Arvostelussa Advance Wars 1+2: Re-Boot Camp

Iloiset sotilaat

Advance Wars on yksi Nintendon pitkäikäisimmistä pelisarjoista, joka on viettänyt hiljaiseloa 2008 Nintendo DS:lle ilmestyneen Dark Conflictin jälkeen. Alun perin jo NES:llä alkanut strategiapelisarja debytoi lännessä vasta Game Boy Advancella, jolle julkaistut pelit on nyt luotu tyhjästä uudelleen Switchille. Vaikka pikselit ovat vaihtuneet polygoneiksi, säilyttävät Advance Wars 1:n ja 2:n uusioversiot käytännössä alkuperäisen ytimensä täysin pienien viilauksien kera. Uudesta tuplapakkauksesta on vastuussa amerikkalainen WayForward, jonka kädenjäljen värikkään ja pirteän graafisen tyylin takana huomaavat kaikki viimeisimpiä Shantae-pelejä pelanneet.

Pelin ensimmäistä kertaa käynnistävää pelaajaa odottaa persoonallinen tervetulotoivotus. Advance Warsia voisi kuvailla kehittyneeksi shakiksi, jossa pelaajilla on omat pelinappulansa, joilla on tarkoitus tuhota vastustajan joukot. Pelaajat siirtelevät vuorotellen omia yksiköitään, joita on lukuisia erilaisia jalkaväkijoukoista pommittajakoneisiin ja taistelulaivoihin. Jokaisella maalla, merellä tai ilmassa taistelevalla joukolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Esimerkiksi tankki tuhoaa yleensä rivisotilaat, mutta jos tykkimies pitää majaansa vuoren päällä, kääntyy tilanne toisin päin. Pelaajan tulee myös valita oma pelattava komentajansa, jonka parametrit sekoittavat entisestään pakkaa. Lentäjä-ässää ei kannata esimerkiksi valita, jos ei aio hyödyntää ilmavoimia. Peli voi kuulostaa luotaantyöntävän monimutkaiselta, mutta perusteet ovat erittäin yksinkertaiset ja sisään pääsee yllättävän helposti. Alkuohjeistukset hoidetaan remakessa moninkertaisesti alkuperäisiä pelejä nopeammin pois alta, mikä on erittäin tervetullutta uusille pelaajille.

Pelaamisen ydin on yksinkertaisuudessaan se, että pelilaudalla liikutellaan joukkoja mahdollisimman taktisesti. Ajoittain on myös pohdittava, millaisia pelinappuloita kannattaa ostaa lisää kesken ottelun. Toisin kuin Fire Emblemin tai Disgaean kaltaisissa hahmopohjaisissa srpg-peleissä, Advance Warsissa kaikki soturit ovat helposti tuhoutuvaa kertakäyttötavaraa, eikä kaikkia joukkoja voi pitää mitenkään hengissä. Uhrauksia on siis tehtävä aivan kuten shakissakin. Pelaajan on jatkuvasti pidettävä huolta omista joukoistaan, tarkoitti se sitten hyökkäystä, puolustautumista, rahankeräämistä, oikeiden nappuloiden hankkimista tai kaikkien näiden sekoitusta. Minkäänlaisia ulkopuolisia elementtejä kuten komentajien tasoja, aiempia saavutuksia tai oikealla rahalla ostettavia helpotuksia ei ole mukana vaikuttamassa lopputulokseen.

Re-Boot Campissa on molemmat pelit eroteltu eri kampanjoiksi, eli esimerkiksi kakkososan vahvempia tankkeja tai komentajien supervoimia ei voi käyttää ensimmäisessä pelissä, ja moninpelissä voi päättää kumman pelin sääntöjä noudatetaan. Ensimmäinen Advance Wars on paljon yksinkertaisempi kokonaisuus, siinä missä toisessa osassa ammutaan isommilla tykeillä käytännössä jokaisella mahdollisella tavalla. Arvostan itse ykkösosan hieman tyynempää kokonaisuutta enemmän, vaikka toisessa pelissä hahmobalansointi on yritetty hoitaa paremmin. Juonellisesti ykkönen ja kakkonen ovat varsin simppeleitä ja samankaltaisia, mutta sapeleita kalistelevat fiktiiviset maat ja sarjakuvahahmoiset kenraalit vaihtuvat. Kakkosessa pelattavan maan saa valita alun jälkeen vapaammin.

