Arvostelussa Prince of Persia: The Lost Crown

Ei Bel-Airin vaan Montpellierin prinssi

Ubisoft on saanut viime vuosina paljon lokaa niskaansa, ja kieltämättä ihan aiheestakin. Joko kritiikkiä ovat saaneet sieluttomat ja hengettömät avoimen maailman liukuhihnatuotospelit, tai sitten itse firman sisällä kuohuu ja kohisee ties minkälaisten draamojen myötä. Ennen pilkkakirveiden teroittelua on kuitenkin hyvä muistaa, että tämän yhden maailman suurimpiin lukeutuvan pelitalon sisälle mahtuu myös tehtävänsä mallikkaasti hoitavia sivutoimistoja. Italian Milanon jaosto on Tom Clancy -pelien kanssa avustamisen ohella puskenut ulos viime vuosina kaksi oikein pätevää Mario + Rabbids -peliä. Ubisoft Montpellier muistetaan taas loistavista Rayman-tasoloikinnoista ja kulttiklassikko Beyond Good & Evilistä. Nyt Montpellierin markiiseilla on aika todistaa arvonsa jälleen tuomalla Prince of Persia -sarja takaisin estradille.

Prince of Persia on melkeinpä yhtä ikiaikainen kertomus kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat. Pelisarja näki päivänvalon jo vuonna 1989, ja on sittemmin ilmestynyt lukuisille eri alustoille mitä erilaisimmissa muodoissa. Alkuaikojen millintarkan tasoloikkapulmailun jälkeen tyyli vaihtui 2000-luvun alussa kolmiulotteiseksi toimintaseikkailuksi. Käsikonsoleilla 2D-grafiikka kuitenkin säilyi, ja mobiilipuolella prinssejä juoksenteli endless runner -rahastuksissa. The Lost Crown -lisänimellisen pelin myötä sarja palaa alkulähteilleen, joskin 2D-seikkailu on päivitetty nykypäivän standardien mukaiseksi välianimaatioineen sekä 3D-taustatekstuureineen. Genrekin on muuttunut metroidvaniaksi.

The Lost Crownin yllättävän monisäkeinen tarina kertoo muinaisten aikojen Immortals-iskuryhmästä, jonka värikäs jäsenistö toimii Persian ja Kušanin välisten konfliktien ässäkorttina ensiksi mainitun valtakunnan hyväksi. Pelaaja ohjastaa ryhmän jäsenistä Sargon-nimistä sapelisankaria, joka joutuu mentorinsa Anahitan pettämäksi, ja samalla osaksi nimellisen Persian prinssin pelastusretkeä. Metroidvanioissa tarinankerronta on perinteisesti kovin vähäeleistä, mutta uusi Prince of Persia tekee positiivisen poikkeuksen. Pelaajan eteen heitetään kovalla syötöllä värikkäitä ja persoonallisia sivuhahmoja, ja mytologista maailmaa rakennetaan mielenkiintoisesti ääneen puhutun dialogin ja kätkettyjen kääröjen avulla. Hieman yli kymmentuntisen tarinan sekaan mahtuu muutamia yllättäviä ja kliseisiäkin juonikiemuroita, mutta kokonaisuus huomioiden käsikirjoittajien suoritus jää selvästi plussan puolelle.

Tapahtumapaikkana toimii mystisen loitsun vallassa oleva Qaf-Kuhin vuoristokaupunki. Ensimmäisen PlayStationin Hercules-pelin kaupunkikentän mieleen tuovasta miljööstä siirrytään ripeästi vehreisiin metsiin ja jopa surrealistisiin, puhtaasti vaativaa tasoloikintaa varten suunniteltuihin ympäristöihin. Alueet yhdistyvät suoraan toisiinsa hienosti, aivan kuten hyvässä metroidvaniassa kuuluukin, ja ne tarjoavat kukin omanlaistaan silmäkarkkia ja korvaherkkua, joten pelaajan aistiärsykkeet hereillä pitävää vaihtelua on riittävästi. Vaikka peli ilmestyikin kaikille kynnelle kykeneville alustoille samanaikaisesti, ei Switch-versio häviä graafisen silmäkarkin määrässä yhtään tehokonsolikollegoilleen. Jopa käsikonsolitilassa homma pelittää ilman isompia teknisiä lapsuksia. Raudan ikääntymisestä muistuttavat ainoastaan latausajat, jotka eivät ole niin hitaita, että viikko-ohjelmaa täytyisi alkaa järjestellä uusiksi, mutta tuntuvat silti vähän liian pitkiltä näin armon vuonna 2024. Tehokonsoleilla pelin saa pyörimään 120 kuvaa sekunnissa, mutta Switchin 60fps-lukituskin pysyy tavoitteessa suurimman osan ajasta. Mysteerikuolemia ja muita pieniä bugeja vastaan on taas julkaistu jo korjauspäivityksiä.

