Arvostelussa Xenoblade Chronicles 3

Elämän kiero kulku

Onko jatko-osa paras vaihtoehto tutustua uuteen pelisarjaan? Vaikea kysymys, sillä yksikään Xenoblade-peli ei ole varsinaisesti suoraa jatkoa edeltäjälleen, vaikka viittauksia aiempiin tapahtumiin peleissä riittääkin. Linja ei muutu Xenoblade Chronicles 3:ssa, jota voi kuitenkin pitää tasaisen laadukkaan roolipelisarjan numeroidun trilogian yhteen nitovana päätösosana. Animehenkisen Xenoblade Chronicles 2:n jälkeen kolmosessa vakavoidutaan ja palataan hahmogalleriassa lähemmäs tavallisia pulliaisia muistuttavia päähenkilöitä. On aika tehdä tulevaisuudesta jälleen parempi.

Uusi Aionios-niminen maailma jakautuu Kevesin ja Agnuksen valtakuntiin, joiden välillä vallitsee pienen ikuisuuden jatkunut sotatila. Erilaisista kulttuureista ja teknologisista innovaatioista huolimatta molempia kansoja yhdistää pari tärkeää seikkaa: ihmiset syntyvät osaksi sotakoneiston rattaita ja kuolevat viimeistään 10 syklin jälkeen eli meikäläisittäin parikymppisinä. Koska suoraan kuningattarelta saatu elämä on arvokas, uitetaan vastasyntyneitä ikääntymistä vauhdittavissa kasvukapseleissa, jotta sotilasakatemiaan on mahdollista liittyä jo ensimmäisenä elinvuotena.

Lähestyvästä eräpäivästä muistuttaa ajan myötä väriä menettävä tatuointi, jollainen löytyy myös pelin päähenkilöiltä. Monen sotilaan unelmana on selvitä hengissä viimeisenä päivänä kuningattaren ja komppanioita valvovien konsulien järjestämään seremoniaan, jossa sielu lähetetään matkalle tuonpuoleiseen kuoleman kanssa kosketuksissa olevien huilunsoittajien toimesta. Yksi Kevesin armeijan mukana kentällä kiertävistä huilisteista on jo yhdeksättä sykliään elävä ”nuori” filosofi Noah, joka kyseenalaistaa mielessään auktoriteetit, sodan tarpeellisuuden ja henkilökohtaisten vapauksien vähyyden. Soittamisen ohella Noah taitaa myös tyhjyydestä käteen ilmestyvän punaisen ihmemiekan heiluttelun.

Noah on persoonana etenkin alussa tasapaksun harmaa, mutta samaan komppaniaan pillipiiparin kanssa kuuluvat lapsuudenystävät Lanz ja Eunie hoitavat tuittuilupuolen kunnialla. Kaverusten muodostama partio sattuu törmäämään eräällä rutiininomaisella tiedusteluretkellä Agnuksen vastaavaan kolmipäiseen eliittiryhmään. Kesken sapelien kalistelun lähistöllä laukeaa huomiota herättävän vanhan miehen vartioima munamainen esine, joka paljastuu mystisiä Ouroboros-voimia paineaallon sisälle sattuville henkilöille antavaksi kiveksi. Tämä saa taas suunniltaan tilannetta tarkkailevan konsuli D:n, joka paljastaa paksun Iron Man -panssarin alla piilossa olevan todellisen olomuotonsa ja yrittää tappaa sekä Noahin että agnuslaisen Mion johtamat joukot. Murhayritys epäonnistuu eri lippujen alla sotivien ryhmien solmiessa väliaikaisen aselevon, mutta konsuli ottaa viimeisenä keinona haltuunsa kummankin valtion käyttämät Iris-silmätietokoneet, ja tekee vasta toisensa tavanneista sotilaista koko maailman etsityimpiä rikollisia. Erimielisen kuusikon on siis jatkettava yhteistyön tekemistä pakon edessä, kun tukikohtiinkaan ei ole enää palaamista.

