Arvostelussa Crash Bandicoot 4: It’s About Time

Wanha putki uudella naamiolla

Jos pelaajilta kysytään, millaisen pelin he haluavat, vastaus on yleensä uusi peli hiljaiseloa viettäneeseen sarjaan. Mainioita remasterointeja ilmestyy aika ajoin, mutta hiipuneen franchisen henkiin herättäminen voi viedä paljonkin aikaa. Suomalaisille hyvin tuttu Crash Bandicoot -sarja ajautui syöksykierteeseen alkuperäisten kehittäjien jätettyä laivan. Heikkoja jatko-osia seurasi vuosien verran hiljaiseloa. Crash palasi hiljattain parrasvaloihin Crash Team Racing: Nitro-Fueledin ja Naughty Dogin kolmen ensimmäisen pelin N. Sane Trilogy -uudelleenlämmittelyn myötä. Hyvän vastaanoton saaneet remaket saavat nyt seuraa uudesta numeroidusta osasta, jonka kehityksestä on vastannut N. Sane Trilogyn Switch-version tehnyt Toys for Bob. Riittävätkö uudet temput pitämään hahmon relevanttina, vai onko edessä taas hidas katoaminen?

It’s About Time jatkuu suoraan siitä, mihin Crash Bandicoot 3: Warped vuonna 1998 jäi. Ilkeät Neo Cortex, N. Tropy ja Uka Uka ovat jumissa menneisyydessä, mutta onnistuvat repimään reiän universumiin ja pakenevat tihutöihinsä. Crashin aisapari Aku Aku huomaa häiriön multiversumissa, ja pussimäyrien on jälleen pelastettava maailma. Crashin uusin seikkailu edustaa paluuta menneeseen: poissa ovat avoimet maailmat ja Titans-osien beat ’em up -mekaniikat ja tilalla PS1-aikakaudelta tutut putket. Lineaarisesti alusta maaliin etenevät esteradat on kuitenkin suunniteltu kekseliäästi, jolloin mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Peruskikkoihin on lisätty esimerkiksi köysiheilahduksia ja seinäjuoksua, mutta todellinen mullistus ovat uudet kvanttinaamiot. Kenttiin ilmestyvät maskit antavat pelaajalle mahdollisuuden hidastaa aikaa, kääntää painovoimaa, muuttaa esineitä ja tasanteita läpinäkyviksi ja käyttää hitaan putoamisen mahdollistavaa superpyöräytystä. Uudet kyvyt mahdollistavat huimat tasoloikkaesteet, ja uusia tapoja hyödyntää naamareita esitellään aivan loppumetreille saakka.

Perinteisen tasohyppelyn ohella pelissä on myös ratsastus- ja surffauskenttiä, ja vaihtelevuutta lisätään entisestään uusilla pelattavilla hahmoilla. Normaaleissa kentissä pelataan Crashillä tai Coco-sisarella, mutta erityiskentissä estradille astelevat arkkivihollinen Cortex, pomovastuksena aiemmin paininut Dingodile sekä Crashin tyttöystävä Tawna toisesta ulottuvuudesta. Tulokkaat poikkeavat päähahmoista pelattavuudeltaan. Tawna taitaa seinähypyt ja käyttää tarttumakoukkua, Dingodilen kantama imuri toimii niin aseena kuin pitkän hypyn mahdollistavana työkaluna ja Cortexin pyssy muuttaa viholliset tasanteiksi ja trampoliineiksi. Uusilla hahmoilla on pakko pelata vain pari kenttää, mutta vapaaehtoiset lisäkentät esittelevät lisää mielikuvituksellisia kykyjen käyttötapoja. Valinnaisissa tasoissa vaikutetaan myös Crashin ja Cocon tasoihin esimerkiksi avaamalla ovia tai räjäyttämällä pahiksia, mikä lisää pelin tarinallisuutta.

