Kolme peliä kuussa

[Kuruwin]

Ikinä en ole Animal Crossingia pelannut, enkä näillä näkymin aiokaan pelata. Minulla ei ole siis minkäänlaista agendaa puolustaa pelaajaa kiusaavia ominaisuuksia. Tästä huolimatta voin myös sanoa, että nautin suuresti siitä, miten peli söpöjen eläinten kanssa temmeltämisestä ja huolettomassa virtuaalikommuunissa elämisestä pystyy herättämään kiukkua ja harmitusta. Suorastaan herkullista.

Videopelit ovat vakavaa bisnestoimintaa.

No sitten saattaisit ehkä ymmärtää jos itse pelaisit peliä päivittäin. Kyllä se alkaa miestä syömään sisältä kun päivittäin joutuu kohtamaan ne samat ongelmat joita ei tarvitisi olla olemassa. Sitä haluaisi rentoutua mutta peli tuntuu tekevän parhaansa sabotoidakseen kokemusta. Voisi melkein herätellä top lista aihetta eloon ja jossain vaiheessa kertoa 30 ärsyttävintä asiaa uudessa horisontissa.

Mutta joo. Parhaimillaan rakentelu ja sisustaminen on kivaa näpräämistä mutta kaikenlaista kärsimystä on siinä kivan ohessa.

P: Ulkomuisista vedin jo tuosta alustavat 30 seikkaa

 

[Rush]

Jos pelaisin peliä joka päivä, kokisin sen vain suorittamiseksi. En ehkä siinä kohtaa itse kokisi pelaavani Animal Crossingia sillä päämäärällä, minkä takia sen aloittaisin (chillailu). Kävin tänään tunnin mittaisella kävelyllä metsässä rentoutuakseni. Oikeastaan mitään en reissulla saavuttanut, eikä mitään käytetystä ajasta jäänyt todisteeksi. Ei uutta esinettä, ei level uppia, ei edes merkintää mihinkään logiin. Tulin silti hyvälle mielelle.

Nyky-yhteiskunnassa suorittaminen ja päämäärähakuisuus ovat niin vahvoja itseisarvoja ja läsnä jokaisessa tilanteessa, että se on suorastaan ahdistavaa. Silti suorittamista viljellään väkisin myös vapaa-ajan viettoomme, ja omasta tahdostamme. Ja teen tätä toki itsekin, jos koen sen loppujen lopuksi silti mielekkääksi. Pelaan joitain pelejä otsa kurtussa ja haluan tulla haastetuksi, mutta yritän aina tehdä sen omilla ehdoillani.

Se, että peli tuhlaa pelaajan aikaa tarpeettomilla asioilla, on täysin validi kritiikki. Kuitenkin jos kokee pelin tuhlaavan aikaa, tarkoittaa se, että pelaajalla on kiire johonkin; joku asia tehtävänä juuri nyt. Tällöin pelissä on jo suorittamisen ja saavuttamisen makua. Ajattelisin, että Animal Crossing olisi sellainen harvinainen peli, joka ei kannusta suorittamiseen tai hötkyilyyn. Se olisi videopelien vastine rauhalliselle metsälenkille. Saatan toki olla väärässä, mutta tällaisen kuvan olen näistä peleistä saanut. Tietenkään AC:tä ei tarvitse pelata tällein chillisti; minä en määrää miten pelejä tulee pelata. Mutta tilaisuus irroittautua arjen kiireistä tuntuu minusta haaskatulle, jos tavoitteena on craftata x esinettä tänään tai täyttää kylä ennen kaveria.

En vaan voi käsittää miksi kukaan vapaaehtoisesti altistaisi itsensä jollekin, minkä kokee tervanjuonniksi ja ajanhaaskaamiseksi.

Toinen asia: pelisarjaan tutustumattomana sekä hyvien vibojen etsijänä haluaisin ennemmin nähdä top 30 parasta asiaa Animal Crossingissa. Sellaisen voisin lukea. Top 30 ärsyttävintä asiaa jäisi minulta lukematta.

 

[Kuruwin]

Jos pelaisin peliä joka päivä, kokisin sen vain suorittamiseksi. En ehkä siinä kohtaa itse kokisi pelaavani Animal Crossingia sillä päämäärällä, minkä takia sen aloittaisin (chillailu).

Meillä on kyllä varmaan eri käsitys siitä mitä suorittaminen on. Päivittäiset rutiinit on päivittäiset rutiinit mutta suorittaminen on sitä että kokisin että minun mahdollisimman nopeasti saatava vaikka se talo päivitettyä maksimiin. Moni pelaaja on käyttänyt ties mitä grindaus kikkoja saadakseen "pelin nopeasti läpi". Toki näihin kikkoihin turvautuminen olisi antanut vapautta koska silloin en joutuisi kasvattamaan paljon hedelmiä ja niin edelleen mutta sitten osa peli motivaatiosta katoaisi ja en kokisi ansaitseeni hankkimiani asioita jos tekisi näin.

