Arvostelussa Wallachia: Reign of Dracula

Seipään niellyt kolikkopeli

80-luku, tuo himmeiden peliluolien kulta-aika tuonee monelle mieleen nostalgisia ajatuksia. Synkissä saleissa lyötiin kolikkoa kolikon perään laitteisiin vielä sen yhden yrityksen vuoksi. Pelihallikulttuuri ei ehkä enää ole entisensä, mutta samankaltaisia yrityksiä ilmestyy indiekehittäjiltä jonkin verran. Klassisen Castlevanian inspiroimana ranskalainen Migami Games on tehnyt kolikkopelihenkisen toimintapelin, jossa pääpahana toimii vanha kunnon Vlad Seivästäjä eli Dracula. Valitettavaa on, että asetelmaa ja konseptitaidetta lukuun ottamatta yhteydet Konamin kuuluisaan piiskahippaan ovat vähäisiä.

Wallachia: Reign of Draculan lähintä pelimekaanista serkkua ei kuitenkaan tarvitse etsiä Konamin leirin ulkopuolelta. Pelissä on seitsemän toiminnantäytteistä kenttää, jotka tuovat mieleen ehkä hieman yllättäen Contra-räiskintäloikinnat. Draculaa metsästävä Elcion Floraea voi ampua jousipyssyllään sarjatulella loputtoman määrän ammuksia, ja listityt viholliset jättävät lähes poikkeuksetta jälkeensä esineitä, joiden avulla myöhemmin ilmestyvien pirulaisten murjominen käy entistä helpommaksi. Voimabonuksia kantavat myös avuliaat linnut, joita ilmestyy aika ajoin ruudulle. Näihin pitää ensin osua nuolella tai miekalla, jotta esine putoaa kerättäväksi. Kuolema ei onneksi korjaa heti ensimmäisestä osumasta, mutta ylimääräiset bonukset kyllä katoavat.

Kentät eivät ole massiivisen pitkiä. Niissä on yksi tai kaksi tallennuspistettä, joista voi jatkaa niin kauan kuin lisäelämiä riittää. Jos elämät loppuvat, täytyy koko tehtävä aloittaa alusta. Kun kenttä on kertaalleen läpäisty, sen yli voi hypätä seuraavalla pelikerralla. Wallachian läpäisee normaalilla vaikeustasolla keskimäärin kahdessa tai kolmessa tunnissa. Helpoin vaikeusaste takaa sen, ettei pelissä jää niin vain jumiin vaikeaan viholliseen, mutta tällöin peli myös päättyy ennenaikaisesti.

Kentät eivät ole täysin tasapainoisia, sillä ne sisältävät sekä helpompia että vaikeampia osuuksia. Vaikeatkin osuudet iskostuvat kuitenkin lihasmuistiin viimeistään tarpeeksi monen kuoleman jälkeen. Tason lopussa odottavat pomot tuovat oman mausteensa tähän soppaan. Draculan kätyrit kiusaavat välillä kunnolla monesta ilmansuunnasta tulevilla iskuilla, joilla todella testataan pelaajan refleksejä. Jokainen pomo kuitenkin noudattaa toistuvaa hyökkäyskaavaa, jonka hoksaamalla taistelu muuttuu vähemmän hermoja raastavaksi.

Eniten kritiikkiä ansaitsee ohjaus. Minulla kävi useampaan kertaan niin, että nappula ei tehnytkään sitä, mitä sen olisi pitänyt, ja siinä kävi yleensä huonosti. Turhautumiseni liittyivät lähinnä ampumiseen ja miekalla sivaltamiseen, sillä hyppelykohtaukset pystyin selvittämään ongelmitta. Viistoon tähtääminen onnistuu kävellessä ohjaustattia kallistamalla, mutta paremman kontrollin saa vain painamalla pohjaan L-olkanapin, jolloin Elcion voi ampua kahdeksaan suuntaan. Tällöin hahmon liike tosin pysähtyy, mikä tekee tästä toiminnosta melko turhan. Vihollisia ja ammuksia näet laukkaa päälle jatkuvasti, ja seisahtuminen paikoilleen tietää lähes varmaa osumaa. On mielekkäämpää pysyä koko ajan liikkeessä.

Seepianvärisillä stillkuvilla ja kehnolla ääninäyttelyllä toteutettu tarinankerronta ei erityisemmin hätkäytä. Amatöörimäisten äänien joukosta erottuu lähinnä päähenkilön takana häärivä Kira Buckland (NieR: Automatan 2B). Nuorena vanhempansa ja veljensä Draculan mestauksissa menettänyt Elcion lyöttäytyy yhteen vanhan Christianin kanssa kostaakseen menetyksensä. Matkalla tavataan myös muita henkilöitä, jotka ilmestyvät kenttien valikoiduissa kohdissa yhtäkkisesti jaarittelemaan Elcionin kanssa. Sivuhenkilöiden esittelyyn ei tuhlata aikaa, joten valtaosa hahmoista jää todella etäisiksi pelaajalle. Taustalla soivalla musiikilla yritetään ilmeisesti kanavoida 16-bittisen Segan toimintapelien tunnelmaa siinä suuremmin onnistumatta. Castlevanian oikeasti tarttuvien sävelmien tasosta ollaan vielä kauempana.

Vaikka pelissä on selvästi 80-luvun kolikkopelihenkeä, ovat puutteet melko kummeksuttavia. Pistelaskuri toki löytyy, mutta minkäänlaista pistetaulukkoa pelissä ei ole. Muistiin tallennetaan kentän nopein läpäisyaika, mutta niitäkään ei voi vertailla muiden pelaajien kanssa. Pääseikkailun lisäksi mukana on muutamia minipelejä, jotka nekin täytyy avata kenttiä pelaamalla. Minipelit koostuvat yksinkertaisista yhden ruudun haasteista, joissa pitää esimerkiksi väistellä putoavia esineitä tai ampua liikkuvia maalitauluja. Yksi minipeli kestää noin puolesta minuutista ylöspäin, joten suurta määrää hupia niistä ei irtoa, varsinkin kun kontrollit ovat mitä ovat. Pelissä on myös sisäänrakennettu saavutusluettelo, mutta haasteiden suorittamisesta ei kuitenkaan ole mitään merkittävää hyötyä. Mielenkiintoinen lisä Switch-versiossa on Bloodstained: Ritual of the Night -pelistä tutun Miriamin asu. Tämä on saatavilla heti pelin alussa.

Yhteenveto

The Lecarde Chroniclesista ja muista Castlevania-fanipeleistä tunnettu Migami Games on tuonut markkinoille nautittavan, joskin kovin lyhytikäisen arcade-tribuutin. Pelattavaa on vähän, eivätkä kentät sisällä mielekkäitä koukkuja syyksi tahkota niitä uudelleen. Haastetta on juuri sopivasti, jotta kentät voi läpäistä ilman halpamaisia kuolemia. Kun suorituksiaan ei voi vertailla kenenkään kanssa tuomatta kahta Switchiä samaan tilaan, jää retrohenkisestä vampyyrijahdista kalsea maku suuhun. Ja tämä on sääli, koska Castlevanialle on selvästi kysyntää, kun Konami ei niitä enää tee.

Jos Bloodstained: Ritual of the Night on metroidvania, niin onko Wallachia: Reign of Dracula sitten contravania?

Hyvää:
– Runsaasti nostalgian tuntua
– Tyylikäs ulkoasu

Huonoa:
– Lyhyt
– Ei vertailua läpäisyaikojen tai pisteiden kanssa
– Löysä tarina
– Kehno ääninäyttely