Arvostelussa Ni no Kuni: Wrath of the White Witch

Pikkunoituri seikkailee

Mitä tulee, kun yhdistetään Dragon Quest VIII, Pokémon ja japanilainen animaatio keskenään? Keittiössä ainesten sekoittamisesta ei yleensä ilman osaavaa kokkia synny kovin kummoista muhennosta, eikä vastaava ole helppoa videopelimaailmassakaan. Japanilainen Level-5 kuitenkin päätti yrittää, ja julkaisi vuonna 2010 Nintendo DS:lle ensimmäisen pelin Ni no Kuni ‑sarjasta. Nyt tuon ensimmäisen pelin HD-versio on julkaistu uudelleen Nintendo Switchille hollantilaisen Engine Softwaren käännöstyönä. Kuinka hyvän sekoituksen näin monesta ainesosasta voi saada?

Lähtökohta on vähintään mielenkiintoinen. Square Enixin Dragon Quest ‑sarjan kautta suurelle yleisölle tutuksi tullut Level-5 eli kultakauttaan 2010-luvun taitteessa, roolipelit päätuotteenaan. Yhtiön toimitusjohtaja Akihiro Hino suorastaan puhkui tarmoa ja halusi tehdä kokonaan uuden roolipelisarjan omanlaisella tyylillään. Avuksi visionsa toteuttamiseen Hino palkkasi maineikkaan Studio Ghiblin tuottamaan eeppiset välinäytökset.

Pääsankari Oliver menettää äitinsä tapaturmaisesti ja kohtaa Drippy-keijun, joka johdattaa hänet taianomaiseen maailmaan. Vähemmän kliseisesti Oliver on legendojen luvattu sankari, jonka kohtalo on vapauttaa kaikenlaisia vitsauksia kokenut maailma mustan magian taitavan Shadar-velhon kynsistä. Avuksi tehtävän suorittamiseen Oliver saa Drippyltä lahjaksi suuren Velhon kumppani ‑kirjan, joka sisältää tietoa velhoudesta, ympäröivästä maailmasta sekä tietenkin loitsuista. Kirjan voi ostaa myös erikseen aitona fyysisenä kopiona. Drippy ja Oliver lähtevät pelastamaan maailmaa yksi valtakunta kerrallaan. Jokaisessa suurvaltakunnassa elää asukkaita, jotka kärsivät Shadarista. Ilkeä velho näet kykenee särkemään ihmisten sydämiä, vieden mukanaan samalla jotain henkilölle tärkeää. Matkalla Oliver kohtaa toki myös uusia ystäviä, jotka liittyvät mukaan taistoon pahuutta vastaan.

Hahmonkehitys on hyvin perinteikästä. Kartalla ja luolastoissa vaanivat viholliset haastavat yksi tai useampi kerrallaan pelihahmot taisteluun. Taistelun päätyttyä osallistuneet hahmot saavat kokemuspisteitä, ja tasoja kerryttämällä tiimistä tulee entistä vahvempi. Velhon syvin olemus piilee tietysti taikavoimissa, jolloin fyysinen puolustus jää auttamatta kovin heikoksi. Kontaktitaisteluihin helpotusta tuovat henkiolennot, joita voi kutsua kentälle yksi kerrallaan. Tällöin tosin itse velhomestari vetäytyy taktikoimaan taka-alalle, joten jokaiseen tilanteeseen pitää osata valita paras mahdollinen vaihtoehto. Useamman pelihahmon ollessa mukana voi pelaaja ohjastaa yhtä sankaria kerrallaan, tekoälyn hoitaessa muut roolit. Tekoälylle voi antaa erilaisia käskyjä, joiden mukaan toimia, mutta en erityisemmin huomannut niissä eroa toisiinsa nähden, ellei ohjeena ole selvästi tietynlaisten hyökkäysten käytön kieltäminen. Muutenkaan tekoälyn varaan ei kannata nojata liikaa, sillä erityisesti isoissa taisteluissa tietokone on suoraan sanottuna kurja valitsemaan tilanteeseen sopivia henkiolentoja.

Entäpä se Pokémon-aspekti? Pian alkuhöpinöiden päättymisen jälkeen pelaajalle aukeaa mahdollisuus värvätä vastaan asettuvia hirviöitä omalle puolelle taistelijoiksi. Kaappausmekaniikan toteutuksessa on valitettavasti muutama ärsyttävä epäkohta. Ensinnäkin vihollisen värväys onnistuu vain silloin, jos se jää taistelun jälkeen kentälle antamaan mahdollisuuden. Satunnaisuuden vuoksi haluamaansa henkiolentoa voi siis joutua hakkaamaan useita kertoja. Toinen ongelma on se, että yhdellä pelihahmolla voi olla kerrallaan mukana vain maksimissaan kolme oliota. Vain mukana olevat oliot keräävät kokemusta taisteluissa, jolloin varalla olevat hahmot eivät kehity lainkaan. Vaikka oliot kehittyvätkin pääasiassa nopeammin kuin pelihahmot, ei kehitys tapahdu salamana kummankaan kohdalla. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyt yksilöt voivat jäädä tasoissa jälkeen muista. Oliot voivat myös muuttua voimakkaampaan muotoon, mitenpä muutenkaan kuin kehityskivien avulla. Muodonmuutosten kompastuskivi on taas se, että olio palautuu kehityttyään aina takaisin tasolle yksi, ja kokemuksen kerääminen täytyy aloittaa alusta. Oliojengin kokoonpanoa ei ole kannattavaa vaihdella, vaan samat naamat pyörivät mukana lähes koko pelin ajan. Suuri osa hirviönkasvatuksen potentiaalista jää siis käyttämättä niin taisteluissa kuin niiden ulkopuolella. Pelihahmon kumppanille voi antaa käskyjä, mutta on täysin sattumanvaraista, miten se käskyn toteuttaa. Esimerkiksi normaali hyökkäys ei takaa edes varmuudella yhtä yritettyä iskua.

