Arvostelussa Vengeful Guardian: Moonrider

Taas uusi retrokyberninja!

Legendaarinen pelitalo Capcom ja sittemmin mm. Blaster Master Zero -trilogiasta tutuksi tullut Inti Creates eivät taatusti tienneet vuonna 2008, millaisen Pandoran lippaan tulisivatkaan avanneeksi turboahdetulla retrografiikalla tehdyllä Mega Man 9:llään. Vuosikymmen sinisen pommittajan onnistuneen comebackin jälkeen indiepiireissä on innostuttu tehtailemaan kilpaa retrohtavia toimintatasoloikkapelejä, ja kun erinomaista takavuosien materiaalia on mistä ammentaa, niin pelaajan asemassa ei voi kuin olla tyytyväinen. Tähän kultasuoneen on iskenyt hakkuaan jo usean vuoden ajan JoyMasher-niminen studio, jonka taannoinen Blazing Chrome on yksi viime vuosien hienoimpia retroiluonnistumisia. Jos Blazing Chrome kumarteli enemmänkin Contra-henkisten run & gun -pelien suuntaan, on ihanasti kielen päällä soljuva firman uutuuspeli Vengeful Guardian: Moonrider täyttä Strideria.

Vesi on märkää, Oslo on Norjan pääkaupunki, ja ilkeän suurkorporaation aikeet synkässä tulevaisuusdystopiassa voi pysäyttää vain pelaajan ohjastama kyborgininja. Ei siis mitään uutta tarinataivaan alla, mutta eihän näitä pelejä minkään televisiosarjaksi helposti adaptoitavan draaman takia pelata, vaan rautaisen pelattavuuden ja videopelihuvin. Onneksi Vengeful Guardian: Moonrider onnistuu molemmissa kategorioissa erinomaisesti.

Vaikka Vengeful Guardianiin on kopioitu ensisijaisesti Striderin ninjatemppuja, paljastuu uutuuspeli lähemmällä tarkastelulla hulvattomaksi sekoitukseksi useampaakin 8- ja 16-bittisten vuosien klassikkostatuksella ratsastavaa toimintapeliä. Epälineaarinen eteneminen vapaasti valittavalla kenttien läpäisyjärjestyksellä on tuttua huttua kaikille oman elämänsä megamiesoletetuille, ja seinähyppy toimii täsmälleen samalla tavalla kuin NES:n Batmanissa. Kenttiin piilotetut esineet ja haarautuvat reitit tuovat puolestaan mieleen NES-helmi Power Bladen jatko-osineen. Kädet alkavat täristä nostalgiatykityksen melkoisesta määrästä, mutta peli ei suinkaan tyydy vain kutittelemaan pelaajien retrohermoja, vaan nämä kaikki edellä mainitut elementit on nivottu erinomaisella tavalla toimivaksi kokonaisuudeksi.

Koska pelaaja saa valita etenemisjärjestyksen itse, laittaa peli luonnollisesti pientä kapulaa rattaisiin sen suhteen, miten haastavilta kentät saattavat tuntua kun ne läpäistään niin sanotusti ”väärässä järjestyksessä”. Kenttiin on piilotettu apumoduuleja, joita voi asentaa kiinni robottisamurain aina kaksi kappaletta kerrallaan. Avustukset voivat sekä helpottaa että vaikeuttaa pelaamista. Tuplahypyt, hitaasti uudelleen takaisin latautuvat energiat ja kenttien piilotetut salaisuudet paljastava tutka ovat täysin nössöille tehtyjä apukeinoja, kun vaihtoehtona on vaikkapa vihollisten muuttaminen yhdestä iskusta tappaviksi. Eniten auttavien moduulien poimiminen voi laskea kentän suorittamisesta annettavaa arvosanaa, johon vaikuttaa myös vihollisilta otettu vahinko ja pelaamiseen käytetty aika. Kykyjä ei ole kuitenkaan pakko käyttää, vaan pelaaja voi turvautua myös ihan perustason aseistukseen, joka parantuu pelin aikana muutamaan otteeseen pomovastustajilta napattavien päivitysten ansiosta.

