Arvostelussa Slay the Spire

Kutsukortti Kuolemalta

Hearthstone synnytti viitisen vuotta sitten suuren digitaalisen korttipelibuumin. Blizzardin perinteisemmässä rahasammossa, Magic: The Gathering Arenassa ja Gwentissä availlaan boostereita ja kutsutaan monstereita kilpaa kentälle vastapelaajan kanssa, mutta markkinoilla on tilaa myös puhtaille yksinpelikokemuksille. Slay the Spire on yksi pakanrakentelupelien aligenren popularisoineista pioneereista. Peli on malliesimerkki siitä, miten monsterikorttipelistä tehdään koukuttava ilman mikromaksuja ja lisäkorttipussukoita. Satunnaisuus on suuressa roolissa Slay the Spiressakin, mutta rogueliken yhdistäminen loistavasti toistensa kanssa yhteen pelaavien esineiden ja korttien kanssa on todellinen voittajan valinta.

Slay the Spire ei etene suoranaisesti tarina edellä, vaikka kaukaisuudessa siintääkin oikea loppu. Oikeastaan pelissä ei ole kunnon kerrontaa lainkaan, mutta maailman mysteerit aukeavat hiljalleen sivuhahmojen kautta. Pelissä on kolme pelattavaa hahmoa: Ironclad, Silent ja Defect, joiden roolissa pelaajan on selviydyttävä tornimaisen maailmankartan huipulle. Yksi korkeintaan pari tuntia vievä läpipeluu jakautuu kolmeen osioon, joista jokaisen lopussa odottaa kestävä pomovastustaja. Käytännössä peliä on kuitenkin mahdotonta läpäistä ensimmäisellä yrittämällä rajatulla tietämyksellä etenkin, kun kaikki esineet ja kortit eivät ole auki heti. Standard-pelitilassa käytettävää aloituspakkaa on pakko päivittää, jos mielii päästä edes ensimmäisen kerroksen läpi. Kuolema palauttaa tylysti takaisin alkuun, ja elämäpisteet voivat huveta taisteluiden ulkopuolellakin.

Taistelut voivat olla ohi jopa yhdessä vuorossa, jos pelaaja saa käyttöönsä oikeat pelivälineet. Kortteja voi olla kädessä korkeintaan 10 kappaletta, mutta niitä voi pelata niin monta kuin manapisteet sallivat. Kymmeniä elämäpisteitä vievät yksittäiset hyökkäykset tai muita kädessä olevia liikkeitä voimistavat kortit maksavat enemmän, joten välillä ensimmäiset vuorot kuluvat luodessa pohjaa myllytykselle ja vahinkoa vastaanottaessa. Toisaalta toimivan pakan voi rakentaa myös kokonaan nollakustanteisista korteista, jolloin energiaa kuluu lähinnä uusiin sekoituksiin. Pelaajaa vastaan taistelevat rosvot, limanuljaskat, örkit, lintuotukset ja muut kummajaiset tekevät jokainen omalla vuorollaan vain yhden liikkeen, jonka tiedot näytetään etukäteen viemällä kursori hahmon päälle. Koska viholliset lyövät kovaa, joutuu pelaajakin turvautumaan välillä puolustusvoittoiseen lähestymistapaan. Ensimmäisellä pelikerralla vastustajien tarkkailu ja rajattujen voimajuomien nauttiminen unohtuu välillä, eivätkä kaikki statusefektien vaikutukset avaudu ilman yrittämistä ja erehtymistä.

Hahmot poikkeavat toisistaan elämäpisteiltään ja aloituslompakon paksuudelta. Jokaisella hahmolla on yksi erilainen taika-amuletti ja omat teemakorttinsa, joita ansaitaan lisää voittamalla taisteluita tai käymällä vaihtokauppaa. Kartalla näkyvät ikonit kertovat, tuleeko vastaan tavallinen vihollinen, voimakas eliitti, kauppias, lepopiste vai yllätykseksi jäävä tapahtuma. Kartta laitetaan uusiksi jokaisella pelikerralla, mutta pelaajalla on silti valittavana aina useita eri polkuja. Peliä voi pelata tappeluita vältellen ja energiaa pomotaisteluihin säästellen, mutta riskien ottamisesta palkitaan paremmilla korteilla ja hahmon ominaisuuksia muokkaavilla reliikeillä. Pidemmällä tähtäimellä varovaisuus ei kannata, sillä loppupahista ei voi voittaa puhtaalla tuurilla eikä säästöpossuun tipu juuri kaupankäynnissä tarvittavia kolikoita ilman taistelemista.

