Arvostelussa Capcom Fighting Collection 2

Ryusta ranteeseen

Capcom julkaisi Switchille vuonna 2022 varhaisista Darkstalkers– ja Street Fighter -peleistä koostuneen Capcom Fighting Collectionin, ja viime vuonna vielä paremman vastaanoton saaneen Marvel vs. Capcom -kokoelman, joka sisälsi seitsemän 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa ilmestynyttä sarjakuvalisenssipeliä. Mutta tehtaili japanilaisyhtiö vuosituhannen vaihteessa tappelupelejä myös ilman Marvelin supersankareitakin. Capcom Fighting Collection 2:ssa vauhtiin pääsevät Capcomin varhaisten 3D-taistelupeliviritelmien ja Street Fighterin kamppailumestareiden ohella myös SNK-pelitalon lainatähdet.

Valikoimaan on päätynyt tällä kertaa kahdeksan peliä, mutta muuten Fighting Collection 2:n resepti on sama kuin aiemmissa Capcom-kokoelmissa valikoiden ulkoasusta, teknisestä toteutuksesta ja taidegalleriasta alkaen. Vaikka taistelupelikahdeksikko tunnetaan ainakin Euroopassa paremmin Dreamcast-käännöksistään, on pelattavana ainoastaan niiden viimeisimmät japanilaiset ja länsimaalaiset kolikkopeliversiot. Bottien taitotasoa, yhteen erään varattuja sekunteja ja laajakuva-asetuksia voi säätää ylimääräisten asetusten kautta, minkä lisäksi yksittäisillä peleillä on kytkimiä huijauskoodeja ja salahahmojen automaattista avaamista varten.

Kaikkia pelejä on mahdollista pelata verkossa casual-, ranked- ja pisteenmetsästystiloissa täsmälleen samalla tavalla kuin Marvel vs. Capcom Fighting Collection toimi. Marvel-kokoelmaan verrattuna somepöhinä Fighting Collection 2:n ympärillä on kuitenkin ollut huomattavasti maltillisempaa, mikä heijastuu myös aktiivisten verkkopelaajien määrään. Peliseuraa voi hakea taustalla vaikka kaikkiin peleihin yhtä aikaa, mutta, mutta erityisesti 3D-tittelien tapauksessa odotusaika voi venähtää yli viiteen minuuttiin. Switch-pelaajat törmäävät linjoilla ainoastaan muihin Switch-version omistajiin, ja joskus yhteys toimii hyvin, joskus ei.

Kokoelman ylivoimaisesti suosituimmat nimikkeet ovat Capcom vs. SNK: Millennium Fight 2000 Pro ja sen jatko-osa Capcom vs. SNK 2: Mark of the Millennium 2001. Pelien erikoisuus on oletuksena päällä oleva ratio-systeemi, joka vaikuttaa hahmovalintaan erityisesti ykkösosassa. Ykkösessä jokainen hahmo on lajiteltu yhdestä neljän pisteen koreihin, joista pelaaja voi valita yhteensä neljän pisteen arvoisen tiimin. Jo yhden pisteen ero vaikuttaa useilla prosenttiyksiköillä siihen, kuinka iso energiapalkki hahmolla on ja kuinka lujaa se lyö, joten nelosluokkalainen voi tehdä hakkelusta ykkösestä parilla kombolla. Kahden tai kolmen hahmon tiimi on kuitenkin pitkällä tähtäimellä optimaalisin kokonaiselämäpoolia ja pärjäämistä ajatellen. Pelkillä hintelillä ykköskorilaisilla käydyt ottelut venähtävät helposti moniminuuttisiksi väsytystaisteluiksi. SNK:n King of Fightersin sääntöjen mukaisesti erävoittajan energiapalkki palautuu vielä pienen pätkän verran.