Kansainvälistä nokkimisjärjestystä konsulien silmissä uhkaava Ouroboros on voimakas hahmo, jollaiseksi kuusikkoon kuuluva kevesiläinen sankari voi fuusioitua vastakkaisen sukupuolen Agnus-parinsa kanssa. Ulkoisesti violetteja Ouroboros-jättejä voisi kuvailla Megami Tensei -pelien hirviöiden ja Neon Genesis Evangelionin mechojen välisiksi risteytyksiksi. Koska olomuodon liiallisella käytöllä on jopa kuolemaan johtavia riskejä, ei sankarijoukko muutu suinkaan heti voittamattomaksi. Ouroboros-voimia voi käyttää vain rajoitetun ajan taisteluiden yhteydessä, muutoin liikkuminen hoituu jalan.

Taistelujärjestelmään on poimittu hyviä puolia kaikista tähän mennessä ilmestyneistä Xenoblade-peleistä. Tavalliset lyönnit hoituvat automatiikan avulla, jolloin näppäimet vapautuvat erikoisliikkeiden ja ryhmäkomentojen käyttöön. Vasemman- ja oikeanpuolisia hyökkäysnappeja on nyt mahdollista painaa myös yhtäaikaisesti, jolloin toisen latautuvista erikoisliikkeistä voi käyttää ikään kuin ilmaiseksi. Omaa pelihahmoa voi myös vaihtaa halutessaan lennosta olkanappia painamalla, mutta helpoimmalla ja keskimmäisellä vaikeusasteella pelatessa yksinäinen ramboilukin toimii, sillä taistelutoverien tekoäly on vähintään riittävän hyvä automaattisten kombojen yrittämiseen ja tiimin pitämiseen elossa. Koska taisteluihin osallistuu parhaimmillaan tai pahimmillaan kaikki kuusi pelihahmoa, yksi vieras ja vielä kourallinen vihollisia, sinkoilee ruudulla runsaasti erilaisia efektejä. Graafisista yksityiskohdista ja ruudunpäivityksestä tingitään kaikkein kiihkeimmän toiminnan keskellä, mutta vähemmän kuin ennakkoon pelkäsin. Monolith Soft on onnistunut myös käsikonsolinäkymän optimoimisessa paremmin kuin edellisissä peleissä, vaikka ruudulla liikuskelee enemmän elämää.

Kaikkien pystyssä olevien hahmojen yhteinen Chain Attack -hyökkäys tekee paluun, ja luojan kiitos hieman yksinkertaistettuna Xenoblade Chronicles 2:n esittelemän elementtiviidakon jälkeen. Nyt hahmot luokitellaan vain hyökkääjiksi, parantajiksi tai puolustajiksi, joista valitaan mieluinen ketju mahdollisimman paljon tiimiä auttavaa tai vahinkoa vastustajaan tekevää täsmäiskua varten. Chain Attackit ovat avainasemassa erityisesti kestäviä pomoja vastaan, mutta samojen taisteluanimaatioiden katselu tunnista toiseen alkaa pitkästyttää, koska minkäänlaista nopeutusnappia ei tueta.

Uutta on erikoisliikkeet ja aseen määrittävä ammattijärjestelmä. Kuusikon jäsenillä on omat miekkamiehen, kenttälääkärin ja lekamörssärin kaltaiset aloitusroolinsa, mutta uusia ammatteja on mahdollista avata parikymmentä kappaletta rekrytoimalla adjutantteja keltaisista tehtävistä. Vain osa näistä Hero Questeiksi nimetyistä tehtävistä on pakollisia, mutta koska peli on pitkä, ensimmäisen ammatin maksimitason saavuttaa nopeasti ja avattuja kykyjä on mahdollista siirtää myös toiselle aseluokalle, on osaamisen laajentaminen ja taisteluissa auttavien liittolaisten haaliminen reserviin erittäin kannattavaa. Kevesistä ponnistavat tumma-asuiset ammattilaiset lataavat erikoiskykyjään automaattisesti ajan kuluessa, kun taas valkoista suosivat agnuslaiset vaativat liikkeiden oikea-aikaista ketjuttamista Xenoblade Chronicles 2:n tavoin. Hero Questeissa syvennytään apulaisten taustoihin enemmän myös ääninäyttelyn avulla, joten uusi tehtävätyyppi on kaikin puolin loistava tapa esitellä uusia hahmoja. Pienemmän budjetin vihreissä sivutehtävissäkin on enemmän ylimääräistä tarinasisältöä kuin aiemmin.

