Arvostelussa Pikmin 4

Pieni suuri seikkailu

Shigeru Miyamoton – koko videopelialan suurimman ja tärkeimmän visionäärin luoman Pikmin-pelisarjan taival on ollut perin verkkainen. GameCubella kahdella ripeähköön tahtiin ilmestyneellä pelillä alkunsa saanut sarja sai kolmannen virallisen osansa vasta vuosien odottelun jälkeen Wii U:lla, ja neljännen osan piti ilmestyä Miyamoton omien sanojen mukaan GameCube-kaksikon esimerkkiä seuraten melko nopealla tahdilla. Tämä seikka on kuitenkin jäämässä yhdeksi videopelialan suurista mysteereistä, sillä kyseisestä lausunnosta kului monen monta vuotta ennen seuraavaa Pikmin-peliä, joka sekin oli 3DS:lle tehty sivuosa. Kehnoa 3DS-peliä seurasi jälleen useamman vuoden tauon jälkeen Pokémon Go:n kehittäjien Pikmin-aiheinen mobiilipeli. Numeroituihin osiin palataan vihdoin ja viimein kahdeksan vuotta Miyamoton alkuperäisen Pikmin 4 -möläytyksen jälkeen. Tällä kertaa melkein vuosikymmenen kestänyt odotus palkitaan ruhtinaallisesti.

Neljäs Pikmin-pääsarjan osa tarjoaa sitä tuttua ja odotettua Pikmin-pelaamista kuin sarjan aiemmatkin pelit, mutta se on samaan aikaan myös täysin uudenlainen Pikmin. Yksi asia, joka on ja pysyy, on pelin premissi. Kaukaisen tähtikunnan pikkuruiset asukkaat rysäyttävät avaruusaluksensa vieraalle planeetalle, ja pelin punaiseksi langaksi muodostuu jälleen kerran kulkuvälineen korjaaminen kotiinpaluuta varten. Paluu ei kuitenkaan onnistu ennen kuin kaikki pitkin ja poikin tuntemattomaa planeettaa kadonneet miehistön jäsenet on saatu pelastettua. Pelihahmo on ensimmäistä kertaa pelaajan nimeämä ja kustomoima, mutta vanhoilla kapteeneillakin on pieni rooli pelissä.

Ilmaisena aputyövoimana toimivat taas erilaisilla kyvyillä varustetut pikmin-kasviotukset. Pikkumönkiäisiä heitellään jälleen kantamaan porukassa raskaita arvoesineitä takaisin alukselle, tuhoamaan esteitä tieltä, avaamaan uusia polkuja, ja tietenkin kurmottamaan pelastusoperaatiota hankaloittavia vihollisia. Aiemmista peleistä tuttujen pikmin-värien joukkoon liittyy jäästä veistetty pikmin, joka osaa vihollisten syväjäädyttämisen ohella muuttaa myös vedenpinnan kävelykelpoiseksi. Toinen uusi pikmin-tyyppi on väriltään fosforinvihreä, josta lisää myöhemmin.

Kasvipäitä saa mukaan tehtäviin sata kappaletta ja kolmea eri tyyppiä. Nelosen strateginen elementti muodostuukin siitä, minkälaisia vipeltäjiä tehtävää ottaa milloinkin suorittamaan. Peli kyllä suosittelee kiltisti kyseiseen kenttään sopivimmat kolme lajiketta, mutta usein myös ihan oma kokeileminen saattaa tehdä etenemisestä helpompaa, tai vaihtoehtoisesti huomattavasti vaikeampaa. Vihollistyyppejä on enemmän kuin pelaaja jaksaa laskea, ja jokainen näistä vaatii hieman erilaista lähestymistapaa. Monet ykkös- tai kakkososissa viimeksi nähdyt otukset tekevät paluun, mutta Pikmin 3:ssa ihastuttaneet massiiviset pomotaistelut eivät enää ole vastaavanlaisia spektaakkeleita. Kasvanut vihollislajikkeiden määrä paikkaa kyllä tätä puutetta erinomaisesti.

