Arvostelussa Wonder Boy: The Dragon’s Trap

Kirurgin veitsi tekee ihmeitä

Alkujaan Segan Master Systemille ilmestynyt Wonder Boy III: The Dragon’s Trap on peli, jolla en tiennyt olevan faneja. Ilmeisesti seikkailu on kuitenkin suosittu pariisilaisen Lizardcuben kehittäjien keskuudessa, jotka päättivät tehdä pelin uudelleen HD-aikakauden pelialustoille. Uudesta kiiltävästä ulkokuorestaan huolimatta Wonder Boy: The Dragon’s Trap on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Lopputulos maittaa varmasti modernien retroloikintojen ystäville, vaikka osa kasibittiseltä aikakaudelta peräisin olevista oivalluksista ei enää kestäkään päivänvaloa.

Monsterilaakson linnaan on pesiytynyt pahamainen robottilohikäärme, jonka paikallinen sankari Wonder Boy (tai Wonder Girl) on saapunut surmaamaan. Kaikki sujuu aluksi hyvin, mutta taistelun päätteeksi lohari langettaa kirouksen, joka muuttaa kovan onnen ritarin liskoksi. Kaiken lisäksi ihmelapselta viedään vielä miekat, kilvet ja lisäsydämet. Tomera sankari ei kuitenkaan luovuta vaan lähtee etsimään lisää taikalohikäärmeitä palautuakseen jälleen ihmiseksi.

Lohikäärmepomoja ja Wonder Boyn pelattavia muotoja on pelissä kuusi erilaista. Taidokkaasti käsin piirretyt viholliset vaihtuvat ympäristöjen mukana. Uponnutta laivaa hallitsevat ravut, mustekalat sekä merirosvolisko, ja japanilaistyylisessä temppelissä kohdataan ninjoja ja samuraita. Pomovastustajat tuottavat normal-vaikeusasteella oikeastaan ärsyttävästi oviaukkojen eteen sijoiteltuja ja muutenkin runsaasti ripoteltuja tavallisia pulliaisia vähemmän päänvaivaa. Lohikäärmeiden liikesarjat ovat hyvin simppeleitä, ja jokaisella on sama heikko kohta. Hyvällä tuurilla valtavan matelijan saa lukittua ruudun kulmaan miekalla tökittäväksi, jolloin taistelu on ohi muutamassa sekunnissa. Toisaalta myös pelihahmo voi jumittua hankalaan paikkaan otusten sarjahyökkäysten keskelle.

Lohikäärmeiden linnoitusten sijainteja ei kerrota, eikä pelissä ole minkäänlaista karttaa. Ainoa apu on keskuskylän ennustajaporsas, joka kertoo, mitä pelaajan pitäisi löytää edetäkseen, mutta esineen tai asian olinpaikka jää pelaajan selvitettäväksi. Vanhoille alueille palataan metroidimaisesti uudelleen tarvittavan muodonmuutoksen tai erikoismiekan avatessa uuden reitin. Kaksiulotteinen maailma ei ole erityisen suuri, mutta ympäriinsä liikkuminen ei ole aivan vaivatonta, eivätkä liian samanlaisesti merkatut puuovet ainakaan helpota navigointia. Väärään rotkoon hyppäämisestä ei rankaista elämän menetyksellä vaan kiipeilyurakalla takaisin ylös. Kuoleminen vihollisille milloin tahansa tai päävalikossa käyminen palauttaa aina takaisin kotikylään, eikä aiemmin kolutuille paikoille ole minkäänlaista pikamatkustustapaa. Tämä ärsyttää etenkin aluksi yhden tai kahden sydämen energiapalkeilla ja heikoilla varusteilla pelatessa, jolloin kuolemia tapahtuu enemmän. Kukistetut viholliset pudottavat satunnaisesti lisäenergiaa, rahaa ja kertakäyttöisiä loitsuja.

Kahdella ensimmäisellä transformaatiolla eli liskolla ja hiirellä pelaaminen ei ole kovin mielekästä. Lisko pystyy hönkimään tulta ja hiiruli juoksemaan seiniä pitkin, mutta alhaisten puolustus- ja hyökkäyspisteiden sekä surkean kantaman vuoksi kyseiset eläinmuodot ovat melko avuttomia taisteluissa. Pienen kokonsa ansiosta joidenkin vihollisten hyökkäykset sujahtavat hiiren ylitse, mutta muuten käytössä on enemmän kiipeilykyky. Elämä helpottuu harvinaisilla taikajuomilla sekä eläinkohtaisten erikoiskilpien ja ‑miekkojen ilmestyessä kauppoihin, mutta varusteet pitää muistaa vaihtaa aina muodonmuutosten yhteydessä. Pomot leikiten päihittävällä leijonalla, paremmin uivalla kalaolennolla ja lentokykyisellä haukalla viilettäminen on taas hauskaa. Olomuotoa ei voi tosin vaihtaa lennosta ilman kryptisesti näkymättömän oven taakse piilotettua esinettä.

Kahdeksanbittistä palikkamaista arkkitehtuuria voi ihastella myös alkuperäisessä karuudessaan painamalla grafiikan tyyliä silmänräpäyksessä vaihtavaa liipaisinta. Loistavana ominaisuutena peliä voi pelata myös retroulkoasulla käyttäen kuitenkin moderneja valikkoja ja soundtrackiä – tai päinvastoin. Minkäänlaista ääninäyttelyä uusioversiossa ei ole, vaan NPC-hahmojen vähäiset vuorosanat toimitetaan edelleen tekstillä.

Yhteenveto

Wonder Boy: The Dragon’s Trap voisi olla Cupheadin kaltainen moderni klassikko, jos se oltaisiin tehty täysin uusiksi nykyaikaisten toimintatasoloikkien standardeja ja suunnitteluelementtejä noudattaen. Pelissä on kuitenkin vahvaa speedrun-potentiaalia, enkä usko alkuperäisen version kehittäjien tai ystävien olevan lainkaan tyytymättömiä. Täysihintaisena peli kustantaa noin 20 euroa, mikä on hieman liikaa noin neljä tuntia tekemistä sisältävälle seikkailulle. Headup Gamesin julkaiseman fyysisen version mukana tulee myös avaimenperä, soundtrackin sisältävä mini-CD sekä pieni opasvihkonen.

Hyvää:
– Kaunis ulkokuori
– Runsaasti piilotettuja salaisuuksia ja esinepäivityksiä

Huonoa:
– Pelaaminen on aluksi turhauttavaa
– Tietyt pelimekaniikat ovat vanhentuneita