Capcom vs. SNK 2:ssa tiimin maksimikoko on rajoitettu kolmeen, mutta neljän pisteen arvosysteemi on silti mukana, vaikka hahmoilla ei olekaan enää kiinteitä luokituksia. Sen sijaan pisteet jaetaan itse. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvien yhdistelmien lukumäärä on moninkertaisesti suurempi kuin ykkösosassa, koska mistä tahansa hahmosta voi tehdä painoarvoltaan joukkueen voimakkaimman. Jyvät erottuvat kuitenkin akanoista myös 48 taistelijan kokoisessa rosterissa, joten esimerkiksi Danin valitsemisessa tiimiin M. Bisonin sijaan ei ole juuri muuta kuin huumoriarvoa. Street Fighterin diktaattori tuntuu muutenkin huippuhahmolta jokaisessa edustamassaan kokoelman pelissä. Syynä voi olla se, ettei Capcomilla nähty tarpeelliseksi koskea väkisin vakionaamojen liikkeisiin ja ulkonäköön, vaikka säännöt ja työprojektien nimet muuttuivatkin totaalisesti ja tiuhaan tahtiin parin vuoden sisällä.

Animaatioiden ja erityisesti taiteen laatu kuitenkin vaihtelee eri sarjojen välillä. Huonoimmalta näyttää ja tuntuu joukon uusin peli, vuoden 2004 Capcom Fighting Evolution. Ideana lienee ollut luoda Capcomin oma all stars -mätkintä, mutta budjetti- tai aikataulusyistä tuotantohihnalta putkahti ulos sekava sillisalaatti, johon on poimittu ideoita sieltä ja täältä, ja joka kalpenee muille kokoelman peleille yksityiskohtien määrässä vähän kaikkialla. Eikä arcade-tilassa nähdä edes Capcon vs. SNK 2:ssa ja Street Fighter Alpha 3 Upperissa (2000) välillä ilahduttaneita hahmojen sanailuhetkiä.

Kolmen eri Street Fighterin tappelupukareita sekä Darkstalkersin ja Red Earthin monsterit yhteen tuova Fighting Evolution säilyttää hahmojen alkuperäispelien kikat ja erikoispalkit, joten esimerkiksi Street Fighter II:n ikoniset nimet joutuvat sinnittelemään kolmannen sukupolven tähtiä vastaan ilman EX-supereita ja countereita. Hahmoja valitaan aluksi kaksi, mutta yhden opetteleminen riittää, koska assisteja ei ole, eikä häviön jälkeen ole pakko suorittaa vaihtoja. Tekoälynkin saa solmuun yllättävän helposti nojaamalla puhtaasti vaikkapa Zangiefin heittorutiineihin.

Kokoelman toinen puolisko koostuu 3D-mätkinnöistä. Plasma Sword: Nightmare of Bilsteinilla (1998) ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä Project Justicella on yhteistä kymmenien metrien korkeuteen launcher-iskuista lentävät pelihahmot, mikä tarkoittaa sitä, että ilmakombojen tekeminen on helppoa ja niillä on suuri merkitys taisteluissa. Muuten Plasma Sword nykymittapuilla erittäin kankean oloinen miekkailupeli, joka jäi ilmestyessään valovuosia graafisesti edellä olleen ensimmäisen Soul Caliburin jalkoihin. Kieli poskella pelattuna lintumiesten ja pökkelökyborgien väliset pamputustaistelut ovat kuitenkin ihan kelvollista viihdettä yhden pelikaverin kanssa.

Rival Schools -universumiin sijoittuva Project Justice ei ole pelillisesti paljoa nokkelampi tapaus, mutta se yllättää mangaruuduilla kuvitetulla tarinalla, johon on käytännössä sisällytetty myös perinteisen arcade-tilan taistelut. Hahmovalikoima koostuu japanilaisista lukiolaisnuorista, kansainvälisistä vaihto-oppilaista ja muutamasta opetusportaan jäsenestä. Yhden koulun opiskelijoiden joukkoon soluttautunut salaperäinen ninjamystikko, jonka synkkään suunnitelmaan kuuluu Japanin valloittaminen aivopesemällä nuoria ja salamurhaamalla vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten oppilaitosten rehtoreita. Tarinan kahlaa läpi taisteluineen noin vartissa, mutta sen voi pelata uudelleen muutaman kerran eri koulujen edustajien näkökulmista katsottuna. Kovin suuria muutokset eivät tosin ole, ellei maailmaa katsele pahisjengin silmien kautta.

