inspiraatiota on haettu vuoden 2003 TMNT-animaatiosarjasta ja tuoreemmista sarjakuvaseikkailuista. Syvällisimmät keskustelut käydään kidnapatun mestari Tikun kanssa, joka puhuu kilpikonnille välillä hologrammin välityksellä. Kidnappaustarina ei etene oikeastaan mihinkään alun ja lopun välissä, koska välipomot ja muut vanhat tuttavat eivät liity sieppaukseen suoraan, vaan ovat mukana lähinnä fanipalvelun ja kilppareiden huutamien one-linereiden vuoksi.

Jokaisella pelikerralla kierretään läpi huone huoneelta samat Manhattanin ympäristöt ja pomotaistelut samassa järjestyksessä. Pientä variaatiota tuovat kuitenkin vaihtuvat tavalliset vihollistyypit sekä minipomot, joilla ei ole dialogia. Isommista pomoista on taas olemassa vahvempia ja elementtihyökkäyksiä käyttäviä versioita, jotka ilmestyvät näennäisen satunnaisesti ja saattavat lausua muutaman uuden vuorosanan. Ulkokentissä voi myös välillä sataa vettä ja ukkostaa, mutta salamat ovat niin helppoja väisteltäviä, ettei niistä ole harmia.

Vaikka ninjoja, rottia ja lasereita vilisevät kentät ja pomotaistelut ovatkin Switchin standardeilla ihan näyttäviä, ei pieni valinnanvapaus loppuun vievien reittien välillä olisi ollut pahitteeksi, koska kadonneen ninjutsumestarin mysteeri ei ratkea vielä ensimmäisen, toisen tai kolmannenkaan läpipeluukerran jälkeen. Ensimmäisen läpäisyn jälkeen aukeavat portaalitkin vievät vain palkintoja korottavaan, mutta vastaavasti loppuyritystä pysyvästi vaikeammaksi muuttavaan huoneeseen. Miksi pohdittavaksi ei anneta esimerkiksi valintaa Shadow ja Mystic Karain kohtaamisen välillä, jos ne ovat kummatkin kuitenkin jo olemassa olevia saman pomon satunnaisvariantteja? Vaikka kyseessä on roguelike, alkaa saman sisällön läpi hinkkaaminen ennen pitkää kyllästyttää.

Viemäreistä Silppurin luokse taistelemisessa kestää vajaat 30 minuuttia, ja kuoleman koittaessa urakka alkaa alusta. Alussa vihollisten pudottamat parannuspizzat ovat harvinaisempia ja heikompia, mikä tarkoittaa sitä, että kuolemia ja uusintayrityksiä myös kertyy pakosti ensimmäiset pari tuntia, jos peliä ei pelaa helpoimmalla vaikeusasteella. Esineiden ja haluttujen satunnaiskykyjen pudotusprosenttia voi kuitenkin korottaa kerätyllä valuutalla ja vaihdettavilla amuleteilla, jotka mahdollistavat esimerkiksi Leonardolle tarkoitettujen spesiaali- ja heittotähtikeskeisten erikoiskykyjen hankkimisen myös muilla pelihahmoilla. Koska rahaa kertyy kasaan nopeasti, koko pelattavaan nelikkoon vaikuttavia päivityksiä on paljon ja erilaisten kyky- ja aseyhdistelmien kokeileminen on erittäin antoisaa, eivät ensimmäiset epäonnistumiset turhauta lainkaan.

Uusia kykyjä tai vaihtoehtoisesti lyhytaikaisia voimaboosteja ja päivityskolikoita tarjotaan pelatessa melkein jokaisen huoneen putsaamisen jälkeen tai kauppiaan tiskillä, jonka luona peli tosin saattaa kaatua välillä. Kyvyt ovat keskenään melko hyvin tasapainossa, sillä esimerkiksi vesi- ja tulielementit eivät voi olla yhtä aikaa aktiivisena samassa liikkeessä. Elementtivoimien rinnalle voi kuitenkin valita valo- tai varjolinjan suojaavia ja aggressiivisia bonuksia. Parhaimpien kykyjen avaamiseen tarvitaan haasteportaalien kautta hankittavia esineitä, ja esimerkiksi näppärästi bumerangina takaisin palaavat heittotähdet laskevat hyökkäyspisteitä, ellei niitä nosta yrityksen aikana kakkos- tai kolmostasolle.

Splintered Fate tukee Switchillä neljän ninjan moninpeliä niin verkossa kuin samalla ruudulla. Nettiominaisuuksia en voinut testata, koska toisen pelaajan sessioon liittyminen ei onnistu ilman avainkoodia. Moninpelissä konnakopla jakaa vain yhden kykytarjottimeen vaikuttavan amuletin, mutta jokainen pelaaja saa valita huoneen suorittamisen jälkeen palkintonsa itse. Pomojen elämäpisteitä skaalataan ylöspäin pelaajamäärän mukaan, mutta sillä ei ole juuri vaikutusta vaikeusasteeseen, koska pelaajat todennäköisesti hyökkäävät yhtä aikaa ja toisiaan tukevilla hahmoilla. Vilinän ja vilskeen lisääntyminen vaikuttaa kuitenkin jonkin verran ruudunpäivityksen tasaisuuteen pelin 60fps -oletusasetuksilla. Nautin itse enemmän vaihtoehtoisesta 30fps-tilasta, joka saa hahmomallit näyttämään hieman skarpimmalta.

Yhteenveto

Turtlesit ja roguelike-toiminta sopivat mainiosti yhteen, joten voin vain ihmetellä, että miksi tätä ideaa ei keksitty jo aiemmin. Aivan genren huipulle Super Evil Megacorpin suoritus ei kuitenkaan riitä, sillä sisällöllisesti Splintered Fate ei ole niin monipuolinen, että se viihdyttäisi kaksinumeroisia tunteja. Pomoiksi ja ystävällismielisiin cameo-rooleihin on valittu oikeita hahmoja, mutta laajemmassa TMNT-universumissa öisen Manhattanin ulkopuolella riittäisi enemmänkin tarinoita kerrottavaksi. Koska huoneesta toiseen siirrytään muutenkin portaalien välityksellä, olisi aikamatkailun tai vaikkapa Triceraton-planeetan tuominen mukaan konsolijulkaisuun käynyt luontevasti. Tekninen suorituskyky ailahtelee, mutta toisaalta eipä hyviä roguelike-moninpelejä ole Switchille vielä julkaistu runsain määrin.

Hyvää:
– Ensimmäinen pelikerta
– Hahmojen eroavaisuudet ja kykyjen yhdisteleminen
– Tukee nelinpeliä
– Ääninäyttely

Huonoa:
– Ei muutu tarpeeksi ensimmäisen onnistuneen läpäisyn jälkeen
– Kaatuilee liian usein