Mutta joo. Toki on totta että ehkä minun ei kannattaisi sietää niitä huonoja puolia päivästä toiseen vaikka siellä vaakakupin toisellakin puolella on painoja.

Kävin tänään tunnin mittaisella kävelyllä metsässä rentoutuakseni. Oikeastaan mitään en reissulla saavuttanut, eikä mitään käytetystä ajasta jäänyt todisteeksi. Ei uutta esinettä, ei level uppia, ei edes merkintää mihinkään logiin. Tulin silti hyvälle mielelle.

Hyvä mieli on itsessään jo saavutus ja kuntoilu tietääkseni on terveydelle hyväksi joten lenkkeilylisi kyllä tuottaa tulosta jos se on säännöllistä.

Nyky-yhteiskunnassa suorittaminen ja päämäärähakuisuus ovat niin vahvoja itseisarvoja ja läsnä jokaisessa tilanteessa, että se on suorastaan ahdistavaa. Silti suorittamista viljellään väkisin myös vapaa-ajan viettoomme, ja omasta tahdostamme. Ja teen tätä toki itsekin, jos koen sen loppujen lopuksi silti mielekkääksi. Pelaan joitain pelejä otsa kurtussa ja haluan tulla haastetuksi, mutta yritän aina tehdä sen omilla ehdoillani.

Tämä on jo aihe omalle keskustelulle ja kuten sanoin en koe että tämä on varsinaisesti tässä tapauksessa omalle kohdalle niinkään suunnattuna.

Se, että peli tuhlaa pelaajan aikaa tarpeettomilla asioilla, on täysin validi kritiikki. Kuitenkin jos kokee pelin tuhlaavan aikaa, tarkoittaa se, että pelaajalla on kiire johonkin; joku asia tehtävänä juuri nyt. Tällöin pelissä on jo suorittamisen ja saavuttamisen makua. Ajattelisin, että Animal Crossing olisi sellainen harvinainen peli, joka ei kannusta suorittamiseen tai hötkyilyyn. Se olisi videopelien vastine rauhalliselle metsälenkille. Saatan toki olla väärässä, mutta tällaisen kuvan olen näistä peleistä saanut. Tietenkään AC:tä ei tarvitse pelata tällein chillisti; minä en määrää miten pelejä tulee pelata. Mutta tilaisuus irroittautua arjen kiireistä tuntuu minusta haaskatulle, jos tavoitteena on craftata x esinettä tänään tai täyttää kylä ennen kaveria.

Kuten olet varmasti tietoinen niin pelissä saa reseptejä ja uusia tavaroita katalogiin vain päivittäisen pelaamisen kautta. Pelaajalla on varsinaisesti vain yksi tilaisuus saada yksi uusi resepti ja pari random esinettä per päivä saaren ja huoneen koristamiseksi. Tämä on tapa pitää mielenkiintoa pelin yllä mutta samalla se on myöskin asia joka luo sen päivittäisen rutiinin. Pelissä on myöskin muita useita rutiineja kuten fossiilien kaivaminen jne ja kerta ne tulee tehtyä joka päivä niin eikö olisi kivempaa että näitten asioiden "suorittaminen" olisi myöskin kivaa ja mahdollisimman kätevää? Jos et satu saamaan mitään inspiraatiota mikä pidentää päiväistä pelaamista niin nämä on ne asiat mitä käyt pelissä tekemässä päivittäin joten niiden tekemisen olisi hyvä olla mahdollisimman jouhevaa että niiden tekeminen ei veisi oikeasti turhaa aikaa ja jättäisi aikaa enemmän niille kivoille jutuille (tässä ja muissa peleissä) Se vaan on oikeasti sellainen juttu että aika on rajallista ja se niin sanottu turha ja turhauttava ajan tuhlaaminen on poissa kaikesta muusta. Jos peli ei tekisi parhaansa sen eteen että se tuo tunteet että huono suunnittelu tuhlaa aikaasi niin ei tarvitsis jatkuvaan miettiä että miten peli varastaa aikaasi. Pelin ei tarvitsis tuntua näin "suoritteelta"

Toinen asia: pelisarjaan tutustumattomana sekä hyvien vibojen etsijänä haluaisin ennemmin nähdä top 30 parasta asiaa Animal Crossingissa. Sellaisen voisin lukea. Top 30 ärsyttävintä asiaa jäisi minulta lukematta.

