Arvostelussa Persona 5 Tactica

Sivupersoonamies

Vaikka myös Switchille ilmestynyt Persona 5 on yksi viime vuosien menestyneimmistä japanilaisista roolipeleistä, ei Atluksella kiirehditty saman toistamiseen uudella jatko-osalla. Sen sijaan strategiaksi valittiin saman maailman laajentaminen sarjakuvilla ja täysin eri genren sivupeleillä. Tanssi- ja toimintasivuosan jälkeen vuorossa on paluu vuoropohjaisiin taisteluihin, mutta toisenlaisilla säännöillä.

Persona 5 Tactica on tarkoitettu juonellisesti suoraksi jatkoksi Persona 5:lle, vaikka pelit näyttävätkin varsin erilaisilta. Japanin tv-uutisissa kerrotaan pääministerikandidaatti Toshiro Kasukaben katoamisesta, joka linkittyy Phantom Thieves -sankareiden tukikohtana toimivaan kahvilaan ilmestyvään mysteerioveen. Oven takaa paljastuu värikäs valtakunta, jota johtaa pakkomielteisesti häihinsä suhtautuva diktaattori Marie. Ensimmäinen ruhtinaskunta on kuitenkin vain yksi osa suurempaa Metaversumia, jonka hallitsijat ja merkkihenkilöt liittyvät mystisesti muistinsa menettäneen Toshiron menneisyyteen.

Urapoliitikko Toshiro sekä Metaversumin kapinallisjohtaja Erina ovat tarinan varsinaisia päähenkilöitä, vaikka keskusteluihin osallistutaankin Persona 5:n Joker-avatarhahmon näkökulmasta. Kaksikko liittyy lopulta Phantom Thieves -sankareiden riveihin, mutta epäileväinen Toshiro pidättäytyy aseista ja valitsee mieluummin taustastrategin roolin. Pihalla kaikesta olevat uudet kasvot auttavat jonkin verran esimerkiksi kaupasta ja tehtävistä palkintoina saatavien Persona-olentojen antamien lisäkykyjen ja loitsujen selittämisessä uusille pelaajille, mutta muuten Persona 5:n oletetaan olevan pelaajalle jollain tapaa tuttu.

Tactican hahmot ovat pääpelistä poiketen isopäisiä chibejä, mitä ei kannata kuitenkaan liittää nuoremman yleisön kosiskeluun, koska käytetyssä kielessä vilisee kirosanoja ja yksi tarinan kantavista teemoista on ihmismielen synkkyys. Todennäköisesti kehittäjät ovat halunneet vain kokeilla jotain erilaista ja optimoida pelin alusta alkaen Switchille. Valikoissa noudatetaan Persona 5:n punamustaa ilmettä, jota ei lyödä aivan yhtä överiksi kallistuvilla teksteillä ja muilla sotkuefekteillä. Kaikki pääjuonen dialogiosuudet ovat ääninäyteltyjä ja taustalla soi monia emopelistä napattuja kappaleita, joista vauhdikkaimmat soveltuvat tosin paremmin toimintapanotteisempiin 3D-peleihin. Tukikohdan Persona- ja asepajan taustalla kuuluva oopperajollotus on kuitenkin täyttä kultaa.

Ruutuaikaa ei käytetä ennestään toisensa tuntevien Phantom Thieves -ryhmäläisten esittelyyn, mutta avuksi annetaan päivittyvä digitaalinen ensyklopedia, jonka jaksoin avata vain muutaman kerran. Joukon aiempiin seikkailuihin viitataan melkein jokaisessa pidemmässä keskustelussa, mutta suoranaisia megaspoilereita en huomannut. Olin koskenut muutamaan laajemman Shin Megami Tensei -universumin peliin ennen Tacticaan tutustumista, mutta varsinainen Persona-sarja oli minulle vieras Super Smash Bros. Ultimatessa esiintynyttä Jokeria lukuun ottamatta. Parikymmentuntisen läpipeluun jälkeen en oppinut teinirosvoista oikeastaan muuta kuin että Joker on kova poika keittämään kahvia, Futaba on teknonörtti ja Ann on porukan välittäjä, jolla on jonkinlainen viha-rakkaussuhde kuumakallemaisen Ryujin kanssa. Sympaattisesta ja vanhemmasta Toshirosta taas pidin. Vanhat Persona-fanit nauttivat dialogista ja referensseistä todennäköisesti enemmän.

Dialogia pelissä todellakin riittää. Tarinaa kerrotaan niin lyhyiden piirrosanimaatioiden, nättien taidekuvien, pelimoottorilla tehtyjen välivideoiden kuin visual novel -tyylisen tekstilaatikkonäkymän avulla. Viimeksi mainittua käytetään kaikkein eniten. Rupattelutuokiot voivat kestää jopa useita kymmeniä minuutteja putkeen, ilman että tarina etenee montaa askelta, joten skip- ja pikakelausnapeille tulee käyttöä. Useimmiten keskustelun lopputulemana on se, ettei Toshiro ensin muista Metaversumin henkilöihin liittyviä tapahtumia, mutta ne pulpahtavat lopulta mieleen kriittisellä hetkellä ennen tai jälkeen pomotaistelun. Yksi syy keskustelujen venymiseen saattaa piillä myös englanninkielisessä käännöksessä, jonka vaatima merkkimäärä asioiden selittämiseksi on japania suurempi.

