Arvostelussa Mega Man Legacy Collection

Megamainio multipakkaus muutamalla moitteella

Moni pelaaja muistelee vanhoja Nintendo Entertainment System ‑pelejä lämmöllä. Laitteen laajasta valikoimasta etenkin Mega Man ‑pelit ovat merkittäviä nimikkeitä, joiden vaikutus peliteollisuuteen näkyy tänä päivänäkin esimerkiksi Shovel Knightin ja monien muiden tasoloikkien hengessä. Nyt Blue Bomber on astunut ensimmäistä kertaa Nintendo Switchille NES-aikakauden maailmanpelastusretket yhteen kokoavan Legacy Collectionin myötä. Ovatko sinisen pommittajan seikkailut maineensa veroisia, vai onko tohtori Lightin luomus ruostunut vuosien saatossa?

Legacy Collection sisältää kuusi ensimmäistä Mega Man ‑seikkailua. Jokainen niistä sisältää omat ideansa ja teemansa, mutta pohjimmiltaan ne ovat hyvin samankaltaisia tasohyppelyjä. Peleissä Mega Manin vastuulle jää robottimestareiden peittoaminen ja pahan Dr. Wilyn pysäyttäminen. Tarina vaihtelee hieman sarjan osien välillä, mutta jokaisen pelin tavoite on sama. Alkujaan Dr. Lightin assistentiksi luotu Mega Man pystyy absorboimaan päihitettyjen pomojen kyvyt käyttöönsä. Kaikkien robottimestareiden kaaduttua jäljelle jää lopputaistelu Wilyn tai hänen avustajansa linnoituksessa.

Mega Manin liikearsenaali on ilman lisäkykyjä pelkistetty mutta toimiva. Ensimmäisessä kahdessa osassa hahmo pystyy ainoastaan hyppimään sekä ampumaan, mutta kolmannessa ohjelmistopäivitys opettaa liukumiskyvyn lattiaa pitkin. Neljännessä osassa Mega Manin omaa Mega Buster ‑tussaria on paranneltu, jolloin hän pystyy ampumaan tehokkaampia ammuksia varastoimalla hetken aseen energiaa. Myöhemmissä seikkailuissa kuvaan astuu myös robottikoira Rush, joka on lyömätön apu liikkumisessa. Robottimestareilta voitetut kyvyt ovat elintärkeitä, sillä jokainen pomo on heikko jonkin toisen nimikkoaseelle. Aseet eivät ammu pelkästään erivärisiä säteitä, sillä esimerkiksi Mega Man 2:n Wood Man antaa ammuksen lisäksi myös suojana toimivan Leaf Shieldin, ja kolmososan Top Manin kyky saa Mega Manin pyörimään kuin hyrrä. Oikean kyvyn käyttö oikeassa paikassa säästää huomattavasti aikaa.

Jokaisessa kuudessa osassa on kahdeksan robottimestaria, joiden kentät vaihtelevat teemoiltaan laidasta laitaan. Ensimmäiset osat sisältävät turvallisia vesi-, tuli- ja metallimaailmoja, mutta myöhemmissä osissa maisemilla on uskallettu irrotella huomattavasti enemmän. Mielikuvituksellisemmasta päästä ovat muun muassa länkkäri-, egyptiläis- ja gravitaatioteema. Teema näkyy niin ulkoasussa, musiikeissa kuin kenttien vihollisissa ja kikoissakin. Jotkut kentät sisältävät todella fiksuja ideoita, kuten painovoiman kääntämistä tai ilmavirtojen hyödyntämistä. Suoraviivainen tasohyppely maistuu pääsääntöisesti hyvin, vaikka joskus vihollisten sijoittelu tuntuukin hieman halpamaiselta. Sen huomaa viimeistään sitten, kun on tippunut viidennen kerran rotkoon sieltä yllättäen hyppäävän kalan vuoksi.

Pomotaistelut ovat yksi sarjan keskeisimmistä elementeistä, sillä kokoelman puitteissa vastaan tulee kirjaimellisesti kymmeniä pomovastuksia. Valitettavasti kaikki pomot eivät oikein vakuuta. Joidenkin mestareiden liikesarjat ovat hieman liian hankalia, mutta ne pystyy onneksi oppimaan ulkoa hakkaamalla samaa taistelua riittävän pitkään. Isompi ongelma piilee pomojen heikkouksissa. Etenkin kahden ensimmäisen osan loppuvastukset ovat suunnittelultaan todella huonoja, sillä niillä on vain yksi heikkous. Mikä pahinta, jos pelaajalla ei ole riittävästi energiaa kyseisten aseiden kohdalla, ei pomoa pysty voittamaan ilman tahallista kuolemista ja riittävän energiamäärän etukäteen keräämistä. Tämänlainen ”yritys ja erehdys” ‑ratkaisu ei tunnu hyvältä pomotaisteluissa, jotka ovat muutenkin ihan riittävän haastavia. Jokaisen pelin lopussa tapahtuva pakollinen toinen kohtaaminen samojen vihollisten kanssa käy myös nopeasti vanhaksi.

