Arvostelussa Astor: Blade of the Monolith

Lupaus seikkailusta

Indiepelit saavat paljon porua niskaansa siitä ”miten ne aina vaan näyttävät samanlaisilta retrografiikoilla tehdyiltä lyhyiltä pikapaloilta”. Tätä yleistä luuloa on lähtenyt korjaamaan C2 Game Studio, joka ponnistaa ihan muista asioista tunnetusta Kolumbian toiseksi suurimmasta kaupungista, Medellinistä. Aiemmin kolumbialaiset ovat näpertäneet kasaan lähinnä kevyitä yhden peukalon mobiilipelejä, mutta Nintendo Switchin Astor: Blade of the Monolithin myötä pieni studio harppaa kertaheitolla taistelemaan massiivisten 3D-toimintaseikkailupelien kanssa. Kaatuvatko kolumbiaanot omaan näppäryyteensä vai onko tässä ihan validi haastaja Tears of the Kingdomille?

Asioiden auki selittelemiseen ei käytetä ylimääräistä aikaa, koska molemmat pelin nimestä löytyvät asiat – päähahmo Astor sekä tämän käyttämä Monolithin miekka iskeytyvät ruudulle ja pelaajan ohjattavaksi jo parin peliminuutin kohdalla. Astor on kaverinsa Zanin kanssa tutkimassa muinaista rakennelmaa, jonka kätköistä löytyy edellä mainittu legendaarinen teräase, jota pelin nimikkotähti kostautuu käyttämään sen verran mallikkaasti, että saa muista eeppisistä tarinoista tutun ”valitun” roolin. Koko kansan valittuna sankarina Astorin tehtäväksi lankeaa etsiä pelimaailman eri kolkista viisi muinaista artefaktia, ja siinä sivussa suoritella tukuittain eteen lankeavia sivutehtäviä. Peruskauraa siis noin joka toiselle videopelisankarille.

Pelillisesti Blade of the Monolith on hassu sekoitus niinkin kunnianhimoisia ja isoja nimiä kuin Breath of the Wild ja Devil May Cry. Ensiksi mainittu on toiminut selkeästi inspiraationa miljöösuunnittelussa, ja esimerkiksi aavikkokentissä piti muutaman kerran ihan pysähtyä ja tarkistaa, että ollaanko nyt gerudojen mailla viime vuosikymmenen palkituimmassa videopelissä vai 2024 ilmestyneen pienen indiepelin omissa aavikkomaisemissa.

Ensituntumalta Astorin maailma on oikein eeppiseltä vaikuttava kokonaisuus. Eri maailmankolkkien tunnusmusiikitkin osuvat juuri oikeaan tunnelmahermoon, ja sävellyksissä on eeppisyyttä tukevaa suuruuden tuntua. Valitettavasti indiestudion voimavarojen rajallisuus paistaa läpi siinä, ettei ulkoisesti nätti temmellyskenttä ole vapaasti tutkittava ja yksityiskohtainen satumaailma, vaan pikemmin pelkkä kulissi tapahtumille. Kaukaa päin katsottuna ja pysäytyskuvissa maisemat näyttävät yhtä nätiltä kuin rusettiin puettu auringonlasku, mutta lähempää ja liikkeessä meno on paikoitellen aika karua.

Karulta näyttävät myös hahmomallit. Astor kansoineen edustaa diokek-rotua, jotka näyttävät lähinnä Big Hero 6:n Baymaxin ja Mario-peleistä tuttujen Shy-Guy-hahmojen yhdistelmältä pallomaisine vartaloineen ja naamareineen. Diokekien verivihollisten virkaa ajavat hiltsikit ovat Zelda-pelien bokoblinien hengenheimolaisia, ja diokekien lailla myös naamarit päällään eläviä. Kaikkien hahmojen naamioiminen on varmasti pelin loren kannalta jotenkin oleellinen asia, mutta niiden pääasiallinen käyttötarkoitus piilee todennäköisesti kasvonanimaatiokustannuksissa säästämisessä. Tämä johtaa siihen, että kaikki hyvikset ja pahikset näyttävät melko lailla samasta puusta veistetyiltä, eikä variaatiota ole vihollisistakaan mitenkään liiaksi. Myös kaikki Astorin kaverit näyttävät vaihtuvia väripaletteja lukuun ottamatta samalta, mikä tekee juonenkäänteissä kärryillä pysymisestä ja ääninäyttelemättömän dialogin seuraamisesta hankalaa. Sääli, sillä muuten tarina on oikeasti ihan mielenkiintoinen.