The Lost Crown on pullollaan juuri niitä asioita, joita nykypäivän metroidvanioista voi odottaa löytyvän. Kaupoissa myydään peruskykyjä parantavia talismaaneja kaadetuista vihollisista irtoavia jalokiviä vastaan, ja vaikeammin löydettäviä keräiltäviä aarteita vaihdellaan taas asepäivityksiin. Koska Sargon hallitsee monenlaisia aseita ja kymmeniä erilaisia taisteluliikkeitä, on meno parhaimmillaan kuin tappelupeleissä konsanaan. Pelissä kyllä pärjää ihan helppoja yhden napin kombojakin hyödyntäenkin, mutta kestävimmät fantasiakörmyt ja muut viholliset kaatuvat helpoiten, kunhan monipuoliseen taistelujärjestelmään jaksaa vähän paneutua. Erinomaisista pomotaisteluista saa eniten irti kokeilemalla erilaisia liikkeitä lähietäisyydellä ja kauempaa.

Prince of Persian historia on täynnä sormia niksauttelevia loikintaosuuksia, eikä uusin osa ole mitenkään poikkeus. Etenkin pelin loppupuolella on meininki kuin rytmipeliä pelatessa, kun pelaaja joutuu käyttämään ilmapyrähdyksiä, liukua ja kaikkia muita repertuaarista löytyviä liikettä väistelläkseen vihollisia ja pysyäkseen poissa yhdestä osumasta checkpointille palauttavista piikeistä. Peruspelissä helpottavia apuja ja asusteita on usein piilotettu kinkkisimpien tasoloikkaosuuksien taakse, joten tutkimista ja haastavuudessaan täydellisyyttä hipovaa liikkumisakrobatia kannattaa ehdottomasti opetella jo aikaisessa vaiheessa peliä.

Kehuja on tähän saakka kerrottu jo paljon, mutta säästetään se suurin ja tärkein kehu viimeiseksi; Prince of Persia: The Lost Crown toimii pelillisesti erinomaisesti. Läsnä olevat metroidvania-elementit ovat huippuluokkaa ja mukana on jopa sellaisia innovaatioita, joita toivoisi lajityypin peleihin jatkossakin. Jättiläismäiseen karttaan saa genren nykypäivän vaatimustasojen mukaisesti leimattua erilaisia merkintöjä muistutusmielessä, mutta Montpellierin koodiritarit ovat lisänneet peliin myös ”päähahmon muistin”. Nappia pohjassa pitämällä peli napsaisee samanaikaisesti tilanteesta kuvakaappauksen ja lisää kuvan vielä karttaan – pieneltä kuulostava lisäys, josta on laajenevaan maailmaan eksyville ja peliä pätkissä pelaaville paljon apua.

Yhteenveto

Prince of Persia -perheen uutukainen on kaikin puolin loistava videopeli. Se kutittelee juurikin niitä ärsykkeitä ja silmän sekä sormien yhteispeliä, joiden vuoksi videopelit ihan alun alkujaan kehitettiinkin. Jos aikoinaan Guitar Herossa sormet vääntyivät useaan eri kulmaan ja fiilis oli pulssin kanssa huipussaan huippupisteiden välkkyessä ruudulla, herättää uusin Prince of Persian usean minuutin kestävien tasoloikintahelvettien läpi selviytyminen tismalleen samanlaisia tunteita. Peli on modernin metroidvania-aikakauden kirkkaimpia kruununjalokiviä, eivätkä minimaalisen pienet tekniset kauneusvirheet eivät tee hallaa loistavalle kokonaisuudelle.

Hyvää:
– Pelattavuus on täyttä timanttia
– Metroidvania-peliksi yllättävän monisäkeinen tarina
– Massiivinen pelimaailma täynnä kerättävää ja löydettävää
– Monipuoliset vaikeustasoasetukset

Huonoa:
– Pienet tekniset viat