Monolith Softin halu tyydyttää niin uusia kuin vanhoja Xenoblade-faneja on ollut niin vahva, että lievä yliyrittäminenkin paistaa kolmosesta läpi. Pelisarjan perisyntinä voidaan pitää sekavasti selitettyjä pelimekaanikoita, mitä on yritetty korjata lisäämällä pakollisten tutoriaalisen määrää. Sisällöllisesti tutoriaalit ovat oikein opettavaisia, mutta esimerkiksi A-napin painamista ostoksia tehdessä ei tarvitsisi näyttää kaikille kädestä pitäen. Monia muita Xenoblade-veteraaneille tuttuja yhden napin toimintoja, kuten tietyn vihollisen kimppuun osoittavia käskyjä ja erikoisliikkeiden linkittämistä pantataan jopa tunteja liian pitkään. Valikoissa voi törmätä jo varhaisessa vaiheessa myös esimerkiksi Ouroboros-komboihin ja aseluokkien tasokattoihin, vaikka nämä avautuvat käyttöön vasta parinkymmenen pelitunnin jälkeen.

Rautalangasta vääntäminen ulottuu myös pelin tarinaan, joka on Xenoblade-perinteitä noudattaen lukuisia juonenkäänteitä täynnä. Pelin sanoma on yksityiskohtia spoilaamatta pohjimmiltaan varsin kliseinen ja monessa muussa roolipelissä aiemmin nähty. Moni sivujuoni käynnistyy huvittavan samankaltaisesti jonkun päätähdistä huomatessa toisen hahmon raskaan huokailun, mutta murheiden jakamisen sijaan tilanne kuitataan aina ”kaikki on okei” -tyylisellä kommentilla. Mutta hienoja yksittäisiä hetkiä onneksi riittää. Erityisesti kohtaamiset tarinaepisodien loppupomojen kanssa ovat välillä niin paljon draamaa täynnä, että jonkun toisen julkaisijan ohjauksessa 60 tuntia pelkästään pääjuonta sisältävä peli oltaisiin julkaistu kahdessa tai kolmessa osassa.

Koska välivideoilla näytetään myös vihollisten puolella tapahtuvia keskusteluita, on pelaajalla koko ajan selkeä ymmärrys meneillään olevasta juonikuviosta. Sankarikuusikon jäsenillä lamppu kuitenkin välähtää paljon hitaammin, mitä seuraa aina pitkä puhetulva itsestään selvistä asioista tuntien takaa. Jostain syystä käsikirjoittajat eivät ole halunneet jättää asioita juuri tulkinnan tai spekulaation varaan tällä kertaa. Seisahtaminen paikalleen jokaista juttuhetkeä varten on myös hieman vanhanaikainen esitystapa vuonna 2022. Peliin olisi sopinut erinomaisesti modernien Sony-yksinoikeuksien tapa käydä joitain keskusteluja läpi myös liikkeessä, kun iso osa peliajasta kuluu muutenkin matkustamiseen paikasta toiseen.

Yhteenveto

Xenoblade Chronicles 3 maistuu taatusti aiempien osien faneille. Moni epäilyttävältä kuulostava uudistus, kuten Switchin tehorajoituksien uhmaaminen pelattavia hahmoja lisäämällä ja huilukonserttien sotkeminen eeppisen taistelurockin sekaan ei yllättäen häiritse lainkaan, vaan on pikemminkin osoitus kehittäjien rohkeasta ennakkoluulottomuudesta. Myös moni henkilökohtaisesti edellisessä osassa häirinnyt asia on korjattu, mutta tarinankerronnallisista kliseistä kolmonen ei pääse irti. Seuraavaa osaa varten Monolith Soft voisi myös pohtia keinoja tehdä maailman tutkimisesta monipuolisempaa, sillä juoksu- ja kiipeilypainotteista liikkumista on harrastettu jo vuodesta 2010 asti.

Hyvää:
– Yllättävän synkkä ja maanläheinen
– Monipuolinen taistelu- ja luokkajärjestelmä
– Hero Questit

Huonoa:
– Liikaa rautalangasta vääntämistä