Arvostelussa Indiana Jones and the Great Circle

Ympyrä sulkeutuu

Indiana Jones valloitti kasarilla ja ysärillä valkokankaiden lisäksi myös tietokoneiden ruutuja mainioilla tekstiseikkailuilla. 2000-luvulla Indy seikkaili videopelien maailmassa lähinnä elokuviin perustuneissa LEGO-peleissä ennen vuoden 2024 Indiana Jones and the Great Circleä, jonka myötä moderneista Wolfensteineista tunnettu MachineGames toi seikkailija-arkeologin jälleen pelattavaan muotoon täysin uuden tarinan kanssa.

The Great Circle sijoittuu ajallisesti Raiders of the Lost Ark- ja Temple of Doom -elokuvien väliin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun jääkaappipakastimen kokoinen kaapumies murtautuu Indyn (ääninäyttelijänä uskottavasti murahteleva Troy Baker) yliopistoon, vieden mukanaan huomaamattoman kissamuumion. Jonesin ei auta kuin pakata laukkunsa ja seurata rosvoa Vatikaaniin, jossa seikkailu pääsee kunnolla käyntiin. Luvassa on pulmailua muinaisissa raunioissa, reissaamista ympäri maapalloa sekä tietysti natsien ja muiden roistojen laittamista nippuun.

En voi olla vertailematta The Great Circleä suoraan suosittuihin Uncharted-toimintapeleihin, joissa Nathan Drake on etsinyt jo useamman osan verran kadonneita artefakteja ja niitannut pienen armeijan verran vihollisia. The Great Circle erottuu PlayStationin omasta kultapojasta erityisesti taistelun ja kuvakulman osalta, sillä Indyä ohjataan ensimmäisestä persoonasta. Kuvakulma siirtyy hahmon olan taakse kiipeilykohdissa, mikä on kaikin puolin fiksu ratkaisu reunoilta roikkuessa tai piiskan varassa kuiluja ylittäessä.

Taistelut ovat pääosin maanläheisiä, ja pelaajalle painotetaan hiiviskelyn ja hiljaisen taistelun etuja. Nyrkkien ja piiskan lisäksi Indyllä on takataskussa revolveri, mutta sen kudit ovat harvassa ja käyttö on useimmin riskialtista. Henki lähtee herkästi, jos vihollisleiriin juoksee pyssyt paukkuen. Hiljaisemmat lyömäaseet takaavat sen, ettei yhtä vastustajaa kaataessa perään juokse heti viittä lisää. Ruumiit voi myös piilottaa, joskin sille ei ole kauheammin tarvetta ensituntien jälkeen.

Isoin ero Draken seikkailuihin on nähtävillä pelin rakenteessa: Unchartedin putkijuoksun sijaan tutkitaan laajoja alueita, joilla juostaan päätarinan lisäksi monenlaisen sivutehtävän perässä. Matkaan voi tarttua kaikenlaista pientä kerättävää Indyn kykyjä päivittävistä kirjoista lääkepulloihin ja valokuvista muinaisjäänteisiin, mutta erityisen innostavia ovat pidemmät sivutehtävät ja pulmamysteerit. Sivutehtävät syventävät hahmojen luonnetta ja tarinaa sekä tarjoavat vastapainoa toimintapainotteiselle sisällölle. Samalla pelialueista paljastuu uusia puolia ja mielenkiintoisia pulmia. Tarjolla on niin tekstien avulla ratkottavia numerolukkoja kuin monimutkaisia ympäristöpulmia, joissa aivonystyrät laitetaan toden teolla koetukselle. Muistelen varmasti vielä pitkään lämmöllä Vatikaanin pienoiskirkkoarvoitusta sekä koodinpurkulaitteiston käyttämiseen perustuvia arvoituksia.

Väliin mahtuu myös pari pienempää aluetta, jotka etenevät hieman tiiviimmin tarinan mukana. Näihinkin kohtiin on piilotettu keräiltävää, eli silmät kannattaa pitää auki koko ajan. Perusseikkailun ohella päästään myös ohjailemaan erilaisia ajoneuvoja, ja välillä Indy antaa ohjat tovereilleen keskittyen itse ampumaan suojatulta vihollisten niskaan.

Kerrontaan on panostettu kunnolla, sillä jokainen alue elää tavallaan omaa elämäänsä. Paikallisten kanssa touhuaminen tuntuu merkitykselliseltä, ja ison tarinakaaren osalta pääantagonisti, natsien arkeologi Emmerich Voss (ääninäyttelijänä kylmäävä Marios Gavralis) on parhaita videopelikelmejä hetkeen. Manipuloiva, julma ja kunnianhimoinen Voss ottaa yhteen Indyn kanssa monella tapaa. Tarinan kiinnekohtana toimii muinaisiin myytteihin pohjautuva Great Circle -kivirengas , jonka kokoaminen tuntuu kiireelliseltä kilpajuoksulta loppukohtauksiin saakka.

Teknisesti The Great Circle pärjää Switch 2:lla kohtalaisesti. Ruudunpäivitys on tiputettu tasaiseen 30 FPS:ään, ja konsoli telakoituna päästään 1080p-resoluutioon. Ruudunpäivitys pysyy kyllä tasaisena, mutta itseäni häiritsee pelissä tekstuurien lyhyt pop-up-etäisyys ja kaukaisuudessa stop-motion-tyylillä juoksevat viholliset. Toisella isolla alueella törmäsin myös merkittäviin visuaalisiin bugeihin, jotka korjautuivat lataamalla tallennuksen uudestaan.

Switch 2 -versiosta pyydetään täyttä hintaa jälkijulkaisusta huolimatta, ja The Order of Giants -lisäosakin myydään erikseen. Tämä on pieni sääli, sillä muutaman tunnin pituinen DLC-kampanja sisältää uuden pelialueen, muutamia päivityksiä Indyn kykyihin sekä pelin parhaat pulmat. Saumattomasti pääseikkailun ensialueella alkava lisätarina on sulautettu emopeliin niin hyvin, että tajusin olevani DLC:ssä vasta, kun sen nimi pomppasi ruudulle ensimmäisen tehtävän alussa.

Yhteenveto

Indiana Jones and the Great Circle on esimerkillinen lisenssipeli, joka tiivistää elokuvasarjan hengen viihdyttävään ja hyvin suunniteltuun pakettiin. Reilut 20 tuntia kestävän läpipeluun aikana sain kokea monipuolista pulmailua, hiiviskellä ja nähdä uskottavia maisemia ympäri maailman, ja sivutekemistäkin jäi vielä reippaasti jäljelle. Niin Hitlerin kuin Mussolinin lakeijoita tintataan turpaan kohtuullisen paljon, muttei niin silmitöntä määrää, että seikkailu muuttuisi täysin komediaksi. Suorituskykyvertailussa MachineGames ei yllä aivan Capcomin tai Square Enixin tasolle.

Hyvää:
– Seikkailuhenki ja loistava tarina
– Monipuolinen pelattavuus
– Immersiivinen maailma

Huonoa:
– Muita versioita kehnompi ruudunpäivitys ja tekniset bugit