Kysymysmerkkiruudun valintatilanne tai reliikin tarjoaminen eivät ole aina yksiselitteisesti pelaajaa auttavia hetkiä. Välillä on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta, kuten rahojen tai elämäpisteiden menettämisestä. Taikariipus voi taas tuplata käytössä olevat manapisteet, aiheuttaa lisävahinkoa tietyn vuoronumeron kohdalla tai lisätä taisteluista ansaittavien palkintojen määrää, mutta vastineeksi vihollinen voi saada vaikkapa väliaikaisesti lisää tehoa iskuihinsa tai lompakko voidaan poistaa kokonaan käytöstä. Harvinaisen kortin kylkiäisenä voi tulla kirous eli käytännössä yhden paikan kädestä vievä häirikkökortti, joka voi aiheuttaa pelihahmolle muitakin negatiivisia tiloja. Loistavana tasapainoittavana keinona kortteja voi myös poistaa maksua vastaan kauppiaan luona, mutta vain yhden kerrallaan, ja lisäksi hinta nousee jokaisella kerralla. Jos omaan tilanteeseensa on tyytyväinen, on houkutuksista kieltäytyminenkin validi optio.

Satunnaiselementeistä johtuen pakan luonnissa otettavaa suuntaa ei voi valita heti ensimmäisten kohtaamisten jälkeen. Omaa suosikkikorttia ei välttämättä näe edes myynnissä yrityksen aikana. Pakat rakentuvat pitkälti voimakkaiden erikoiskykyjen ja reliikkien ympärille, joiden avulla on mahdollista tehdä myös roskakorteista osa strategiaa. Esimerkiksi Ironcladin kierrossa on lukuisia läpysköjä, joilla pyritään tyhjentämään pakka heikoista korteista nopeasti, samalla kasvattaen omia hyökkäys- ja puolustusarvoja. Itse tykästyin kuitenkin enemmän myrkytys- ja kilpikonnataktiikkaan sekä Defectin automaattisesti vahinkoa tekeviin salamapalloihin, joita kannattaa kerätä hahmon pään ylle mahdollisimman monta kappaletta. Eniten minulla oli vaikeuksia vähiten elämäpisteitä omaavan Silentin kanssa.

Keskivertopelaaja jumittaa pääkampanjoiden kanssa jopa parikymmentä tuntia, mutta tekemistä riittää Standard-tilan läpäisyn jälkeenkin. Slay the Spiren yleistä vaikeusastetta, vihollisten ilmestymistahtia ja pelattavien korttien tyyppejä voi säätää lukuisilla eri määritelmillä. Lisäksi pelissä on päivittäin vaihtuva Daily Climb ‑haaste, joihin kehittäjätiimi on valinnut astetta erikoisemmat säännöt. Kustomointi avaa myös mahdollisuuden käyttää kaikkien hahmojen nimikkokortteja sekaisin, jos tavallisiin pakkoihin sattuu kyllästymään. Näppäimetkin voi halutessaan vaihtaa. Korttien lätkiminen onnistuu myös Switchin kosketusnäyttöä tökkimällä, mutta peli edistyy nopeammin nappuloita hakkaamalla.

Julkaisussa nettiominaisuudet puuttuivat Switch-pelistä kokonaan, joten tuloksiaan ei pääse vertailemaan kavereiden kanssa, vaikka tarvittavat valikot pelistä löytyvätkin. Jää arvoitukseksi, saako peli myöskään uusia kortti- ja ominaisuuspäivityksiä muiden versioiden tapaan. Valtaosan ajasta Slay the Spire pyörii hyvin, vaikka kortteja rullaisi ruudulle hurjalla tahdilla. Ainoastaan joidenkin pomojen erikoisefektien kohdalla ilmenee pientä nykimistä. Jos jokin asia pelissä oikeasti häiritsee, niin säännöllisen epäsäännöllisesti tapahtuvat virheviestit ja kaatumiset. Edistyminen kuitenkin tallennetaan niin usein, ettei skenaarioita tarvitse pelata uudelleen. Korjauspäivityksen on vahvistettu tulevan lähiaikoina.

Yhteenveto

Slay the Spire on monipuolisempi ja kiinnostavampi korttipeli kuin miltä ensin näyttää. Yksikään läpipeluukerta ei ole samanlainen, ja lisäksi uskomattoman laajat säätöominaisuudet takaavat, ettei peli muutu heti pitkästyttäväksi myöskään kaikki kortit avanneille taitureille. Korttien kuvaukset ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta niiden ympärille voi luoda kymmeniä erilaisia taktiikoita. Annoin hirviöille pikkusormen, ja ne veivät koko käden.

Hyvää:
– Koukuttava kuin mikä
– Useita toimivia pakkoja
– Sääntöjä voi muokata vapaasti

Huonoa:
– Pienet tekniset kömmähdykset
– Ei nettiominaisuuksia

Uhkapeleihin kannattaa suhtautua vakavasti.

Slay the Spire
Alusta: Switch, (Win, Linux, Mac, PS4)
Ilmestynyt: 6.6.2019 (Switch), 14.11.2017 (Win)
Kehittäjä: Mega Crit
Julkaisija: Humble Bundle