Minkäänlaista maailmankarttaa tai muuta siirtymäriittiä ei ole, vaan tukikohdasta edetään aina lineaarisesti uuteen juttuhetkeen ja lopulta taisteluun. Lähes koko ensimmäinen puolisko vietetään Marien valtakunnassa, joka on pelin yhtäjaksoisesti pisin, parhaiten käsikirjoitettu ja myös tuotantoarvoiltaan vaikuttavin osuus. Kakkosaktiin siirryttäessä tunnelma lässähtää, sillä suunnitelma uuden tapahtumapaikan tyrannin syrjäyttämiseksi on hyvin samankaltainen kuin ensimmäisessä, mutta Marie on hauskempi pahis. Toinen juonellinen huippu nähdään vasta kolmannen maailman lopussa, josta pudotaan äkkiä takaisin pohjalle odottelemaan lopputaistelua.

Vuoropohjaiset taistelut muuttuvat lopun lähestyessä yhä enemmän fillerimäiseksi sisällöksi. Kolmannessa jaksossa metsästetään monta tuntia neljää erilaista avainta, joita voisi olla ihan yhtä hyvin yksi. Viimeinen harmaa maailma on taas täynnä täysin tarpeettomia kierrätyskenttiä, joissa otellaan kertaalleen kaadettuja pomoja vastaan uudelleen. Erilaisia vihollistyyppejä on vain reilu kourallinen, ja eniten taisteluihin taktisesti vaikuttavat fiksut ideat, kuten korkeuserot ja hyppylaatat esitellään jo alkupuolella.

Monet tavalliset taistelut saattavat olla jopa lyhyempiä kuin keskustelutuokiot. Tehtävien tavoitteet ovat hyvin perinteisiä: tapa kaikki viholliset tai juokse kentän toisella puolella sijaitsevalle maalialueelle. Missioon voi valita ainoastaan kolme sankaria, mutta yhden kuoleminen ei tarkoita aina suoraa game overia, vaan reservistä loikkaa tilalle toinen mestarivaras. Kaikki hahmot ansaitsevat kykypisteitä tasaisesti, joten esimerkiksi penkitetyn Erinan voi kaivaa halutessaan esille vaikka ainoastaan parantamaan pomotaisteluissa. Uniikit pomotaistot ovat ehdottomasti pelin eniten ajattelua vaativia osuuksia ja muutenkin viihdyttävintä sisältöä tietyistä skriptatuista kohtauksista huolimatta.

Taisin läpäistä kaikki taistelut viidestä vaikeusasteesta keskimmäisellä heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta Merciless-vaihtoehto on jo niin brutaali, että lisäkokemusta ja vinkkejä kannattaa etsiä sivutehtävien puolelta. Sivutehtävissä on yllättävän tiukat vuororajoitukset, mutta niiden tarkoitus onkin toimia oivaltamista vaativina oppaina jokaisen hahmon erityisominaisuuksiin ja edistyneimpiin taktiikoihin. Tavallisissa taisteluissa on taas läsnä vuorosuositus, jonka sisällä pysymisestä palkitaan ylimääräisillä Persona-apulaisilla, joita voi myös yhdistellä keskenään voimakkaampien liikkeiden toivossa. Kaikki palkinnot ansaitakseen on muistettava suojautua korkean seinän taakse oikeissa paikoissa ja vastaavasti kampitettava samaa omalla vuorollaan yrittäviä vastustajia, sillä vihollisen kaatamisesta maahan saa yhden ylimääräisen hyökkäyksen. Loppupuolella suosin enemmän vihollisten pysäyttämistä ansamaisella pelityylillä.

Yhteenveto

Persona 5 Tactica on Nintendo Switchin tehoja ja Persona 5:n faneja ajatellen suunniteltu strategiapeli. Muutamaa pidempää lataustaukoa lukuun ottamatta kaikki toimiikin teknisesti mainiosti. Jos laahaavasta puolivälistä ja lopusta saksisi liikaa toistoa sisältäviä pakollisia kenttiä ja puhetta muutaman tunnin edestä, voisi peliä suositella varauksetta kaikille muutaman kympin sopuhintaan.

Mikäli et ole Personan ystävä, pelaa mieluummin Mario + Rabbidsin ykkös- tai kakkososa, jotka ovat Tactican kanssa pelimekaanisesti melko samankaltaisia ja yhtä värikkäitä strategiapelejä, joissa traagisista ihmiskohtaloista murehtiminen on korvattu runsaalla huumorilla.

Hyvää:
– Näyttää ja kuulostaa hyvältä
– Nopeat taistelut

Huonoa:
– Liikaa turhanpäiväistä höpinää
– Lässähtää pitkäksi aikaa ykkösepisodin jälkeen