Sisältöä kahden pelin paketissa riittää. Pelkästään yksinpelattavien tarinakampanjoiden läpäisemissä vierähtää 30-50 tuntia riippuen pelityylistä ja omista taidoista. Kampanjoiden erinomaiset tehtävät ovat kokoelman suola. Vaihtelua on paljon, samoja asioita ei toisteta juuri eri tehtävissä ja vaikeustasokin nousee tasaisesti, muuttumatta kuitenkaan liian epäreiluksi.

GBA-versioista poiketen tekoäly ei vaikuta enää huijaavan pelinsisäisesti, vaan kaikki säännöt ja rajoitukset vaikuttavat koskevan täysin myös vastustajia. Jos jotain vaikka piilottaa vastustajan näkökentästä, vaikuttaa se nyt myös oikeasti tekoälyn käyttäytymiseen. Re-Boot Campissa suurempi ”huijari” voi olla pelaaja itse, sillä yksi peleihin lisätyistä uusista ominaisuuksista on mahdollisuus aloittaa oma vuoro alusta, mikäli siirtää vahingossa väärää hahmoa tai taistelun lopputulos ei miellytä. Toiminnon käyttämisen rajoittaminen jää täysin pelaajan omantunnon vastuulle. Itse huomasin monissa tehtävissä, että jos en heti alussa saanut taistelun suuntaa voitokkaaksi ja olin selvästi alakynnessä, oli useimmiten fiksumpaa luovuttaa heti ja yrittää uudelleen. Ajoittaiset tappiot toivat kuitenkin hymyn kasvoilleni, sillä on mukava nähdä, että Nintendon oman tallin peli uskaltaa vielä haastaa pelaajaa tällä tasolla vielä nykyisin.

Kaikki komentajat ja yksiköt tulevat tutuiksi tarinoiden aikana perinpohjaisesti, niin hyökkäys- kuin puolustusmielessä. Alun jälkeen tavallisia ns. reiluja lähtötilanteita ei juuri enää tule, vaan miltei jokaisessa tehtävässä pelaajalle esitellään jollain tavalla epäsuotuisa skenaario, jonka voittaakseen on keksittävä oikea strategia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että on olemassa vain yksi tapa löytää tie voittoon. Jos oletusvaikeustaso tuntuu liian haastavalta, on valittavana myös Casual-pelitila, jossa pelaajalle annetaan pieniä helpotuksia lähinnä jokaisen taistelun alkutilanteeseen, mutta se ei kuitenkaan muuta vaikeaa peliä liian yksipuoliseksi jyräämiseksi.

Yksinpeliä pelatessa tulee sisäistää se, ettei peliä pelata samoilla lähtötasoilla ja ihminen voittaa paperilla heikommalla armeijallaan sen takia, että tekee vähemmän tyhmiä liikkeitä kuin tekoäly. Kun sisäistää, että yksinpelin tapahtumat on selvästi ajateltu hieman aivokuollutta tekoälyä varten ja sen logiikkaa alkaa sisäistämään omissa taktiikoissaan, alkavat voitot tuntua yhä tyydyttävimmältä. On myös itsestään selvää, että tuntikausia kestänyttä taistelua ei ole mukavaa hävitä, mutta se kuuluu pelin henkeen. Joskus tappio tuntuu erityisen nihkeältä, jos se tapahtuu vastustajan supervoimien ollessa päällä, eikä sitä ole osannut ottaa huomioon, kun peli ei näytä viholliskomentajan mittaria tavallisessa pelinäkymässä. Tärkeä taisteluihin vaikuttava elementti voi siis unohtua, jos sitä ei älyä joka vuorolla käydä sitä erikseen valikosta tarkistamassa.