Tarinallinen potentiaali jää sekin lunastamatta. Oliver on hyvin geneerinen satukirjojen sankari, joka singahtaa täydestä kokemattomuudesta nopeasti suurien hirviöiden kaatajaksi. Studio Ghiblin elokuvat tunnetaan onnistuneista tarinoistaan, mutta nyt kun juonikuviot ja hahmot ovat täysin Level-5:n tekosia, animaatiostudion vahva käsikirjoituksellinen osaaminen jää käyttämättä. Hahmosuunnittelu mukailee Ghiblin tyyliä, joskin suurin hohto menetetään 3D-malleilla, jotka ovat selvästi piirrosversioitaan puisevampia. Suurin osa tarinakohtauksista on myös tehty pelin omalla moottorilla vaihtelevasti ääninäyteltynä. Pelasin pelin läpi englanninkielisillä äänillä. Ääninäyttelijöissä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta toisaalta hahmot suoltavat ulos vain perusfraaseja.

Päätarinan lisäksi Ni no Kunin maailma sisältää runsaasti pientä tekemistä, jonka parissa vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Kansalaisten antamia tehtäviä suorittamalla Oliver kerää kanta-asiakasleimoja, ja jokaista 10 leimaa kerännyttä kuponkia voi käyttää maksuvälineenä peliä helpottavien ominaisuuksien haalimiseen. Aluksi etuihin riittää vain yksi kuponki, mutta myöhemmin niitä voi joutua pulittamaan jopa kahdeksan kappaletta. Valitettavasti valtaosa sivutehtävistä on äärimmäisen yksinkertaisia. Tarkoitus on tavallisesti etsiä ensin sydämensä särkenyt kansalainen ja sitten toinen, jolla sydämellisyyttä on liiaksikin. Sen jälkeen Oliver voi ottaa taikapulloonsa hieman puuttuvaa ominaisuutta ja antaa sen uupuvalle takaisin. Aivan liian moni tehtävä Ni No Kunin maailmassa johdattaa tätä samaa kaavaa.

Musiikin puolella on sentään osuttu maaliin. Säveltämään on saatu maineikas japanilainen elokuvasäveltävä Joe Hisaishi ja soittamaan Tokion filharmoninen orkesteri. Pääteema kajahtaa pienistä TV:n kaiuttimistakin kuin mikäkin Mozartin konsertti, mahtipontisena ja voimakkaana. Roolipelien ylimystöön ei tällä suorituksella valitettavasti päästä, sillä hieman tarttuvampia olisivat nämä sävelet voineet olla.

Kuten jo mainittua tulikin, on Switch-versio lähes suora käännös PlayStation 3:lle vuonna 2011 julkaistusta pelistä, vaikka samoihin aikoihin Switch-version julkaisun kanssa ilmestyi graafisesti ehostettu Remastered-painos PlayStation 4:lle ja Windowsille. Switch-versiossa on nähtävissä selkeää tekstuurien yllättävää pulpahtamista maailmankartalla seikkaillessa, mutta ruudunpäivitys on tasainen 30 ruutua sekunnissa, eikä ääntäkään pakata pilalle. Pyyhkeitä annan sen sijaan vakaudesta, sillä peli kaatui neljä kertaa koko kestonsa aikana. Automaattista tallennusta ei myöskään ole, joten ärräpäät saattavat kaikua naapurustossa, jos Ni no Kunin pelaaja joutuu aloittamaan pitkän luolaston alusta.

Yhteenveto

Jos pelillisiä suunnitelmia olisi tarkasteltu Japanissa uudelleen PlayStation 3 ‑julkaisun jälkeen, olisi Ni No Kuni voinut nousta loistavaksi roolipeliksi. Kivat välivideot eivät riitä kantamaan 50-tuntisen seikkailun itseään toistavia taisteluita ja mekaniikkoja, joita ei selitetä kunnolla pelin aikana. Ideat ovat hyviä, mutta toteutus ei palvele kaikkia lähtökohtia siten, että pelaajalla on hauskaa. Ni no Kuni: Wrath of the White Witch ei ole missään nimessä huono peli, mutta roolipelien kunniahuoneeseen sillä ei tällaisenaan ole asiaa.

Hyvää:
– Äänimaailma ja musiikki
– Studio Ghiblin välivideot
– Luonteva hahmosuunnittelu

Huonoa:
– Kaatuilee
– Tympeät taistelut
– Hirviöiden kouluttaminen on työlästä