Pelin paljaalle silmälle näkyvin uusi asia iskeytyy kokeneemmankin Pikmin-veteraanin verkkokalvoille heti paikalla seikkailun alkaessa pienessä puutarhassa. Pelisarjan aiemmista osista tuttu isometrinen yläkuvakulma on siirtynyt pelihahmon selän taakse, ja tämä muutos on omiaan luomaan hahmoille sitä lilliputtimaisuuden tuntua. Normaali puutarhaletkukin näyttää nyt massiiviselta esteeltä, joten immersio välittyy erinomaisesti. Dramaattisen kamerakulman muutoksen luulisi tekevän hallaa pelisarjan mainiosti tähän asti toimineille osoittelukontrolleille, mutta erittäin positiivisena yllätyksenä kaikki toimii edelleen kuin rasvattu. Ohjausmekaniikoihin on jätetty vielä säätövaraakin, sillä esimerkiksi hektisimpiä keräilytehtäviä helpottava automaattinen kohteen lukitus on säädettävissä.

Se toinen näkyvin ja netin aivan sekaisin saanut muutos on uuden apulaisen lisääminen peliin. Apurihahmot eivät ole Pikmin-peleissä mitenkään uusi asia, mutta kaikki aiempien pelien ihmismäiset kanssaseikkailijat unohtuvat äärimmäisen sympaattisen ja söötin Oatchi-avaruuskoiran edessä. Söpöläisen saa kulkemaan pikminien kanssa samassa porukassa samoja kaivuu- ja vetotehtäviä tekevänä orjatyövoimana, mutta sille voi antaa myös omia nakkihommia hoidettavaksi. Piskin ohjaaminen omana hahmonaankin onnistuu. Hyödyllisimmillään kaksijalkainen hurtta on kuitenkin ratsuna, jolloin pelihahmo ja porukassa mukana olevat pikminit pysyvät näppärästi yhdessä tiiviissä paketissa, ja pääsevät ylittämään muun muassa vesiesteet ja muut normaaleja pikkujalkoja satuttavat pinnat ilman siltojen rakentelua.

Oatchin ja itse tutkimusmatkailijan kykyjä pystyy myös parantelemaan, ja iso avain Pikmin 4:ssä menestymiseen onkin Oatchin taitojen kartuttaminen. Hubimaailmassa ja raketin luona voi ostella matkaa helpottavia esineitä, ja tietysti rupatella kirjavan ja alati kasvavan hahmokatraan kanssa. Aiempien pelien tapaan käsikirjoitus on jälleen kerran hersyvän hyvää, ja etenkin kaukaisten galaksien asukkaiden kuvaukset meidän Telluksen tallaajien arkisista käyttöesineistä ovat täyttä komediakultaa. Ja nyt kun pelin apurihahmoista päästiin puhumaan, niin onhan nelosessa mukana myös ”yhteistyöpeli”. Tämä osa-alue on kuitenkin hukattu mahdollisuus, sillä toisen pelaajan tehtäväksi jää ainoastaan osoittimella vihollisien härnääminen Super Mario Galaxyn tapaan. Pikmin 3 Deluxeen lisättiin kunnollinen moninpelikampanja, Oatchin valjaiden antaminen kakkospelaajalle olisi ollut se seuraava askel.

Pikmin 4 ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan sitä perinteistä Pikmin-pelaamista ajastettuine päiväsykleineen. Pakkaa sekoitetaan erilaisilla pelin juoneen näppärästi nivotuilla pelimuodoilla. Dandoori-taistelut ovat muutaman minuutin aikarajalla varustettuja resurssienkeräilytehtäviä, joissa pelaajan managerointitaidot tulevat toden teolla koetukselle. Dandoorit käydään joko puhtaasti kelloa vastaan, tai sitten jaetulla ruudulla kilpaa joko tekoälyn tai toisen pelaajan ohjastaman vastustajan kanssa. Näistä tehtävistä jaetaan myös menestyksen mukaan mitaleita, joten sataprosenttisten läpäisijöiden kannattaa antaa niissä kaikkensa.