Ihan kaikki ei ole tarinatilassa täydellistä. Isoimpana ongelmana ovat Advance Wars 2:n tietyt tehtävät, joista on tehty tarkoituksella tavallista suurempia ja eeppisempiä yhteenottoja, mutta nämä jättimäiset taistelut ovat lopulta turhauttavan raskaita. Energia kuluu loppuun, kun on yritettävä sisäistää useita kymmeniä yksiköitä koskevia tilanteita samanaikaisesti. Jaksamisen kannalta ei ole myöskään hyvä asia, että tekoälyllä kestää pahimmillaan useita minuutteja siirrellä omia nappuloitaan, vaikka pikakelausnappula olisikin pohjassa. Olisi parempi, jos yksinpelissä vihollisen vuoron voisi Fire Emblemien tapaan ohittaa, sillä nyt pitkät taistelut pysähtelevät minuuteiksi jokaisen vuoron jälkeen. Onneksi tällaiset raskaat ja suoraan sanoen epämukavat tehtävät ovat poikkeuksia, joita ei ole montaa. Advance Wars maistuu huomattavasti paremmalta pienemmissä kentissä.

Vaikka kampanjat kestävät lukuisia tunteja, ei sisältö ole lähelläkään vielä siinä. Jokaisesta tarinatehtävästä on avattavissa myös vaikeampi versio, ja lisäksi kampanjan ulkopuolella on vielä kymmenittäin räätälöityjä yksinpelikarttoja lisää. Kaiken kruunaa pelin oma karttaeditori, jolla voi luoda omia skenaarioitaan, joita pelata niitä joko tekoälyn tai kavereiden kanssa. Karttoja voi myös jakaa muille joko lähiverkon tai nettiyhteyden avulla. Olisi ollut mukava selailla myös tuntemattomien tekemiä karttoja, mutta jakaminen onnistuu toistaiseksi vain Switchin ystävälistalle kuuluvien pelaajien kesken. Editorin työkalut ovat perinteistä ”leikkaa ja liimaa” -tasoa, mutta onneksi kaikki tärkeimmät palikat yksinpelistä ovat vapaasti käytettävissä.

Kaiken näkemiseen ei riitä välttämättä edes 100 tuntia, sillä yksinpelisisällön voi halutessaan yrittää läpäistä myös korkealla arvosanalla, jonka saa mahdollisimman vähän vuoroja ja omia joukkoja kuluttamalla. Minulle nopeuspisteiden tavoittelu jäi toiveajatteluksi, mutta onneksi arvosanat voi unohtaa täysin, sillä niistä palkitaan hyvän mielen lisäksi ainoastaan hieman runsaammin pelinsisäisellä valuutalla, jolla voi ostaa uusia pelattavia karttoja ja hahmoja yksinpelin ulkopuolelle, sekä musiikkia sekä taidetta galleriaan. Jos aikoo pelata vain tarinat läpi, ei kaupassa tarvitse edes käydä.

Laadukasta musiikkia on mukana itse asiassa yllättävän paljon. Jokaisella kapteenilla on omaa alalajiaan edustava tunnuskappale, jota on hieman modernisoitu GBA-ajoista. Lisäksi teemoista on tehty uusi superversio, joka tehostaa hahmojen luonteenpiirteitä entistä paremmin hektisissä kohdissa. Esimerkiksi japanilaishenkisen komentajan kappaleissa alkaa kuulua taustalla teemaan sopivia festivaalihuutoja. Erinomainen musiikkikirjasto saattaa jopa olla pelin erottuvin ja miellyttävin päivitys.

