Arvostelussa Light Fall

Kun aurinko laskeutuu, pimeys ottaa vallan

Nintendo Switchillä ei ole pulaa haastavista tasohyppelypeleistä. Niin Celeste, Super Meat Boy kuin Mutant Mudds Collection ovat haastaneet parhaimpiakin tasohyppelymestareita. Nyt myös kanadalaisen Bishop Gamesin ensimmäinen luomus Light Fall pyrkii pullistamaan pelaajien otsasuonia Nintendo Switchillä. Onnistuuko tämä kiitettävät neljä vuotta kehityksessä ollut peli kuitenkaan tavoitteessaan?

Light Fall sijoittuu mystiseen Numbran maahan, johon päivänpaiste ei yllä ja jonne vain harva ihminen on löytänyt tiensä. Pelaaja ohjastaa Nox-nimistä nuorukaista, jonka ystävät ovat kadonneet. Pian selviää, ettei Nox ole aivan kuka tahansa kaduntallaaja, vaan vapaasti suomennettuna ”varjohuiputtaja”-lisänimen kepposillaan ansainnut jumala, joka saa tehtäväkseen myös valon palauttamisen valtakuntaan. Seuraa päähenkilölle pitää vanha pöllö nimeltään Stryx, joka toimii samalla tarinan kertojana. Tarinankerronnan parasta antia ovat visuaalisesti tyylikkäät välivideot, mutta harmillisesti ainoastaan pöllövanhus ja pelin loppuvastus ovat ääninäyteltyjä muiden hahmojen harrastaessa mykkäkoulua.

Noxilla on juoksun ja hyppykyvyn kaltaisten vakioliikkeiden lisäksi pari muutakin kikkaa arsenaalissaan. Hahmo pystyy nimittäin luomaan Shadow Core ‑nimisen laatikon tyhjästä ja käyttämään sitä ponnahdusalustana tai kilpenä sekä aktivoimaan tiettyjä esineitä sen avulla. Laatikkoa voi kuitenkin käyttää alustana vain neljästi putkeen, jonka jälkeen on palattava maan pinnalle mittarin nollaamiseksi. Tasanteita on ripoteltu useimpiin tasoihin vain harvoille väleille, jolloin pelaajan täytyy tavallaan rakentaa oma kenttänsä. Myöhemmät tasot testaavat niin pelaajan ajoituskykyä kuin tarkkuuttakin.

Pelin keskeisimmillä mekaniikoilla on sekä hyvät että huonot puolensa. Koska laatikoita voi jättää käytännössä minne tahansa, pelin kenttäsuunnittelu on melko pelkistettyä ja vapaata, eivätkä kentät tunnu kovin ikimuistoisilta muuten kuin teemojensa puolesta. Onneksi tasot sisältävät kuitenkin lukuisia erilaisia kenttäelementtejä, kuten lasereita, tippuvia alustoja, piikkejä tai vihollisia. Toisaalta tyhjästä materialisoituvat laatikot tarjoavat mielenkiintoisen vaihtoehdon monien muiden pelien perinteisille tuplahypyille. Kentät sisältävät myös hieman tutkimista, sillä maailmoihin on kätketty erään tutkimusmatkailijan muistoja, jotka avaavat maailman historiaa hieman.

Tarjoaako Light Fall kuitenkaan oikeasti haastavan kokemuksen? Kyllä pelissä haastetta riittää, mutta vasta lähellä retken loppua. Suurin osa seikkailua tuntui odotuksiin nähden kohtuullisen helpolta, vaikka kuolema tulikin kohdattua muutamaan otteeseen. Vasta viimeisen kolmen kentän aikana koin pelin oikeasti haastavaksi, mutta silloinkin peli oli mielestäni väärällä tavalla vaikea. Viimeiset kentät ja erityisesti loppuvastus ovat todella turhauttavia, koska ne ovat oikeita kestävyyssuorituksia. Samat, helpot kohtaukset pitää läpäistä yhä uudelleen ja uudelleen, jotta pääsee haastavan kohdan luo. Epäonnistuessaan pelaaja palautetaan edelliseen tarkistuspisteeseen, ja sama rumba alkaa alusta. Tämä hidastaa pelin tempoa ja tekee kentistä tarpeettoman turhauttavia, joten muutamat ylimääräiset tarkistuspisteet olisivat olleet tervetulleita.

Ulkoisesti Light Fall on erittäin tyylikäs peli. Hahmot ja viholliset näkyvät siluetteina värikkäitä taustoja vastaan, minkä johdosta peli tuo mieleen muun muassa Limbon, hiljattain julkaistun Shadow Bugin ja värikkään Fen. Erityisesti pelin välivideot miellyttävät silmää tyylikkään piirrostyylinsä ansiosta, eikä ääninäyttelyssäkään ole valitettavaa. Pelin musiikit ansaitsevat myös erityismaininnan, sillä musiikkiraita on alusta loppuun oikein mukavaa kuunneltavaa, joka vaihtelee jännittävistä kappaleista kauniisiin sinfonioihin.

Lajityypin peleissä sulava toiminta ja tarkka ohjaus ovat kaikki kaikessa, mutta Light Fall ei ole aivan täydellinen tällä osa-alueella. Pääsääntöisesti peli pyörii hyvin, mutta kannettavassa tilassa pelatessa ruudunpäivitys takkuilee säännöllisen epäsäännöllisesti. Nox pysyy valtaosan ajasta hyvin kontrollissa, mutta erityisesti seiniin hahmo takertuu välillä liian herkästi. Peli sisältää myös erinomaisesti toteutetun tuen Switchin HD-tärinämoottorille, joka laittaa ohjaimet värisemään välinäytöksien ja tiukimman toiminnan lomassa.

Light Fall ei ole kovin pitkäkestoinen seikkailu, vaikka loppupään kentät vievätkin helposti paljon aikaa. Pelissä on onneksi tarinatilan ohella myös speedrun-tila, jossa tavoitellaan kaikkien kenttien läpäisyä mahdollisimman nopeasti. Tämä on ehdottomasti yksi pelin valttikorteista, sillä peli sisältää kattavat netin kautta päivittyvät huipputuloslistat sekä Mario Kartin tapaan mahdollisuuden kisata muiden aikoja vastaan kummitusten muodossa. Vauhdikkaasti läpäistäessä kentät pääsevät muutenkin parhaiten oikeuksiinsa.

Yhteenveto

Light Fall yrittää raivata itselleen tilaa haastavien tasohyppelyiden kärkinimien joukkoon, mutta se ei aivan yllä sinne asti. Se tarjoaa nopeatempoista tasohyppelyä, joka voi kuitenkin erityisesti lopussa tuntua turhauttavalta. Light Fallin pelimekaniikat ovat kiinnostavia, mutta osittain niiden johdosta kenttäsuunnittelu jättää välillä kylmäksi. Sen sijaan kenttien pikaläpäiseminen voi tarjota pidemmäksikin aikaa viihdettä, jos omien aikojen parantaminen kiinnostaa. Pienistä ongelmistaan huolimatta Light Fall on hauska ja omaperäinen tasohyppely, joka toivottavasti heijastaa kirkasta valoa Bishop Gamesin tulevaisuudelle.

Hyvää:
– Tyylikäs ulkoasu ja minimalistinen käyttöliittymä
– Laadukkaat musiikit
– Erinomainen tuki HD-tärinälle
– Nopeatempoinen tasoloikinta ja kiinnostavat mekaniikat

Huonoa:
– Turhauttavat kohtaukset pelin loppupuolella
– Pelimekaniikat osittain rikkovat kenttäsuunnittelua
– Tekninen viimeistelemättömyys