Täysin uutena pelimuotona esitellään yötehtävät, jotka ovat käytännössä kevyttä tornipuolustusta uudella pikmin-tyypillä, koska muiden värien on vetäydyttävä pimeän tullessa sipuliensa suojaan. Vihreänä pimeässä hohtavat yölliset pikminit teleporttaavat automaattisesti pelaajan selän taakse työt suoritettuaan, ja pikmin-sipuleiden sijasta niitä saa synnytettyä lisää kantamalla tukikohtaan hämmentävän paljon Super Mario Galaxyn tähtipalasia muistuttavia objekteja. Yötehtävät, Dandoori-matsit ja kakkososasta tutut luolastot tuovat kivaa rytminvaihtelua peruspelaamiseen, mutta ovat etenkin pelin alkupäässä melko helppoja tapauksia.

Vaikeustaso on silti Pikmin 4:n yksi vahvimmista osa-alueista. Vaikka peli on alussa etenkin vanhoille Pikmin-faneille aika leppoisaa pelattavaa, on sillä myös myöhemmin paljastuva haastavampi puolensa, jos pelaaja vain niin haluaa. Loppupuolella etenkin uusien tehtävätyyppien parissa saa hikoilla jo ihan kunnolla, mikäli kaikki avattavat liikkeet eivät ole vielä käytössä. Lisäksi pelin sisäisestä kaupasta hankkia laajan viholliskirjon keskellä auttavia esineitä, ja näppärän kelaustoiminnon ansiosta pelaaminen pikminejä menettämättä on sekin nyt helpompaa. On aina hienoa nähdä, kun videopeli onnistuu tarjoamaan juuri sopivan määrän haastavuutta, ja vielä ilman erillisiä vaikeustasovalikkoja.

Audiovisuaalisesti Pikmin 4 on Nintendon perinteistä laatutyötä. Musiikkipuoli on erittäin kirjavaa, tyylin vaihdellessa rauhallisemmasta taustamusiikista yökenttien ahdistavaan kauhuiluun. Pelimoottorina hyrrää konsolivalmistajan aiemmin vähän käyttämä Unreal Engine 4, joka on omimmillaan realistista otetta vaativissa luontomaisemissa. Viholliset ja ympäristöt ovat erittäin yksityiskohtaisia, eikä edes ruudunpäivitys kärsi merkittävästi edes käsikonsolitilassa pelatessa isommankaan Pikmin-armeijan vipeltäessä pienellä ruudulla.

Yhteenveto

Pikmin 4 lunastaa pitkän odotuksen, ja tekee sen nousten isolla marginaalilla sarjan parhaaksi peliksi. Sen uudistukset osuvat täysin napakymppiin. Vaikka Pikmin 4 on aiempia osia huomattavasti helpommin lähestyttävä, on muutokset tehty kadottamatta kevystrategiasarjan perusideaa ja charmia. Tekemistä riittää komeissa puitteissa, ja lopputekstien jälkeen ei todellakaan kannata lopettaa pelaamista, sillä tekemistä lävähtää ruudulle entistäkin enemmän. Hukattu moninpelipotentiaali on pieni miinus tässä loistavassa kokonaisuudessa, joka erinomaisen haastekäyränsä ansiosta paras peli aloittaa sarjaan tutustuminen myös keltanokille.

Hyvää:
– Sisältörikkaus
– Käsikirjoitus jaksaa hymyilyttää
– Isot uudistukset osuvat maaliinsa
– Audiovisuaalisesti Switchin parhaimmistoa
– Sopii niin aloittelijoille kuin veteraaneillekin

Huonoa:
– Moninpeli voisi olla parempi