Kehittäjätiimin tekeminen muistuttaa painimista omaa painoloikkaa pari pykälää raskaammassa sarjassa. Gliese-nimiseltä planeetalta kerätyillä resursseilla on mahdollista availla Astorille uusia taistelukykyjä, mutta kunnollisen kykypuun sijaan valittavat taidot ovat ihan vaan tylsästi lunastettavissa yksi kerrallaan ilman minkäänlaista progression tuntua. Asiaa ei myöskään muuta positiiviseksi se, että tärkeimmät kyvyt ja liikkeet avautuvat jo hyvissä ajoin pelin alkutaipaleilla, joten miksi ihmeessä edes keräillä ylimääräisiä resursseja, jos kaikki tarvittava on jo valmiiksi avattu?

Vaikka näppäinkomentoja ja liikkeitä on monenlaisia aina parryista väistöliikkeisiin asti, toimivat kontrollit kuitenkin erittäin tarkasti ja jämäkästi. Tasoloikkakohdissa on pientä hapuilua havaittavissa, mutta ongelma liittyy enemmän hahmon outoon fysiikkaan. Taisteleminen on erittäin simppeliä, mutta monet avattavat kombot ja lopetusliikkeet saavat Astorin näyttämään illuusion omaisesti siltä, että kyseessä olisi joku Bayonetalle ja Devil May Crylle kovaakin vastusta antava actionpläjäys. Yhden napin monotonisella hakkaamisella pelin vaikeinkin vaikeustaso taittuu muutamassa illassa. Taisteluiden ulkopuolella tehdään kirjaimellisesti kasvottomiksi jääville sivuhahmoille nakkihommia.

Kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta Astor kaatuu lopulta täysin tekniikkapuolella. Pahimmillaan suoritus muistuttaa nostalgiatrippiä 2000-luvun puolivälin näitä heikoimpien ja ansaitusti unohdettujen 3D-tasoloikintojen pariin, kun pop-upia ja nykimistä näkyy ruudulla häiritsevän paljon. Eniten teknisiä murheita ilmenee ikävästi juuri taisteluiden aikana. Surkuhupaisinta on se, että Switchin Zelda-peleistä lainattu hienovarainen pysähdysefekti vihollista päin iskiessä on viety Astorissa aivan naurettavuuksiin asti. Kun ruudunpäivitys tökkii ja peli itse vielä tökkii siihen päälle omaan nokkeluuteensa kaatuen, ei voida puhua kovin mallikkaasta suorituksesta.

Yhteenveto

Astor: Blade of the Monolith on täynnä kivoja ideoita, jotka kuitenkin ovat selvästi olleet liian suuria pienelle ja konsolitoimintapelien saralla kokemattomalle pelitalolle. Pysäytyskuvista voisi luulla, että kyseessä on graafisesti loistelias suuren maailman seikkailu, mutta valitettavasti moni asia on pelissä joko aivan rempallaan tai tehty lähinnä puolivillaisesti. Onnistumisen hetket tuntuvat ja kuuluvat lähinnä kontrollien ja musiikin saralla. Tämä yritys menee vielä kokemattomuuden piikkiin, mutta toivottavasti Astor kokee joskus samanlaisen tasonnoston kuin Assassin’s Creed -sarja aikoinaan ensimmäisen ja toisen osansa välillä. Muutoin en voi suositella kolumbialaispeliä kuin erityisen paljon juuri toimintaseikkailupeleistä tai syvälle menevästä taustatarinoinnista pitäville pelaajille.

Hyvää:
– Kiehtova pelimaailma ja sen taustatarina
– Audiopuoli on komeasti toteutettu

Huonoa:
– Paikoitellen ala-arvoinen tekninen suorituskyky
– Näyttää suurelta ja massiiviselta, mutta onkin aika pieni ja lyhyt
– Pelattavuus muuttuu äkkiä monotoniseksi