Kokoelman pelit näyttävät teräviltä ja värikkäiltä, enkä kohdannut mitään bugeja niiden parissa. Valittavana on kaksi suoritinnopeutta, alkuperäinen ja turbo, joista jälkimmäinen tarjoaa sulavamman kokemuksen kuin alkuperäisellä NES:n raudalla pyörivä diashow. Ruudun kokoa voi myös halutessaan muuttaa, ja mustat palkit television ruudulla voi täyttää tyylikkäillä reunoilla. Soundtrack ansaitsee myös erityismaininnan, sillä jokainen peli sisältää tarttuvia kappaleita, joita kuunnellessa alkaa jalka helposti väpättää.

Mega Man Legacy Collectionia ei ole suunnattu pelkästään NES-ohjain kädessään nukkuville puristeille, sillä mukana on pari modernin tekniikan mahdollistamaa ominaisuutta, joista on apua uusille pelaajille. Jokainen peli sisältää oman tallennuspaikkansa, joten edistymisen voi tallentaa milloin vain ilman tarvetta salasanaliuskoilla pelleilyyn. Lisäksi pelitapahtumia voi kelata taaksepäin, jolloin omat virheet on mahdollista korjata. Kelaaminen on mahdollista yllättävän pitkälle menneisyyteen, mutta omaan makuuni takapakki voisi pyöriä nopeamminkin. Joku saattaa sanoa kelaamista huijaamiseksi, mutta ominaisuus on tarpeellinen, jos edes yksi pelaaja säästyy sen ansiosta harmailta hiuksilta.

Legacy Collection sisältää myös paljon bonusmateriaalia. Kokoelma sisältää tietokannan eri pelien vihollisista sekä vinkkejä niiden peittoamiseen. Lisäksi pakettiin kuuluu iso valikoima musiikkia sekä korkealaatuisia kuvia muun muassa markkinointiin käytetystä materiaalista, myyntipakkauksista sekä kaseteista. Kiinnostavinta uutta ovat kuitenkin kymmenet erilaiset haasteet, joiden läpäisyajat vieläpä päivittyvät nettiin. Etenkin useita eri kenttiä ja jopa pelejä sekoittavat remix-tasot ovat hauska lisäys. Kuuden pelin läpäiseminen vie helposti lukuisia tunteja, mutta kaikki ekstramateriaali on silti tervetullutta.

Mega Man 2 on yleisesti yksi pidetyimmistä Mega Man ‑peleistä, mutta asettaisin itse sen lähemmäs kokoelman pohjaa kuin kärkeä. Legacy Collectionin kuusikon huonoin osa on mielestäni isolla marginaalilla alkuperäinen Mega Man, joka sisältää huonosti suunniteltujen pomojen ohella myös keskinkertaiset kentät sekä todella liukkaan ja huonolta tuntuvan ohjauksen. Siihen nähden Mega Man 2 on valtava parannus, mutta niin kenttäsuunnittelultaan kuin pomoiltaankin se häviää myöhemmille osille. Mega Man 3 ja Mega Man 4 ovat omia suosikkejani, mutta myös viides ja kuudes osa ovat hyviä. Kuudennen osan erikoisuus ovat pakkaa sekoittavat vaihtoehtoiset reitit sekä erilaisin kyvyin varustellut haarniskat. Pelatessa on ollut myös hienoa nähdä, kuinka käyttöliittymä ja animaatiot ovat parantuneet ajan myötä.

Yhteenveto

Legacy Collection on erinomainen pakkaus klassikkopelejä niille, jotka pitävät Mega Man ‑sarjasta. Sarjaan tutustumattomille viidentoista euron kokoelmaa voi kuitenkin suositella vain varauksella. Maineestaan huolimatta kaikki Mega Man ‑pelit eivät ole mestariteoksia, ja niiden vaikeusaste voi joskus hieman turhauttaa. Joka tapauksessa Legacy Collection on helpoiten lähestyttävä vaihtoehto alkuperäisten Mega Man ‑pelien kokemiseksi, minkä lisäksi se tarjoaa paljon laadukasta lisäsisältöä niille, joita sarjan historia sekä siihen liittyvä taide kiinnostavat. Legacy Collection on mielenkiintoinen katsaus menneisyyteen, jonka avulla on hyvä valmistautua Mega Man 11:n tuloon.

Hyvää:
– Pääsääntöisesti laadukasta tasohyppelyä
– Hyvät musiikit
– Paljon lisäsisältöä
– Pelitilanteen kelaaminen on hyvä vaihtoehto

Huonoa:
– Jotkin pomotaistelut
– Ensimmäinen osa