Moninpelikarttojen pelaaminen onnistuu kenttien jakamisen tavoin ainoastaan omien Switch-kavereiden kanssa. Päätös saattoi olla tietoinenkin, sillä kukapa nyt haluaisi nähdä satunnaispelaajien katoavan jatkuvasti kesken pelisessioista, jotka saattavat kestää useita tunteja. Lisäksi ongelmaksi olisi voinut koitua pelin tekeminen mahdollisimman tasapäiseksi ja kilpailullisesti viihdyttäväksi, jotta tietyt yksinpeliä varten suunnitellut hahmot eivät dominoisi liikaa. Moninpelissä on myös huomioitava myös odotteluun kuluva aika, sillä voittoa hamuavat pelaajat miettivät vuorojaan pitkään, jolloin vastapuoli voi vain pyöritellä peukaloitaan. Oikean porukan kanssa esimerkiksi ryhmäpuhelun ja nopeita eriä suosivien asetuksien kanssa pelaaminen ei käy tappavan tylsäksi.

Vaikka Re-Boot Camp näyttääkin värikkäältä ja tavoittaa alkuperäisten pelien tunnelman, on se teknisellä tasolla valitettavan kömpelö. Kentällä seisoskelevat 3D-mallit näyttävät ajoittain hyvin amatöörimäisiltä lelusotilailta, reunanpehmennys on olematonta, ruudunpäivitys ei pysy koko ajan 30 kuvassa sekunnissa, ja muutamaan otteeseen peli myös kaatui minulla hahmojen supervoimia aktivoidessa. Ääninäyttelyä on vain valikoiduissa kohtauksissa ja silloinkaan lauseita ei ole nauhoitettu edes loppuun asti. Ottaen huomioon pelin 60 euron hinnan ja sen, kuinka vähän dialogia lopulta on, olisi täyttä ääninäyttelyä voinut jopa odottaa.

Onneksi tekninen toteutus ei vaikuta muuten negatiivisesti pelattavuuteen, kun ottaa huomioon pelin muodon. Ideana on kuitenkin vain liikuttaa nappuloita pelilaudalla miltei lautapelin tavoin. Yleinen visuaalinen ilme sekä käyttöliittymäsuunnittelu, eli strategiapelin olennaisimmat asiat ovat kunnossa. Peli myös tallentaa automaattisesti jokaisen vuoron jälkeen ainakin yksinpelissä, eli onneksi harvinaisissa kaatumistilanteissakin pääsee parissa minuutissa takaisin taisteluun. Ensimmäisellä kerralla kyllä pelästyin!

Yhteenveto

Advance Wars 1+2: Re-Boot Camp on laadukas strategiapelipaketti, joka ei pelkää haastaa pelaajaa. Alkuperäisissä peleissä hyvin toimineisiin asioihin ja sisältöön ei ole koskettu, oikeastaan sisältöä on miltei jopa liikaa. Pienet elämänlaatua ja pelattavuutta koskevat parannuksetkin ovat pääasiassa pelkkää plussaa. Mukaan on helppo päästä, vaikkei strategiapelejä olisi aiemmin kokenutkaan. Taistelutilanteisiin vaikuttavia muuttujia on todella paljon, mikä tekee sen, että teoriassa Re-Boot Campia voi pelata kymmeniä, ellei jopa satoja tunteja kyllästymättä.

WayForward on luonut rakkaudella klassikoista uuden version, joka muistetaan pitkään muutamasta teknisestä kömpelyydestä huolimatta, ja fanit voivat viimeinkin sotia verkon ylitse virallisessa pelissä. Saisimmeko seuraavaksi täysin uuden Advance Warsin? Uudistettu kokoelmapaketti kun on sarjansa paras peli.

Hyvää:
– Sisällön määrä
– Persoonallinen ilme
– Yleinen pelattavuus tempaa mukaansa
– Timanttinen musiikki
– Uskaltaa haastaa pelaajaa
– Nettipeli mukana

Huonoa:
– Pienet tekniset ongelmat
– Ajoittaiset liian massiiviset tehtäväoperaatiot
– Puutteellinen ääninäyttely tarinatilassa
– Vastustajan voimamittari saisi olla kaiken aikaa näkyvissä