Arvostelussa Etrian Odyssey Origins Collection

Labyrintin pauloissa

Moni arveli Etrian Odyssey -sarjan tulleen tiensä päähän 3DS-käsikonsolin siirryttyä eläkkeelle, koska sarjan pelit hyödynsivät niin vahvasti kahden näytön asetelmaa ja kosketusnäyttöä. Atlus päätti kuitenkin osoittaa luulot vääriksi, sillä sarjan kolme ensimmäistä DS-peliä ilmestyvät nyt päivitettynä Etrian Odyssey Origins Collectionin muodossa Switchille. Pelit ovat saatavilla myös erikseen eShopissa.

Rauhallisen Etrian kylän idylli katkeaa, kun sen läheisestä metsästä löytyy muinainen labyrintti, joka houkuttelee sankoin joukoin seikkailijoita ympäri maailmaa koettamaan onneaan sen syvyyksissä. Sankareiden tulon luomat bisnesmahdollisuudet tekevät pian Etriasta kukoistavan kaupungin, ja nyt on pelaajan vuoro tulla kynityksi tai kartuttaa rikkauksia. Näin seikkailu lähtee käyntiin ensimmäisessä Etrian Odysseyssa, eikä asetelma hirveästi poikkea kahdessa jälkimmäisessäkään osassa. Dialogia on hyvin minimaalisesti, ja maailman ja labyrinttien mysteerejä valotetaan vain sen verran, että syntyy vähän tunnelmaa, mutta erityisen tarinavetoisia pelejä nämä eivät ole.

Etrian-pelit ovat niin hyvässä kuin pahassakin kunnianosoitus klassisille ruudukkopohjaisille luolastoroolipeleille, kuten Wizardrylle ja Might And Magicille. Se mikä tarinassa menetetään, hyvitetään syvällisellä hahmonluonti- ja kykyjärjestelmällä. Ensimmäisessä pelissä tarjolla on yhdeksän erilaista hahmoluokkaa, ja kakkosessa niitä esitellään vielä kolme lisää. Kolmonen taas tekee omat variaationsa vanhoista ja lisää päälle alaluokkasysteemin, joka mahdollistaa ylimääräisen hahmoluokan valitsemisen. Hahmojen ulkonäköä ei saa varsinaisesti kustomoida, mutta jokaisen luokan kohdalla on viisi toisistaan hyvin erilaista vaihtoehtoa.

Hahmoluokat vaihtelevat sieltä melko perinteisestä soturista tankkiin ja parantajaan, mutta mukana on myöskin erikoisempia tapauksia, kuten Dark Hunter, jonka voi kehittää sitomaan vihollisen raajoja piiskallaan, mikä estää näitä käyttämästä kykyjään. Jokaisella hahmoluokalla on valittavissa lukuisia eri kykyjä, jotka vaihtelevat passiivisista päivityksistä, buffeihin ja monenlaisiin hyökkäyksiin ja asepainotuksiin, joten saman hahmoluokankin edustajat voi kehittää hyvin erilaisiksi toisistaan. Näitä kykyjä avataan ja päivitellään pisteillä, joita saa vain yhden per tasonousu, joten suunnitelmallinen kannattaa olla. Pisteitä ei voi asetella uudelleen, ja ainoa tapa resetoida pisteet on pakottaa hahmo eläkkeelle ja ottaa uusi tilalle, mutta uusi sankari on aina tasoa alhaisempi kuin edellinen, mikä on näissä peleissä melkoinen pudotus. Peli sallii 30 hahmon luomisen, joten pilalle rakennetun hahmon voi myös laittaa kiltahalliin vaihtopenkille istumaan.

Pelaaja muodostaa haluamistaan hahmoista vapaamuotoisen viiden henkilön tiimin, joka järjestellään etu- ja takarintaman taistelijoiksi. Kummallekin lohkolle mahtuu maksimissaan kolme hahmoa, joten joku joutuu pakostakin seisomaan takarivissä. Takarivissä on kuitenkin hyvä olla, koska etummaiset keräävät ensisijaisesti vihollisen huomion. Hahmon sijainnilla on väliä myös kykyjen kannalta, ja tietyt kyvyt saattavat vaikuttaa vain yhden lohkon hahmoihin. Viholliset kuitenkin seisovat aina edessä yhtenä rintamana.