Keräiltävää on enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa Crash-pelissä. Jokaisesta tasosta saa timantteja laatikoiden rikkomisesta, wumpa-hedelmien keräämisestä, ja piilotetun kristallin löytämisestä ja kentän läpäisystä alle kolmella kuolemalla. Timantit avaavat kenttäkohtaisesti uusia ulkoasuja pelihahmoille. Joihinkin tasoihin on lisätty videokasetteja, jotka täytyy napata kuolematta. Kaseteilla aukeaa uusia haastetasoja, jotka sijoittuvat Cortexin testikammioihin. Kenttiä voi myös pinkoa mahdollisimman nopeasti läpi aikahaasteissa, joissa kello pysähtyy laatikoita murskaamalla. Parhaat ajat tallentuvat verkkopalvelimille. Tasoista on myös ensiläpäisyn jälkeen aukeavat N. Verted -versiot, joissa tasot peilataan ja värjätään erilaisilla filttereillä neonväreistä mustavalkoiseen. Käänteisversioissa on samat haasteet kuin tavallisissa tasoissa, ja kaiken kruunaa uusi N. Sanely Perfect -reliikki, jonka saa keräämällä kaikki laatikot ja hedelmät kuolematta. Tekemistä riittää siis todella pitkäksi aikaa.

Aivan ongelmatonta seikkailu ei kuitenkaan ole. Kenttäsuunnittelu on parhaimmillaan loistavaa, mutta se kärsii suunnattomasti yritys ja erehdys -filosofiasta. Kuolin aivan liian monta kertaa epäselviin esteisiin ja yllättäviin kikkoihin, joiden pointtina tuntui olevan lähinnä pelaajan kiusaaminen. Kuolemia kertyi usein yli kaksikymmentä kenttää kohden, ja viimeinen tasoloikkahelvetti vaati minulta 132 yritystä. Pelaaja voi onneksi valita perinteisten elämien sijaan Modern-pelitilan, jossa lisäelämien keräämisestä ei tarvitse huolehtia. Perfektionistit voivat joutua pelaamaan samoja kenttiä useaan otteeseen, sillä maalissa odottava laatikkolaskuri näyttää ensimmäisellä pelikerralla usein yhdestä viiteen puuttuvaa boksia. Kameran kuolleisiin kulmiin piilotettujen puulaatikoiden ja esineiden metsästäminen kävi todella nopeasti tylsäksi, enkä aio missään nimessä yrittää täydellistä 106%-suoritusta.

Switch-käännökseksi Crash 4 pyörii oikein hyvin. Yleisilme ei ole tietenkään yhtä skarppi kuin muilla laitteilla, mutta tv-tilassa grafiikka näyttää oikein mallikkaalta. Käsikonsolitilassa ulkoasu on puuroisempi, mutta muuten peli on täysin pelattava. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että ruudunpäivitys putoaa latausruuduissa ja valmistajien logojen rullaamisen aikana merkittävästi, mutta hidastelua ei näy muualla. Musiikit ovat tiukkaa kamaa, ja koko teoksesta huokuu rakkaus pelisarjaan lukuisten viittausten ja yleisilmeen kautta.

Yhteenveto

Puoli vuotta muiden konsoliversioiden julkaisun jälkeen Switchille ilmestynyt Crash Bandicoot 4: It’s About Time on rakkauskirje vanhalle Crashille, joka uudistaa kaavaa hienosti. Vaikka kenttäsuunnittelu ja kaiken kerääminen tuntuu paikoin epäreilulta, on peli pääosin hyvää loikintaa. Perusläpipeluussa vierähtää noin 12 tuntia, ja kaiken kerääminen kerryttää kymmenkunta lisätuntia. Pussimäyrän paluu on ollut kaiken puolin onnistunut, mutta riittääkö puhti useampiin jatko-osiin tai spin-offeihin?

Hyvää:
– Monipuolista loikintaa
– Rakkaus pelisarjaa kohtaan paistaa

Huonoa:
– Halvat ratkaisut kenttäsuunnittelussa ja keräilyssä