Arvostelussa Onion Assault

Sipuli itkettää

Länsinaapuristamme ponnistavan Bertil Hörbergin yhden miehen indiestudio on viime vuosina keskittynyt enemmän tai vähemmän nostalgia-aisteja kutkutteleviin peleihin. Tekijänsä pelikartalle nostaneet Gunman Clive -pelit olivat hieman kaksiulotteisiin Mega Maneihin päin kallellaan olevia teoksia, Mechstermination Forcen suurinta inspiraation lähdettä ei kannata Contra-sarjaa pidemmälle katsoa, ja pandemia-aikana miehen omana masennuslääkkeenä toiminut Super Punch Patrol on ehta vanhan koulukunnan beat’em up -toimintamäiskintä. Hörbergin studion uutukainen on nimeltään Onion Assault, joka muistuttaa sangen paljon pelimaailman tunnetuimman LVI-ammattilaisen unenomaista NES-seikkailua.

Onion Assaultissa ei Hörbergin aiempien pelien tapaan löpistä tai tarinoida alussa turhia. Valikoissa on tasan ne pakolliset vaihtoehdot pelin aloittamiselle ja asetuksille, eikä mitään sen isompia mielenkiinnon ärsykkeitä. Toiminnan makuun päästään heti kahden ominaisuuksiltaan identtisen hahmon välillä tehdyn valintaprosessin jälkeen. Hyvin ruotsalaisittain nimetyn Pellen ja mamma Lökin esteinä ovat kovin paljon itänaapurimme stereotyyppistä miesoletettua muistuttavia puna-asuisia sotilaita. Variaatiota on näissä jääkäreissä paljon, alkaen aina pelaajaa kohti hitaasti tallustelevasta rivivihollisesta isompien tankkien ohjaksissa istuviin pahiksiin.

Monenlaiset sotilaat eivät jää kuitenkaan pelaajan ainoiksi vihollisiksi, sillä myös pelin yltiöliukkaat kontrollit taistelevat koko ajan vastaan. Onion Assault muistuttaa pahimmillaan 90-luvun erittäin herkiltä tuntuneita länsimaalaisia tasoloikkapelejä, vaikka Zoolit, James Pondit ja kumppanit eivät muuten kuulukaan Hörberg Productionsin tämänkertaisiin takavuosien innoittajiin. Mutta toisaalta lasketaanhan Ruotsikin länsimaaksi, joten ehkä peliin on päätynyt vahingossa kaukaisena verenperintönä saatua koodia…

Vihollisia ei tapeta perinteisin tasoloikkamenetelmin, vaan sitä varten Onion Assaultiin on kopioitu Super Mario Bros. 2:n oleellisin pelimekaniikka. Pelaaja pystyy kaivamaan maasta sipuleita, joita sitten heitellään kohti vihollisia tismalleen samaan tyyliin kuin Marion ikimuistoisessa seikkailussakin. Myös viholliset voi nostaa ilmaan heittoaseeksi, kunhan niiden kypärien päälle onnistuu ensin laskeutumaan onnistuneesti. Jokaiseen kenttään on kätketty myös kolme isoa kolikkoa, jotka kerätäkseen on useimmiten hyödynnettävä vihollisten päällä seisoskelua jollain tapaa. Kovin montaa minuuttia aivojaan ei tarvitse rassata näiden pulmien kanssa, mikä on kieltämättä jätte kiva juttu, sillä pelin pelaaminen on viimeistelemätön ohjaussysteemi ja monotoninen musiikkivalikoima huomioon ottaen aikamoisen työlästä.

Vaikka vastustajina on yrmyjä sotamiehiä, on Onion Assault silti nintendomaisen värikäs, mutta yksityiskohdiltaan huomattavasti esimerkiksi juuri Marion loikintoja huomattavasti pelkistetympi. Pelissä on yhteensä neljä maailmaa, joista jokaisessa on neljä vertikaalisesti tai horisontaalisesti etenevää kenttää. Jokaisen maailman päätteeksi kohdataan hieman enemmän keskittymistä vaativa pomotaistelu. Koska pelihahmo voi ottaa vastaan aina vähintään kaksi osumaa, eivät pommeja katosta pudottelevat pomotkaan eivät liikauta haastekäyrää juuri ylöspäin, joten Onion Assault jää pahimmillaan yhden illan hupailuksi. Minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa ei ole, joten kertakäyttötavaraa on tämä peli, aivan kuten pelin nimestäkin löytyvä raaka-aine.

Yhteenveto

Onion Assault on Hörbergin muutamana viikonloppuna koodailemalta välipeliltä haiskahtavaa pienen rahan lyhyttä hupia, jota vaivaa asia, joka ei saisi olla 2D-tasoloikkapelissä missään nimessä olla pielessä. Pelin kontrollit ovat pahimmillaan raivostuttavan hätäiset, eikä pelin ihan sympaattiselta näyttävä graafinen ilme sovi kunnolla yhteen vain pari biisiä sisältävän soundtrackin kanssa. Mikäli Super Mario Bros. 2 tai Game Boylle aikoinaan ilmestynyt Spot: The Cool Adventure ovat jostain syystä suosikkipelejäsi ikinä, ei Onion Assaultia parempaa indietribuuttia näille peleille ole Switchille saatavilla. Kaikille muille ruotsalainen sipuliseikkailu on kuin videopeliversio heikosta nakkikioskiruoasta. Ei sitä mielellään syö, mutta pahimpaan nälkään sen nielaisee nopeasti kurkusta alas.

Hyvää:
– Graafinen ilme on oikeinkin pirtsakka

Huonoa:
– Heikot kontrollit
– Erittäin lyhyt ja vailla haastetta