Arvostelussa Hey! Pikmin

Ei mitään rakettitiedettä

Vietin koko elokuun uusimman Pikmin-seikkailun parissa. En oikein tiennyt, mitä peliltä aluksi odottaa, kun vastaanotto maailmalla on vaikuttanut erittäin ristiriitaiselta. Monet ovat tahtoneet pitkään oikeaa Pikmin-peliä käsikonsolille, kun kosketusnäyttöohjauksen uskoisi toimivan Pikmin 3:n esimerkin mukaisesti. Moni pelaaja oli Hey! Pikminin julkistuksen aikaan pettynyt, kun peli ei näyttänyt aivan siltä kuin kuviteltiin. Miten lie nyt lopulta julkaisun jälkeen?

Se, mitä Nintendo lopulta toimitti, on todellakin jotain poikkeavaa. Pienet Pikminit heitettiin täysin erilaiseen ja uuteen 10 tunnin spinoff-tasoloikkapeliin, jos sitä nyt edes sellaiseksi voi kutsua. Ideana on ohjata päähenkilö Olimaria ja johtaa joukkoa Pikmineitä laajoissa 2D-kentissä etsien erilaisia aarteita, samalla vältellen vihollisia sekä muita luonnon ihmeitä. Maailmoja on noin kahdeksan, ja jokainen sisältää noin viisi kenttää sekä pomotaistelun. Olimar on haaksirikkoutunut jälleen mystiselle planeetalle, ja tehtävänä on aarteiden löytäminen, jotta rakettiin saataisiin energiaa. Hey! Pikminissä ei tarvitse kuitenkaan stressata aikarajoista tai huonoista lopuista.

Olimaria liikutellaan täysin pelkällä ohjauslevyllä ja ristiohjaimella, ja kaikki muut toiminnot tehdään kosketusnäytön kautta. Olkanäppäimillä voi katsoa pientä karttaa alueesta, mutta muutoin mitkään napit eivät yksinkertaisesti tee mitään. Ideana onkin se, että toisella kädellä pidetään konsolia kiinni, siinä missä toinen käsi on varattu aina pelkästään stylus-kynää varten. Kosketusnäytöllä Olimar voi heitellä erilaisia Pikmineitä minne päin tahansa vain koskettamalla tiettyä kohtaa ruudulta. Näytön oikeassa alareunassa on myös viheltämiselle ja jetpackille toiminnot, joita Olimar voi hyödyntää tilanteista riippuen. Viheltäminen kutsuu lähellä olevat Pikminit ripeästi pelaajan lähelle, ja rakettirepulla Olimar voi leijua esimerkiksi salaisiin käytäviin aarteiden toivossa. Muita pelimekaanisia toimintoja ei ole; näillä muutamilla mennään alusta aina loppuun asti. Sankari ei siis osaa edes hyppiä kunnolla, minkä vuoksi mietinkin, että mihin genreen tämä peli pitäisi liittää. Seikkailu?

Suurimman eron peliin tekevät luonnollisesti Pikmin-otukset, joita on viittä erilaista tyyppiä. Jokainen eroaa toisistaan jollain tavalla. Esimerkiksi punainen Pikmin kestää tulta ja keltainen lentää paljon pidemmälle, kun sitä heitellään. Mustat pystyvät tuhoamaan kovempia esteitä, violetit taas osaavat lentää ja siniset uida, mutta toki muitakin eroja näillä pikkukavereilla on. Pikminejä yhdistelemällä luodaan erilaisia kenttiä, mutta valitettavasti kaikkia tyyppejä ei koskaan sekoiteta keskenään yhteen joukkoon, eikä pelaajalla ole koskaan minkäänlaista päätösvaltaa käytettävien Pikmineiden suhteen. Olimar on jokaisen kentän alussa yksin ja saa mukaansa maksimissaan muutaman erityyppisen Pikminin aina niille suunnitelluilta paikoiltaan. Odotin varsinkin viimeisiltä kentiltä sellaisia hetkiä, kun kaikkien Pikminien kykyjä täytyisi käyttää nerokkaasti yhdessä, mutta valitettavasti mitään tällaista ei koskaan tapahdu. Tutkimisille toivoisi edes jonkinlaisia vaihtoehtoja värivalikoiman mukaan. Pelaajalle annetaan pari esimääriteltyä Pikminiä, ja niillä kentät on vain läpäistävä.

