Arvostelussa Penny’s Big Breakaway

Täyttä jojostelua

Erilaisia 3D-tasohyppelyjä alkaa viimeinkin olla saatavilla reilusti myös Switchille, mutta valtaosa konsolin tarjonnasta edustaa jonkinlaista kunnianosoitusta hidastempoisille collect-a-thon-peleille. 2D-tasoloikinnaksi luettavan arvostetun Sonic Manian kehittänyt Christian Whitehead on perustanut oman pelistudionsa Evening Starin, joka saanut ulos uuden persoonallisen ja nopeatempoisen 3D-loikinnan, jossa liikevoimalla eli momentumilla on erittäin tärkeä rooli tyylipuhtaassa suorituksessa.

Käsikirjoittajat ovat valinneet pöhköhullun tien. Sirkustähden näköinen päähenkilö Penny osallistuu showmaailman talenttikilpailuun, jossa yritetään tehdä yleisöön vaikutus. Sankarin esityksessä käyttämällä jojolla on kuitenkin oma persoonansa, ja se päättää syödä yleisössä istuvalta keisarilta vaatteet päältä jättäen hänet kalsareihinsa, mikä luonnollisesti häpäisee hallitsijan koko kansan edessä. Tempusta suuttuva yksinvaltias määrää koko pingviinikansan ottamaan Pennyn kiinni, ja suuri takaa-ajo saa alkunsa. Tarinallisesti edetään siis yksinkertaisen kevytmielisesti. Yhdentoista maailman välissä on pieniä välinäytöksiä, joilla edistetään peliä narratiivisesta näkökulmasta.

Pelimekaanisesti Penny’s Big Breakaway on yllättävän yksinkertainen, vaikka se tuntuu aluksi kaikelta muulta. Yhdellä napilla hypätään, toisella ohjataan jojoa ja kolmannella ratsastetaan sillä. Lisäliikkeiden tekeminen onnistuu yhdistämällä toimintoja, esimerkiksi nopeutta tuova syöksy tehdään tuplanäpäyttämällä jojonappia. Jojoa voi halutessaan kontrolloida myös oikealla tatilla valitakseen tarkasti suunnan, johon isketään. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että kameraa on käänneltävä nuolinäppäimillä, eli mikäli takavuosien PSP-käpälätekniikat eivät tunnu hyvältä ergonomisesti, ei kamerakontrolleihin ole mitään asiaa. Myös isometrinen ja kaukana Pennyn takana seikkaileva kuvakulma tekee syvyyshahmottamisesta ajoittain haasteellista. Moni on saattanut törmätä vastaaviin ongelmiin esimerkiksi Super Mario 3D Worldin parissa, vaikka niitä sattuukin Nintendo-pelissä huomattavasti vähemmän. Onneksi kameramies on oikeassa paikassa sentään valtaosan ajasta, ja hahmotusmurheiden vuoksi tapahtuvat kuolematkin ovat lopulta vain pieni osa kaikista.

Kunnolla pelin sisälle pääsemissä vierähtää muutenkin pieni tovi, sillä kokonaisuus rakentuu vahvasti sujuvaan etenemiseen ja liikevoiman hyödyntämiseen käytännössä kaikessa. Esimerkiksi perinteinen tuplahyppy suoritetaan jojon avulla keinuen eteenpäin, mutta liike tulee itse lopettaa oikealla hetkellä niin, että kertynyt vauhti tulee hyödynnettyä maksimaalisesti mukana. Jos jojolla ratsastaessa laskeutuu alamäkeen, saa tällöin myös pyöriin lisää vauhtia, jota voi esimerkiksi käyttää hyväksi seuraavissa rampeissa. Useita kymmeniä kuolemia sattuu ihan perusteitakin opetellessa, mutta koska pelkkä tavallinen juokseminen maassa on niin kivuliaan hidasta, säilyy motivaatio tavoitella parempaa taustalla. Penny muistuttaa myös kenttäsuunnittelultaan vähemmän yllättäen Sonic-sarjaa, joten monissa tasoissa nopeudella ja taitavilla liikkeillä voi avata uusia sivu- tai oikoreittejä. Sonicmaista ovat myös automatisoitujen toimintaspektaakkelien muodossa olevat hengähdystauot, joita on luvassa joka kentässä. Penny voi esimerkiksi lentää putkeen, joka lennättää hahmoa muutaman sekunnin ajan eteenpäin kauniiden maisemien vilistäessä ohi.

Pelaajan on mestaroitava kaikki liikkeet ja osattava yhdistää niitä keskenään kaiken Pennystä irti ottamiseksi ja suurten kombopisteiden keräämiseksi. Välillä tulee käydä maassa, jotta hyppyjä ja temppuja voi taas tehdä lisää, mutta alusta maaliin asti on mahdollista päästä rikkomatta lainkaan liikeradan ketjua. Tällöin peli muuttuu tavanomaisesta tasoloikinnasta melkein enemmän Tony Hawk’s Pro Skaterin tai jopa Devil May Cryn tyyliseksi pistesarjan havitteluksi tai sen ylläpitämiseksi, mikä itsessään on erittäin uniikkia tässä genressä.