Hahmojen luonnin jälkeen siirrytään tutkimaan labyrinttia, joka on kahdessa ensimmäisessä Etrian Odysseyssa yhtenäinen iso kokonaisuus, jonka kuudessa kerroksessa on aina viisi tasoa. Kolmonen poikkeaa tästä kaavasta jonkin verran. Labyrintit eivät ole proseduraalisesti generoituja, vaan ne pysyvät muuttumattomina, ja pelistä riippuen labyrinttia marssitaan joko ylös tai alaspäin. Harmillisesti pikamatkustuspisteitä on vain kerrosten ensimmäisellä tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja ei voi jatkaa suoraan viimeiseltä saavuttamaltaan tasolta, vaan joutuu talsimaan samoja käytäviä pitkin uudestaan aina kun tulee tarve palata kaupunkiin. Labyrintista voi kuitenkin poistua pikaisesti teleporttaamalla kaupasta ostettavalla esineellä. Tasojen välillä kulkemista nopeuttavia oikoteitä avautuu aina välillä, mutta etenkin ensimmäisessä pelissä niitä saisi olla reilusti enemmän. Onneksi jokainen kerros on sentään visuaalisesti erilainen, ja niissä on monesti jokin oma erikoisuutensa, kuten talvimaisemassa jään aiheuttama liukuminen ja viidakossa jalkoja pistelevät piikit.

Tutkiminen on pitkälti aarteiden etsimistä ja luolien kartoitusta, jota tässä sarjassa tehdään perinteisesti käsin. DS-versioissa alaruutu oli pyhitetty kartalle ja sitä täydennettiin manuaalisesti piirtämällä itse luolan seinät ja asettamalla tarvittavat ikonit ynnä muut paikoilleen. Switch-versiossa kartta on sijoitettu oikeaan tai vasempaan reunaan ja sen saa pienennettyä tai suurennettua X-painikkeella. Piirtäminen luonnistuu käsin Switchinkin kosketusnäytöllä, mutta telakoidussa tilassa sama tapahtuu analogitateilla, joista toisella siirrellään karttaa ja toisella raahataan ikoneita ruudulle. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla kartan luominen on oletusasetuksilla uskomattoman työlästä puuhaa, mutta onneksi uusioversioissa piirtämisen voi halutessaan automatisoida suurimmilta osin, ja täysautomaattiasetuksilla liikkuessa peli vielä värittää normaalit ja ansalattiat sekä piirtää sokkeloiden seinät. Tällöin pelaajalle jää vain tehtäväksi asetella ovet ja portaat sekä arkkujen ja muiden tärkeiden kohteiden merkit. Alkukankeuksien ylittämisen jälkeen homma alkoi luistaa, enkä jäänyt kaipaamaan aikoja, jolloin kaiken joutui piirtämään itse. Etrian Odyssey -puristien ei tarvitse kuitenkaan huolestua, koska mahdollisuus tähänkin on edelleen olemassa.

Mutta mitäpä roolipelit olisivat ilman taisteluita? Luolastossa liikkuessa ruudun alareunassa näkyvä pallo indikoi värillään milloin seuraava satunnaistappelu on lähellä. Taistelujen tiheys vaihtelee eri paikoissa, joskus ilman taisteluja selviää tovin ja toisinaan vihollisia saattaa ilmestyä eteen melkein jokaisen askeleen jälkeen, mikä on välillä hyvin ärsyttävää. Onneksi kahinoita voi kuitenkin nopeuttaa huomattavasti erilaisilla asetuksilla, kuten animaatioiden poistolla (uusi ominaisuus) ja automaattikomennolla, joka laittaa hahmot toistamaan perushyökkäystä. Tappeleminen itsessään on tuttua vuoropohjaista valikkopujottelua. Ensin valitaan jokaisen hahmon toiminto, ja sitten tulipalloja ja iskuja jaellaan nopeusjärjestyksessä. Vihollisilla on tietenkin erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, jotka saa Origins Collectioninissa ensimmäisen kohtaamisen jälkeen näkyviin ruudulle kätevästi yhtä nappia painamalla. Samalla näytetään myös vihollisten aktiiviset parannusefektit ja mahdollisesti putoavat esineet, mikä helpottaa materiaalien keräämistä.

Etrian-pelit eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, sillä rivivihollisetkin saattavat viedä pelaajalta hengen hetkessä ilkeillä statusefekteillä tai silkalla voimalla, joten aivan takki auki ei kannata juoksennella. Tavan vihollisten lisäksi labyrinteissa vaanii FOE:ksi kutsuttuja hirmuja, jotka ovat eräänlaisia minipomoja. Nämä hirviöt ovat nähtävissä luolastossa virvatulimaisina ilmestyksinä, ja ne jahtaavat pelaajaa armottomasti saatuaan tämän silmiinsä. FOE:lta karkuun pääseminen ja niiden väistely on oma taitolajinsa, mikä tuo pientä lisäjännitystä tutkimiseen.