Rehellisesti sanoen en näkisi tätä suurena ongelmana, jos itse kentät olisivat kuitenkin rakennettu hyvin jokaisen pelaajalle annettavan “työkalun” ympärille, mutta suurimmaksi osin näin ei ole. Hey! Pikmin kärsii ikävän usein pelaajan ajan tuhlaamisesta ilman mitään järkeviä syitä. Mikä olisikaan mukavampaa kuin se, että valitset esimerkiksi kahdesta ovesta “väärän”, minkä jälkeen paluuta toiselle reitille ei enää olekaan? Näinä hetkinä ei auta muu kuin valtavan kentän aloittaminen alusta, jos haluaa kerätä kaikki aarteet. Päätös on kummallinen, sillä ensimmäisellä pelikerralla ei voi tietää, missä mikäkin on, ja koko pelin ideana on tutkiminen.  Tietyissä tasoissa on vielä ylimääräiset maalit, jotka vievät ns. ekstrakenttiin. Siinä missä esimerkiksi Super Mario Worldissa oli mielenkiintoista etsiä salaisia reittejä uusiin maailmoihin, Hey! Pikminissä ei aina edes tiedä, onko matkalta löytynyt maali oikea vaiko ei. Miltei poikkeuksetta piilotettu maali on oikean vieressä aivan kentän lopussa.

Hey! Pikmin ei oikein loista teknisesti. Peli näyttää 3DS:n näytöllä toki hyvältä, eikä graafisesti mitään valittamista olekaan. 3D-efekti ei ole käytettävissä ollenkaan, mutta peli tökkii New 3DS:llä aivan liian usein, vaikka ruudunpäivitys on lukittu 30 kuvaan sekunnissa. Taustalla soivat luonto- ja ambienssiäänet toimivat, mutta yksikään kappale ei jäänyt oikeastaan mieleen.

Onneksi Hey! Pikmin ei kuitenkaan ole pelkkää alamäkeä. Kaikki perusasiat ovat ehdottomasti kunnossa, mutta niitä on hiukan vaikeaa kuvailla. Peli ei jämähdä koskaan, bugeja ei tullut vastaan ainuttakaan ja pelaaminen on yleisellä tasolla hauskaa. Suunnittelultaan reiluimmissa tasoissa seikkailu on rentouttavaa ja mukavaa. Aarteiden etsiminen on äärimmäisen mieluisaa, koska jokainen löytynyt tavara on aivan uniikki ja tuttu oikeasta maailmasta. Mielipuuhaani pelissä itse asiassa olikin aarteiden kuvausten lukeminen. Olimar kertoo esimerkiksi alkuperäisen Marion NES-kasetin olevan “maalaus miehestä, joka on tuhon oma”. Kapteeni ei aivan ymmärrä ihmisten maailmaa, ja se on aivan mahtavaa.

Täytyy kyllä antaa kehuja myös siitä, miten jokainen maailma on erilainen. Vihollisia ei juurikaan kierrätetä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Myös kenttien kikkailut ovat usein yhteyksissä maailman kanssa. Esimerkiksi vesimaailmassa käytetään paljon enemmän sinisiä Pikmineitä, koska usein kentissä myös uidaan paljon. Tämä on ehdottomasti pelin suurin plussa ja auttaa suuresti siihen, ettei hidastempoinen peli muutu tappavan yksitoikkoiseksi, vaan pysyy virkeänä. Nautittavia ovat myös visuaalisen uhmakkaat pomotaistelut, vaikka ne ovatkin lopulta todella helppoja, eikä kuolemanvaaraa ole käytännössä koskaan. Nintendo-tapaan tässäkin pelissä on paljon yllätyksiä, ja se on aina plussaa. Pelissä on myös tuki amiiboille, jotka tosin avaavat vain lisää aarteita.

Yhteenveto

Joskus Pikminit eivät aina seuraa niin hyvin pelaajaa kuin toivoisi, mutta se koituu harvoin esteeksi. Ajoittain otukset kuitenkin lentävät kuolemaansa jetpackin ikonin virhepainalluksista johtuen. Toisella läpipeluukerralla peli tuntuu jo paljon paremmalta, kun ongelmista tietää ja niiden kanssa on oppinut elämään.

Valitettavasti kaikkien hyvien ja huonojen puolien jälkeen on todettava, että Hey! Pikmin ei koskaan pääse täyteen potentiaaliinsa. Kaikkia mahdollisuuksia ei kokeilla, minkä vuoksi peli tuntuu todella helpolta. Samalla kaavalla olisi mahdollista tehdä aivan huikea peli, se vaatisi vain monipuolisempaa ja reilumpaa kenttäsuunnittelua. Hey! Pikministäkin voi nauttia, kunhan ei ole keräiltävien esineiden suhteen tiukka perfektionisti.

Hyvää:
– Olimarin logikirjan tarinat ovat mahtavaa luettavaa
– Jokainen maailma on uniikki ja erilainen
– Perusasiat kunnossa

Huonoa:
– Kenttäsuunnittelun ongelmat
– Tuhlaa pelaajan aikaa liikaa
– Ei lunasta täyttä potentiaalia

Hidastempoinen, mutta parhaimmillaan rentouttava aarrejahti Pikminien seurassa.

Kiitokset Bergsalalle arvostelukappaleesta.

Hey! Pikmin
Alusta: 3DS
Ilmestynyt: 28.7.2017
Kehittäjä: Arzest
Julkaisija: Nintendo