Kokoelman täydentäviä Power Stoneja (1999) verrataan usein samoihin aikoihin party- ja taistelupelin hämärällä rajalla tanssineeseen Nintendo 64:n Super Smash Brosiin, mutta itse kutsuisin Capcomin kaksikkoa pikemminkin värikkäiksi showpainipeleiksi. Ensimmäisen Power Stonen kentät ovat enimmäkseen kolmiulotteisten laatikoiden sisään rakennettuja huoneita, joiden reunoilta voi poimia aseeksi WWE-tyyliin jakkaroita, tynnyreitä, pommeja, metallitankoja ja kaikenlaista muuta kättä pidempää. Pelin nimessä mainittavat ihmekivet ovat myös kentälle putkahtavia esineitä, joista käydään vielä kovempaa taistelua kuin muista aseista. Kolmen jalokiven haltija saa nimittäin kummassakin pelissä käyttöönsä hetkeksi muodonmuutoksen ja erittäin voimakkaan viimeistelyliikkeen.

Power Stone 2:n areenoissa on huomattavasti enemmän dynamiikkaa, kuten nousevaa vettä ja liikkuvia hissejä, joiden kyytiin on muistettava hypätä ajoissa. Peli ei pääty heti kentältä pudotessa, mutta elämäpalkista napsaistaan tällöin rangaistuksena pieni pala pois. Kakkonen tuplaa myös pelattavien hahmojen määrän ja esittelee neljän hengen moninpelin, joten se on kaaoksen ystäville kokoelman hauskin vaihtoehto. Toisaalta se myös kannustaa ärsyttävästi liittoutumiseen muita vastaan ja tekee botin tai toisen pelaajan auttamisesta ylös osan pelimekaniikkaa. Oletusasetuksilla erän voittajiksi julistetaan kaksi viimeisenä pystyssä olevaa taistelijaa, mistä en pidä lainkaan. Eihän peesaajia ja karkuun juoksevia nilkkejä pidä palkita säälistä taistelupelissä! ”Tuplavoittajat” kannattaa kytkeä pois päältä päävalikon asetuksista. Kun tämä on tehty, ei rajoittuneempaa ykkösosaa ole tarve käynnistää uudelleen.

Yhteenveto

Capcom Fighting Collection 2:ssa on hyvää pelivalikoiman monipuolisuus sekä 2D- ja 3D-pelien välinen tasajako. Moneen kertaan uudelleen julkaistuja Street Fightereita on kelpuutettu mukaan tällä kertaa vain yksi kappale, mikä riittää avoimin mielin taistelupelejä silloin tällöin hakkaaville pelaajille, mutta kyseisen sarjan faneja palvelevat paremmin Capcomin muut kokoelmat. Koska laarin pohja alkaa jo häämöttää, ovat Fighting Collection 2:n nimikkeet erinomaista Capcom vs. SNK 2:ta lukuun ottamatta kuitenkin vain perushyviä tapauksia, joten siitä syystä kokoelmakin ansaitsee vain perushyvän kokonaisarvosanan. Teknisesti peliä vaivaavat samat korjaamattomat pikkumurheet kuin edellistä Capcom-kokoelmaa.

Hyvää:
– Sisältää monta helposti lähestyttävää peliä
– Nopeat siirtymät erästä ja pelistä toiseen
– Kaikkea tärkeää voi säätää
– Kattava taidegalleria ja musiikkisoitin

Huonoa:
– Alustalukittu nettipeli on välillä melko laginen
– Peliseuraa voi joutua odottamaan muihin kuin Capcom vs. SNK -peleihin
– Edelleen vain yksi pikatallennuspaikka