Pelasin arvostelua varten läpi kokonaan vain ensimmäisen pelin, joka oli omalla tiimikokoonpanollani kohtalaisen kivuton kokemus, mutta kakkosen alkuperäispainoksen muistan olleen vaikeustasoltaan huomattavasti brutaalimpi, ja etenkin pomotaisteluissa joutuu oikeasti miettimään sopivien kykyjen käyttämistä. Turhautumista lievittää Switch-versioissa uusittu pikatallennussysteemi, joka antaa tallentaa tilan ihan milloin tahansa taistelun ulkopuolella, eikä tallennusta enää menetä kuollessa. Tämän lisäksi valittavana on kolme vaikeustasoa yhden sijaan. Näistä helpoin on Picnic, joka tekee nimensä veroisesti pelaajasta käytännössä kuolemattoman. Basic taas on nimetty hieman harhaanjohtavasti, sillä se on helpompi kun Expert, joka taas vastaa alkuperäisten pelien vaikeustasoa. Keskimmäisellä vaikeustasolla pelaaja tekee 20 prosenttia enemmän vahinkoa ja ottaa saman verran vähemmän vastaan. Vaikeustaso ei ole lukittu, vaan sitä voi aina halutessaan vaihtaa kaupungissa. Kokonaan kustomoitava vaikeustaso olisi ollut kiva lisä, koska ero helpoimman ja keskitason välillä on turhan iso.

Eniten Origins Collectionin pelit eroavat alkuperäisistä versioistaan ulkoisesti. Kaikki kuvitukset on piirretty uudestaan teräväpiirtonäyttöjä ajatellen, ja ero on todellakin huomattava verrattuna DS:n spriteihin. Luolastojen 3D-grafiikkaa on myöskin siloteltu, mutta ero ei tässä suhteessa ole yhtä huomattava. Laatikkomainen arkkitehtuuri vailla yksityiskohtaisempaa nähtävää on muutenkin luolastoroolipeleille ominaista. Genren edustajat ovat yleensä pienemmän budjetin julkaisuja, joten grafiikka saattaa olla ymmärrettävästä syystä välillä karuhkoa. Tämän huomioon ottaen Etrian Odyssey -kokoelma pärjää kyllä vertailussa lajitovereihinsa.

Yhteenveto

Pienistä mutta samaan aikaan merkittävistä päivityksistä huolimatta Etrian Odysseyt 1–3 ovat silti hyvinkin vanhoillisia genrensä edustajia, jotka vaativat pelaajalta oikeanlaista asennoitumista niistä nauttiakseen. Jos grindaaminen ja samoilla labyrintin käytävillä pyöriminen tunnista toiseen kuulostaa vastenmieliseltä, niin sitten ehkä kannattaa jättää kokoelma ostamatta, mutta oikea yleisö ottaa kyllä nämä pelit omakseen. Atluksen hintapolitiikka on nostattanut verkossa närää, ja neljänkympin kappalehinta tai 80 euron pulittaminen koko kolmikosta on kieltämättä aika suolainen hinta minunkin mielestäni, vaikka jo yhdessä pelissä riittää pelattavaa kymmenien tuntien edestä. Yksittäistä peliä ostaessa neuvoisin valitsemaan suoraan joko toisen tai kolmannen osan. Ykkönen ja kakkonen ovat hyvin samankaltaisia, mutta jälkimmäinen on kaikin puolin parempi peli. Kolmonen taas tekee useita muutoksia kaavaan, ja mukana on muun muassa seilailua maailmankartalla sekä moninpelitehtäviä, joissa taistellaan kimpassa vahvempia hirviöitä vastaan.

Joka tapauksessa on ilo nähdä sarjan tekevän vihdoin ja onnistuneesti kotikonsolidebyyttinsä, ja ehkä Atlus innostuu tuomaan Switchille muitakin DS-luolastorymistelyitään, kuten vaikkapa Dark Spiren tai Strange Journeyn.

Hyvää:
– Yuji Himukain hahmotaide pääsee vihdoin oikeuksiinsa
– Turha edestakaisin ravaaminen
– Monipuolinen kyky- ja hahmoluokkajärjestelmä

Huonoa:
– Hinta
– Turha edestakaisin ravaaminen
– Vihollisia kierrätään värimuunnoksin