Pennyn suuri läpimurto ei tapahdu sormia napsauttamalla, sillä turhautumista on luvassa eritoten ensimmäisellä läpäisykerralla. Kentän lopuksi ei kerrota tarkkaa informaatiota siitä, mistä mitäkin pistebonuksia on saanut, joten omaa pelityyliä täytyy hioa sokkona ja uusintayrityksillä. Tavoitepisteitä ei myöskään ilmoiteta kätevästi kenttävalikossa, vaan ne täytyy käydä tarkistamassa kenttäkohtaisesti täysin erillisestä Extras-osiosta päävalikon kautta. Jos korkeita pisteitä tavoitellessa sattuu kuolemaan edes yhden ainoan kerran, jäävät pisteet useimmiten kuoleman jälkeen liian matalalle tasolle saavutusten ansaitsemiseksi. On myös harmillista törmätä kesken pitkän temppuilun bugeihin, joissa hahmo voi esimerkiksi ampaista seinän läpi kuolemaansa tai jäädä jumiin ikuisiksi ajoiksi esteen päälle. Nämä ongelmat eivät kuitenkaan toistu aivan jokaisella pelikerralla, eikä peli myöskään kaatunut minulla kertaakaan.

Kenttäsuunnittelu taistelee myös nopeaa pelaamista vastaan, sillä sieltä täältä löytyy muun muassa keräiltäviä Show Piece -kolikkoja, keskusteluja NPC-hahmojen kanssa sekä pieniä tehtäviä, joissa kaikissa pitää joko pysähtyä tutkimaan ympäristöä tai jäädä lukemaan erinäisiä viestejä ja ohjeita kesken toiminnan. Ihan kuin kehittäjät haluaisivat tukea vaihtoehtoisia pelityylejä, mutta unohtavat välillä, että kaikki pelaajat eivät pysty sivuuttamaan eteen tulevia pyyntöjä yhtä onnistuneesti. Jos haluaa koluta kaiken täydellisesti, on varauduttava pelaamaan jokainen kenttä moneen kertaan, useammalla eri tavalla. Penny on kuitenkin kaikista uniikein ja hauskin kokemus silloin, kun voi vaan mennä lujaa rikkomatta jatkuvaa liikerataa. Jos oma ennätysyritys menee pilalle esimerkiksi kuoleman vuoksi, on sama jatkaa loppumatka hitaamman option voimin.

Teknisesti Penny näyttää terävältä, mutta pyörii Switchillä vain 30 kuvaa sekunnissa, mikä harmittaa näin nopeatempoisessa tasoloikassa, etenkin kun muilla alustoilla on pääsy parempaan versioon. Peli kuitenkin näyttää sekä kuulostaa mielenkiintoiselta – Tee Lopesin ääniraita on erittäin ainutkertaista kuunneltavaa. Ympäristöissä voisi olla enemmänkin vaihtelua, sillä nyt kaikki maailmat tuntuvat olevan jonkinlaista variaatiota yhdestä kaupunkiympäristöstä, mutta värejä on käytetty monipuolisesti, eikä räikeää ilmettä pääse pakoon.

Yhteenveto

Penny’s Big Breakaway on hyvin Sega-henkinen pikapelaajien unelmaloikinta, jossa tulee mestaroida mekaniikat täyden nautinnon saavuttamiseksi. Kampanjaan sisältyy noin 30 kenttää ja muutama pomotaistelu, joiden päihittämisessä kestää noin seitsemän tuntia. Vaikeusaste on kohdillaan, ja aitoa haastetta tarjoavia ekstrakenttiä on saatavilla niistä kiinnostuneille. Vaikka Switchin matala ruudunpäivitysnopeus on kokonaisuuden suurin miinus, on Evening Starin uutukaisessa nähtävissä myös selkeitä hiomattomuuksia, joista olisi mukava päästä eroon päivitysten tai viimeistään seuraavan osan myötä. Ainakaan Penny ei ole monen kilpailijansa kaltainen geneerinen 3D-tasoloikinta, vaan omaa selvän identiteettinsä. Loppupisteetkin saattavat nousta sitä mukaa, mitä paremmin jojotemput iskostuvat selkärankaan ylimääräisten läpipeluukertojen jälkeen.

Hyvää:
– Uniikkia, kombopohjaista tasoloikintaa
– Pennyn hauska ja monipuolinen liikerata
– Erinomainen vaikeusaste
– Toimiva kenttäsuunnittelu

Huonoa:
– 30 fps Switchillä
– Bugit
– Aina ei ole selvää, tuleeko edetä lujaa vai hitaasti
– Käyttöliittymän kömpelyydet ja puutteellisuudet