Vaikka toimintatasoloikinta on pelin pihvi, hämmennetään soppaa muutamissa kentissä hieman erillisillä ajo-osuuksilla, jotka ovatkin sitten pelin heikointa antia. Komealla motskarilla kruisaileva sankari ampuu sarjatulella edestä ja takaa ilmestyviä vihollisia kehnolta näyttävissä tunneleissa ja moottoriteillä. Kun näitä kohtauksia verrataan muihin loistavasti pelaajaa varpaillaan pitäviin tasoihin, voidaan puhua pienestä kauneusvirheestä noin muuten erinomaisessa pelissä. Onneksi ajo-osuudet ovat puhtaassa vähemmistössä, ja suuremman osan pelisajasta kyberninjataitoja pääsee kokeilemaan upean vaihtelevissa dystopiaympäristöissä.

Yleisimmät vihollishahmot ovat näyttäviä ja hahmospritet isoja, mutta kenttien loppupomot tuottavat pienen pettymyksen graafisella puolella. Välivastustajat ovat yleensä massiivisia, parhaimmillaan jopa koko ruudun peittäviä yksityiskohtaisia tappokoneita, mutta jostain syystä jonkin verran dialogiakin omaavat oikeat pomovastukset ovat paljon laiskemmin piirrettyjä. Vielä enemmän 16-bittistä nostalgiaa janoavat pelaajat voivat halutessaan kytkeä päälle asetusvalikosta löytyvän CRT-filtterin, joka antaa pelille sen viimeisen retrosilauksen.

Vengeful Guardian: Moonriderin suurin synti on kuitenkin pelin auttamaton lyhyys. Pari kenttää ja loppupomon omat alueet siihen päälle pystyy kiertämään muutamassa tunnissa, mikä on syntisen vähän pelattavaa näinkin hyvin toimivassa pelissä. Uudelleenpeluuarvoa on toki jonkin verran, jos eri apumoduulien kokeileminen, vaihtoehtoisten reittien etsiminen ja parempien arvosanojen jahtaaminen kiinnostaa. Rankingin parantaminen toimii hetken hupina lähinnä pelin veitsenterävästi toimivien kontrollien ansiosta, mutta muuten kirjaimilla ei ole merkitystä.

Yhteenveto

JoyMasher osuu jälleen komeasti maaliin uusimmalla retropläjäyksellään. Vengeful Guardian: Moonrider on erittäin toimiva vanhan hyvän ajan toimintarymistely, jossa robotteja ja konnia pätkitään halki aivan jäätävän kovan soundtrackin säestämänä. Synkeä tulevaisuuskuva vaatii toimiakseen totta kai retrowave-syntikkapoppia, ja sitä toden totta tämä peli sisältää. Muutamassa pomotaistelussa mukaan miksataan vielä perinteisiä japanilaisia kansansoittimia. Pelattavaa saisi tosin olla pari napsua lisää vajaan parinkymmenen euron hintaakin ajatellen. Jos itsensä haastaminen kiinnostaa, tarjoaa peli hieman enemmän hupia, mutta perustason läpäisyyn ei mene kovimmilta katuninjoilta montaa tuntia.

Hyvää:
– Pelattavuus on A-luokkaa
– 16-bittinen grafiikka
– Musiikki

Huonoa:
– Lyhyempi kuin Suomen kesä
– Tylsät ajo-osuudet

Robotteja kannattaa ohjelmoida parhailta kopioidulla koodilla.

Kiitokset Cosmocoverille arvostelukappaleesta.

Vengeful Guardian: Moonrider
Alusta:
Switch, (Win, PS4, PS)
Ilmestynyt: 12.1.2022
Kehittäjä: Asteristic Game Studio, JoyMasher
Julkaisija: The Arcade Crew