Arvostelussa A Knight’s Quest

Ruosteinen haarniska

Jos joku on katsonut Master Chef ‑kokkausohjelmaa, on näille tahoille varmasti tuttua ohjelman jokaisen kauden lopussa nähtävän finaalin huikeat ruokainnovaatiot. Nämä huippukokkien mahtavat keksinnöt ovat ennennäkemättömiä luomuksia, joita ei mikään taviskokki noin vain pystyisi ikinä tekemään. Meille jokaiselle on varmasti tuttu myös arkinen pyttipannu, tuo lounaaksi tai päivälliseksi tehdyn safkan jämistä tehty mössö, jossa ei ole niin väliä, mitä on joukossa, kunhan vain maku toimii. Switchin latauskauppaan ilmestynyt A Knight’s Quest on hieman kuin pyttipannu. Se ei edes yritä keksiä ja esitellä mitään uutta ja mullistavaa, vaan siihen on kaavittu kasaan kaikki toimintatasoloikkapelien hyvät ainekset, jotka on sekoitettu paistinpannulla yhdeksi keskihintaiseksi annokseksi. Palaako luomus pohjaan vai helliikö tämä kaikkia makuaisteja?

Kaksihenkisen Sky9 Games ‑indiestudion A Knight’s Quest on jatkumoa vuosikymmenen alussa ilmestyneelle samannimiselle selainpelille. Itseään ei kannata mitenkään suomia, jos tämä kaikkien tuntema klassikko jäi aikoinaan välistä, sillä näitä kahta peliä ei oikeasti yhdistä muu kuin nimi ja punatukkainen sankari. Switchin A Knight’s Quest kertoo tarinan Rusty-nimisestä aarteenmetsästäjästä, joka onnistuu kliseiseen tyyliin koskemaan työkeikallaan luolastossa väärään asiaan, vapauttaen suuren pahuuden. Kotiin palatessaan ymmärtämättömien päättäjien syyttävä sormi osoittaa Rustya kohti, ja tästä alkaa tasoloikintaa, ongelmanratkaisua ja toimintaa sisältävä suuri avoimen maailman seikkailu.

Rustyn tehtävänä on käydä kertomassa hädästä eri puolilla pelin maailmankarttaa sijaitseville jumalhahmoille. Ei tarvitse olla hirveän iso päättelyn mestari, jos veikkaa jumalien asuinseutujen edustavan tulta, jäätä ja muita tasoloikkapelien vakioympäristöjä. Matkan varrella autellaan totta kai myös NPC-hahmoja parempien ja tarinan etenemisen kannalta välttämättömien esineiden toivossa. Sivujuonteille kannattaa ehdottomasti suunnata, sillä tällöin pääsee kokemaan pelin reilusti parempaa keskiarvoa edustavaa dialogia. Puujalkavitsit ja kuivakat jutut ovat pelissä jokaisen hahmon selkärangassa, ja pari kertaa hymähdin jopa oikeasti ääneen, mikä on videopelihuumorin saralla aikamoinen saavutus.

Jos A Knight’s Tale pitäisi jotenkin pilkkoa paloiksi, voisi sanoa sen sisällöstä olevan 65 % tasoloikintaa 3D-ympäristöissä, 20 % taistelua ja loput erinäisten aivopähkinöiden ratkomista. Loikkiminen toimii ihan passelilla tasolla. Rusty tottelee komentoja, jos ei nyt ihan tunnetun videopeliputkimiehen tarkkuudella, niin ainakin vaaditulla tasolla. Hypyissä on hieman outoa inertiaa, johon kuitenkin tottuu varsin nopeasti. Punatukkaisella sankarillamme on käytössään myös takavuosien Prince of Persia ‑peleistä tuttu seinäjuoksu, jonka käyttö perustuu enemmänkin oikeiden seinäjuoksukohtien havainnointiin kuin kontrollien tarjoamaan haasteeseen. Pelistä löytyy myös Mario-peleistä tuttuja ajastettuja keräilyhaasteita, joissa pelaajan pitää kerätä talteen mahdollisimman nopeasti alueelle ilmestyvät koli… tai siis tässä tapauksessa timangit. Nämä pienet minihaasteet tarjoavatkin ne pelin kinkkisimmät tasoloikintaosuudet, pääpelin hyppelyn ollessa muuten niin kovin vaivatonta läpsyttelyä.

Olemattomasta haasteesta kärsitään myös toimintaosastolla. Rusty heiluttelee miekkaansa tasan yhdestä napista, ja taistelut erinäisiä vihollisia vastaan ovat lähinnä monotonista rämpyttämistä. Viholliset eivät juuri liikahda osumasta taaksepäin, ja jopa pomotaistelut toimivat isoksi osaksi siten, että pelaaja parkkeeraa itsensä mahdollisimman lähelle isoa korstoa, hakkaa lyöntinappia sydämensä kyllyydestä ja toivoo, että vääntö olisi nopeasti ohi. Rustylla on myös käytössä kilpi, jolla voidaan tehdä Breath of the Wildista kopioitu parry-liike ampuvia vihollisia vastaan. Oikeaan olkanappiin on kiinnitetty Rustyn taikavoimat, joilla ratkotaan pulmia ja väritetään muutoin niin kovin tylsiä taisteluita.

Tunnetuista pelisarjoista lainailu jatkuu myös teknisen toteutuksen puolella. Graafisesti peliin on otettu tahallisesti tai tahattomasti vaikutteita suoraan PS2:n kulta-ajoista. Peli näyttää ja tuntuu juurikin niiltä unohdetuilta 2000-luvun puolivälin tasoloikinnoilta, joita AA-pelitalot puskivat markkinoille hieman täyden hinnan alapuolelle osuvalla hintalapulla. Kovimmille tietonikkareille kerrottakoon, että A Knight’s Quest on kuin 2000-luvun puolivälissä ilmestynyt Haven: Call To The King, niin hyvässä kuin pahassakin. Kahden käden sormet ei riitä laskemaan niitä kertoja, kun pelihahmo takertui ympäristöihin vain kokeakseen hetken päästä bugikuoleman, ja pitipähän peli jopa kerran käynnistää uudelleen, jotta ilmassa aidan päällä leijuva Rusty lopettaisi ikuisen liitonsa. Tämä on ikävää, sillä joissain kohdissa peli onnistuu näyttämään valaistus- ja maastoefekteineen ihan nätiltä.

Yhteenveto

A Knight’s Quest on tuulahdus värikkäiden tasoloikkapelien parhaista päivistä, joka ei kuitenkaan pysy raikkaana kovin kauaa. Tekniset kömpelyydet on vielä helppo laittaa pelin indie-statuksen piikkiin, mutta harva yhden hengenkään nyrkkipaja pukkaa ulos pelattavuudeltaan yhtä tylsiä kokonaisuuksia. Pelissä on kuitenkin tietynlaista retrohtavaa charmia, ja alhaisen hintalappunsa takia sitä voisi suositella ehkä perheen pienimpien tasoloikkamaakarien pelitarpeita tyydyttämään. Hieman valistuneempien pelaajien kannattaa vältellä tätä teosta, ellei sitten satu olemaan äärimmäisen suuri 3D-seikkailutasoloikkien fani.

Hyvää:
– Tietynlainen nostalgisuus
– Ajoittain hauska dialogi

Huonoa:
– Bugeja on kuin kesämökin ikkunan välissä ötököitä
– Surullisen yksinkertaiset taistelumekaniikat
– Graafinen epätasaisuus