Arvostelussa The Prisoning: Fletcher’s Quest

Mitä liikkuu pelidevaajan mielessä?

Yksi viime vuosikymmenen suurimmissa muotivillityksistä pelialalla oli pelaajia ihastuttaneiden ja vihastuttaneiden “mokaa ja toista” -pelien vyöryminen Steamiin ja muille kauppapaikoille. Indiepiireissä on pidetty etenkin I Wanna Be The Guyn ja Battle Kidin kaltaisia pelejä suuressa arvossa, ja tämän on hoksannut myös indiestudio Elden Pixels. Alwa-pikseliseikkailuistaan tuttu ruotsalaistiimi sai uusimman pelinsä esille legendaarisen Acclaimin comeback-striimiin viime vuoden syksyllä, ja nyt tämä stressaantuneen pelikehittäjän terapiasessiota kuvaileva metroidvania on vihdoin ilmestynyt. Onko The Prisoning: Fletcher’s Quest yhtä tuskaa kuin pienen profiilin kellarikoodarin arki, vai alkaako länsinaapurista Acclaimin uusi kulta-aika?

Fletcher’s Quest alkaa pelin nimikkohahmon istuessa terapeutin sohvalla valittamassa työperäisestä stressistä. Huippuluokan terapeutti päättää korjata tilanteen hypnoosilla, joka heittää Fletcherin likaisen mielensä syövereihin, jossa asustaa pakoa ja maailmanvalloitusta suunnittelevia päänsisäisiä pahiksia. Alkaa millintarkkaa tasoloikintaa ja ammuskelua vaativa 2D-seikkailu, jossa kuolo korjaa parista iskusta.

Kartat ovat mainospuheiden mukaan proseduraalisesti generoituja, eli jokainen läpipeluu on ainakin teoriassa hieman erilainen. Huonealgoritmilla vaikuttaa kuitenkin olevan tiukat raamit, joilla varmistetaan tiettyjen hahmojen ilmestyminen oikeissa paikoissa, eikä mikään siis muutu esimerkiksi kuoleman jälkeen. Vaikka peliä voi kuvailla metroidvaniaksi, ovat varsinaiset metroidvania-elementit hyvin vähäisiä, ja huomio keskittyy enemmän Battle Kid -tyyliseen simppeliin mutta armottoman haastavaan toimintatasoloikkaan. Jopa itse Battle Kid tekee cameo-esiintymisen pelin alussa, joten tekijätiimi tiesi tasan tarkkaan, mistä hakea inspiraatiota ja miten antaa kunniaa sinne, minne kunnia kuuluu.

Battle Kid oli ehtaa kasibittistä haastavaa pelattavaa, mutta Fletcher’s Questin audiovisuaalinen anti on lähempänä 16-bittisen aikakauden herkkua. Koukuttavat musiikit rytmittävät erinomaisesti ruudulla tapahtuvaa toimintaa, mutta biisivalikoima on loppujen lopuksi harmittavan suppea. Graafisella puolellakaan ei ole juuri valitettavaa, ja etenkin massiiviset pomotaistelut ovat silmäkarkkia isoine ja komeasti piirrettyine hahmomalleineen. Harmi vain, että Fletcher’s Questin miljööt jäävät ulkoasultaan melko pliisuiksi. Jos tapahtumapaikkana on psykedeelinen ihmismieli, odotan kenttäsuunnittelijoiden revittelevän tilanteen absurdiudella, en erivärisillä tiiliseinillä.

Onneksi mielikuvitus laukkaa toisaalla. Pelin huumori poukkoilee täysin lapsellisen ja nerokkaan välillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii pelin paras vihollinen, joka järsii huoneen taustoja pois ja paljastaa seinän takaa käyttäjäarvioita tiimin aiemmista peleistä.

Retroloikinnoissa kontrollit ovat kaiken A ja O, ja tässä tapauksessa Fletcher eksyy ruotsalaiseen havumetsään. Kontrollit ovat yksinkertaiset ja pääosin toimivat, mutta sekä hahmon liikkeessä että toimintanäppäimien painalluksissa on todella ärsyttävä parin hassun millisekunnin viive. Siihen toki tottuu ajan myötä, mutta se vaikeuttaa pelaamista silti toden teolla. Vika esiintyy niin käsikonsolimoodissa kuin myös konsolin ollessa kiinni telakassa. Todella pieneltä paperilla kuulostava asia, mutta kun tasoloikinta on parhaimmillaan pikselintarkkaa, on moka melkeinpä anteeksiantamaton.

Yhteenveto

The Prisoning: Fletcher’s Quest jättää paljon toivomisen varaa, mutta ne asiat, jotka pelissä toimivat, toimivat oikein hyvin. Kontrollien heikkous saa veren kiehumaan, mutta pidemmässä pelisessiossa tahmaisuuteen ehtii jo tottua. Vaikka peli etenee kuin metroidvania, on genreen olennaisesti kuuluva esine- ja kykyjahti yllättävän pienessä roolissa. Uusia kykyjä avautuu vain kolme kappaletta ja asetyyppejä on tasan yksi. Kun yhtälöön lisätään vielä parin tunnin kesto ja lähes olematon uudelleenpeluuarvo, ei kokonaisuutta voi pitää kovin lihaisana pakettina. Ideat taustalla ovat kivoja, mutta paljon jää myös piippuun. Onneksi Elden Pixels ei vaikuta olevan allerginen tuotteiden alennuslaputtamiselle eShopissa.

Hyvää:
– Musiikit ovat laadukasta kamaa
– Huumori on pääosin hyvää

Huonoa:
– Kontrollien viive koettelee hermoja
– Lyhyt kuin Suomen kesä
– Oudoilla teemoilla olisi voinut revitellä enemmänkin