Miksi rakastan Monster Hunteria

Kuuletko jo kutsuhuudon?

Monster Hunter -pelisarja sai alkunsa PlayStation 2:lla 2000-luvun puolivälissä. Capcom julkaisi sarjan ensimmäisen pelin hyvin vähällä hypellä kotimaassaan, ja täällä vanhalla mantereella rummutus oli vieläkin hiljaisempaa. Monster Hunteria myytiin todella vaatimaton määrä. Vasta PSP:lle ilmestynyt terästetty versio antoi sarjalle suosiota sen emämaassa. PSP:lle ilmestyi myöhemmin myös jatko-osa, joka sitten räjäyttikin virallisesti pankin. Peli möi kuin jäätelö kuumana kesäpäivänä, ja se käytännössä pelasti pahasti Nintendo DS:n varjoon jääneen käsikonsolin, vaikka PSP olikin kaksikosta tehokkaampi vimpain. Peli saavutti suosiota myös Amerikan mantereella. Vaikka menestys ei ollut likimainkaan Japanin vastaavissa lukemissa, saavutti peli kohtalaisen kokoisen fanikannan, etenkin pelimedian edustajien keskuudessa.

Nintendo haistoi menestyspäissään (Wii ja DS menivät kaupaksi paremmin kuin kukaan osasi villeimmissä unelmissaan odottaa) rahan ja osti eräänlaisen yksinoikeussopimuksen Monster Hunter -peleille. Sopimus kattoi käytännössä numeraaliset pääsarjan osat, eli muille alustoille (PlayStation, PC) oli mahdollista julkaista numeroimattomia spin-offeja. Puoliakaan näistä peleistä ei ole tuotu Nousevan Auringon maan rajojen ulkopuolelle. Euroopassakin julkaistu Wiin Monster Hunter Tri jatkoi kakkososan menestyskaavaa, mutta viimeistään pelkästään 3DS:lle julkaistun neljännen numeroidun osan jälkeen voidaan todeta hirviöiden pesiytyneen kunnolla länsipelaajien mieleen.

Monster Hunterin viehätystä on hankalaa selittää totaaliselle ummikolle. Nimensä mukaisesti peleissä metsästetään hirviöitä, mutta ei aivan meille tutulla perinteisellä tavalla kivääreillä. Tarina on pelisarjassa pelkkä ohut kehys gameplaylle, joka puolestaan koostuu loputtomasta määrästä grindaamista ja toistoa. Vaikka peleissä onkin löyhää juonenkuljetusta, on päätarkoitus oman hahmon kehittäminen mahdollisimman voimakkaaksi tappokoneeksi. Hahmo aloittaa täysin tusinavarusteilla, mutta kaikesta pelimaailmasta löytyvästä krääsästä on apua parempien välineiden takomisessa. Pelimaailma ei suinkaan ole mikään täysin avoin hiekkalaatikko, vaan hyvin pelkistetty tukikohdalla varustettu leikkikenttä. Rajatuilla, numeroiduilla alueilla kohdataan niin isoja kuin pieniäkin hirviöitä. Tehtäviä suoritetaan joko yksin tai parhaassa tapauksessa yhdessä muiden ihmispelaajien kanssa. Aseluokkia on viimeisimmissä osissa reilusti yli kymmenen, kuten perinteikäs miekalla ja kilvellä varustautunut soturi, jousipyssyllä roiskiva oman elämän Legolas ja valtavia lyömäaseita heiluttavat mörssärit. Itse olen suosinut aina lähitaisteluun ja iskukomboihin nojaavia kaksoisteriä, joiden käyttö tarjoaa sopivan sekoituksen hallittua kaaosta ja taitoa. Pelin kovimmat ja pahimmat monsterit ovat hankalia kukistaa yksin, mutta neljän osaavan pelaajan voimin ja useilla eri hahmoluokilla touhu helpompaa ja huomattavasti hauskempaa.

Kaikki tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu tässä sisältöä tulvillaan olevassa pelisarjassa. Pelit sisältävät nykyisin niin paljon erilaista tehtävää ja ihmeteltävää, että on hämmentävää kuunnella sitä, miten jotkut pelaajat voivat sanoa keränneensä pelissä kaiken mahdollisen, etenkin kun kehittäjätalo Capcom tukee aina sarjan uusinta peliä säännöllisesti ilmestyvällä, ilmaisella DLC:llä.
Mikä sitten tässä samojen monstereiden hakkaamiseen ja loputtomaan toistoon nojaavassa, hieman karultakin käsikonsolin ruudulla näyttävässä pelisarjassa viehättää? Listaan tähän syyt sille, miten itse onnistun kerryttämään muutamassa päivässä sarjan uusimmille osille reippaita kaksinumeroisia pelitunteja.

1. Reilu haaste

Nykypäivän videopelit ovat mielestäni suurimmaksi osaksi pullamössöltä maistuvia läpihuutojuttuja, josta reilua haastetta tarjoavat pelit erottuvat poikkeuksetta edukseen joukosta. Monster Hunterit eivät ole kovinkaan otollisia pelejä aloittaa videopelien pelaaminen, mutta pelisarja tarjoaa ennen kaikkea sopivaa haastetta pelaajalleen. Hirviöiltä 100–0 pataan ottaminen johtuu yleensä joko laiskasta pelaamisesta tai huonosta ennakkovalmistelusta. Vaikeimmat hirviötyypit tuntuvat loputtomilta pomotaisteluilta, joissa kärsivällinen ja keskittynyt pelaaminen palkitaan. Eräs pelimaailmasta saamiani suurimpia kiksejä onkin nähdä aina yhtä ihana ”QUEST CLEARED” -teksti ruudulla yli puolen tunnin vääntämisen jälkeen. Taistelut ovat kuin klassisesta Punch-Out!!-sarjasta tuttuja vastustajan liikkeiden opettelua pullollaan olevia shakkiotteluita, joissa virheistä opitaan ja voiton hetkellä tunne on mitä mahtavin.

2. Pelisarjan maailma ja lore

Monster Hunter -pelejä verrataan tänä päivänä useasti Souls-sarjan peleihin, ja vaikka pelisarjat eroavatkin toisistaan kuin yö ja päivä, on niissä huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä kuin pelkästään taistelumekaniikka. Isoin yhdistävä tekijä on molempien selittelemätön asenne ja pelaajan aliarvioinnin puute. Pelaajaa opastetaan hyvin vähän. Usea pelimekaaninen asia pitää oppia joko kantapään kautta, kokeilemalla tai NPC-hahmojen kanssa jutustelemalla ja pelimaailmaa tutkimalla. Myös pelien erittäin laaja hirviökavalkadi on maininnan arvoinen. Pelien promokuvia ja markkinointimateriaaleja katsomalla voisi luulla otuksien olevan vain geneerisiä lohikäärmeitä eri väreillä, mutta asia ei todellakaan ole näin. Monipuolisessa kaartissa on mukana kädellisiä, käärmemäisiä otuksia, lentäviä siivekkäitä, hyönteismäisiä öttiäisiä ja monia muita persoonallisia päänvaivoja. Hirviöiden taustat nivotaan jotenkin kunkin pelin tarinaan, joten peli ei tunnu pelkältä esteradalta tai tehtävälistalta. Voipa Monster Hunterin epävirallisia maskotteja, lohikäärmeduo Rathalosta ja Rathiania, kutsua pelisarjan Keniksi ja Ryuksi, onhan kyseessä kuitenkin Capcomin peli.

3. Pelisarja ei käy tylsäksi

Vaikka Monster Hunter ei olekaan kokenut kovin valtavia muutoksia yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneen debyyttinsä jälkeen, on se silti kehittynyt joka osalta. Isoimmat uudistukset näkyvät usein pelimekaniikassa. Kun sarjan aiemmissa peleissä hirviöitä myllytettiin enemmän tai vähemmän tasaisilla taistelukentillä, mentiin kolmannessa osassa painottomaan tilaan veden alle. Uusimmissa osissa taistelun tuoksinnassa pääsee jo kiipeilemään pitkin maastoa ja loikkimaan uhkarohkeasti petojen niskaan. Myös hirviöt oppivat uusia jippoja jokaisessa sarjan pelissä. On aina kiinnostavaa kohdata uusimmassa pelissä vanha tuttu kasvo vain huomatakseen, että sehän pirulainen on oppinut pari uutta ja ovelaa iskua, joiden vuoksi konsoli saattaa joutua takuuhuoltoon pikaisesti.

4. Jokainen pelikokemus on erilainen

Monster Hunter -pelit ovat äärimmäisen laajoja kokonaisuuksia, ja koukuttumisen jälkeen pelitunnit lasketaan jo sadoissa. Pelityylejä on niin monta kuin on pelaajiakin, ja yhteistyölliseen moninpeliin painottava pelimekaniikka antaa tilaa yksilöiden kikkailulle ja eroavaisuuksien korostamiselle. Yksin pelatessa joku saattaa pitää enemmän rauhallisemmista tehtävistä, joissa pitää toimittaa X määrä tavaraa parhaiten tarjoavalle taholle, kun taas jotkut rientävät suoraa päätä vahvimpien mörköjen kimppuun parhaimpien aseiden vaatimien osien toivossa. Näiden kokemusten jakaminen nettifoorumeilla ja kaveriporukassa muodostaa hienoja metsästyskertomuksia, joissa ei kalavalheiltakaan vältytä.

5. Äärimmäisen koukuttava ja toimiva moninpeli

Sarjan vahvasta siteestä Nintendo-alustoihin huolimatta ei Monster Hunterin nettipuoli ole lainkaan nintendomaisesti vasurilla hoidettu. Alustasta riippuen Capcom onnistuu loihtimaan yllättävän sulavaa nettikoodia. Isoin nillityksen aihe moninpelissä on nykyisin äänikeskustelun puute, mutta tämän pienen epäkohdan ei kannata antaa haitata, sillä pikaviestit ja tekstichatti yleensä riittävät. Pelaaminen on hauskaa kavereiden kesken, mutta myös rehtien tuntemattomuuksienkin kanssa. On aina hienoa kokea neljää eri hahmoluokkaa edustavan ryhmän yhteistyö ja toisten puutteiden paikkaaminen.

Bonus. Se on Capcomin peli

What can I say? Olen Capcomin suhteen lähes sokea fanipoika, ja tämä pelisarja on täyden kympin veroinen tapaus jo itsessään, mutta tämän ihanan pelitalon logo pelikotelossa antaa sille sen papukaijamerkin vielä päälle.

Toivottavasti tämä artikkeli selitti hieman syitä sille, miksi Monster Hunter on huikein pelisarja, jota kukaan ei pelaa tai tunne. Se on yksi parhaiten pelaajansa palkitsevista ja laadullisesti tasaisinta jälkeä tekevistä pelisarjoista. Suokaa anteeksi, en ole pelannut Monster Hunter Generationsia ainakaan tuntiin, joten siirrynpä tästä taistelutoverieni kanssa metsästysmaille.