No hieno juttu. Itse ainakin mieluummin kuleen nimenomenaa sitä kritiikkiä koska pelkän hehkutuksen lukeminen on juuri se mikä johtaa ikäviin yllätyksiin. Keskustelu pelien huonoista puolistakin voi mahdollisesti johtaa siihen että seuraava peli on sitten paremmin suunniteltu jos kritiikki on saavuttanut tekijöiden korvan. Palautekkin on toki oma kaksiteräinenmiekkansa mutta tämäkin on oma laajempi keskutelun aiheensa.

 

[ville111]

Ajattelisin, että Animal Crossing olisi sellainen harvinainen peli, joka ei kannusta suorittamiseen tai hötkyilyyn. Se olisi videopelien vastine rauhalliselle metsälenkille.

Tämä kuva vastaa myös omaa käsitystäni, mutta yhdellä merkittävällä erolla. Animal Crossingissa asioiden saavuttaminen avaa uusia esineitä, projekteja ja rakennuksia, tehden pelistä viihdyttävämmän pelata. On kiva ajatus chillata autiosaarella ottaen virtuaalisesti aurinkoa, mutta jaksaisitko tehdä sitä itse kovin pitkään, jos siellä ei olisi mitään tekemistä?

Nyky-yhteiskunnassa suorittaminen ja päämäärähakuisuus ovat niin vahvoja itseisarvoja ja läsnä jokaisessa tilanteessa, että se on suorastaan ahdistavaa. Silti suorittamista viljellään väkisin myös vapaa-ajan viettoomme, ja omasta tahdostamme. Ja teen tätä toki itsekin, jos koen sen loppujen lopuksi silti mielekkääksi. Pelaan joitain pelejä otsa kurtussa ja haluan tulla haastetuksi, mutta yritän aina tehdä sen omilla ehdoillani.

Pelaan itse monia pelejä ilman mitään päämäärähakuisuutta. Tetristä tulee pelattua ihan vain sen takia, että koen palikoiden asettelun rauhoittavaksi. Jos saan huipputuloksen, antaa se toki hyvän mielen, mutta peli ei muuten palkitse pelaajaa. Mario Karttia tulee pelattua säännöllisesti vaikka kaikki tavara on jo avattu, koska kisaaminen itsessään on kivaa.

Mielestäni tämä mentaliteetti ei kuitenkaan toimi kaikissa peleissä. Voisin kuvitella (jälleen ihan vain mutulla), että Animal Crossingissa pelaamisen viihdyttävyys tulee ensisijaisesti asioiden saavuttamisesta. Ihmiset haluavat tehdä omasta kylästään hienoimman, rakentaa uuden sillan tai vaikka houkutella lempi-eläimensä asumaan saarelle. Ilman saavutuksia pelaaminen on vain rutiineja. Niistä saa toki tykätä, mutta itseltäni loppuisi nopeasti mielenkiinto.

En vaan voi käsittää miksi kukaan vapaaehtoisesti altistaisi itsensä jollekin, minkä kokee tervanjuonniksi ja ajanhaaskaamiseksi.

Samaa mieltä. Uskoakseni tässä kyseisessä pelissä on Kuruwinin mielestä kuitenkin sen verran hyvääkin, että kokee tämän ajanhaaskauksen sen arvoiseksi.

Itse ainakin mieluummin kuleen nimenomenaa sitä kritiikkiä koska pelkän hehkutuksen lukeminen on juuri se mikä johtaa ikäviin yllätyksiin. Keskustelu pelien huonoista puolistakin voi mahdollisesti johtaa siihen että seuraava peli on sitten paremmin suunniteltu jos kritiikki on saavuttanut tekijöiden korvan.

Positiivista palautetta on noin ylipäätänsä kivempi lukea, mutta myös negatiiviselle palautteelle on paikkansa. Jos koet pelin ansaitsevan tämän kritiikin, niin kannattaa toki tehdä tämä lista. Kannattaa kuitenkin vastapainoksi muistuttaa hyvistä puolista, jotta lukijalle ei tule väärä kuva pelistä.

 

[Rush]

Hyvä mieli on itsessään jo saavutus ja kuntoilu tietääkseni on terveydelle hyväksi joten lenkkeilylisi kyllä tuottaa tulosta jos se on säännöllistä.

Totta, kuntoilu on hyödyllistä. Ajattelin lähinnä pointin vuoksi tällaista erittäin lyhyen aikavälin hyötyä tai saavutusta, jota ulkoilussa ei oikeastaan ole (paitsi parempi fiilis, mutta sen voi saavuttaa muillakin tavoille).

Kuulosti sille, että Animal Crossingissa on ehkä enemmän aikataulusidonnaisia ja päivittäistä huomiota vaativia juttuja kuin odotin siinä olevan. Ymmärrän vähän paremmin, miksi peli houkuttelisi avata päivittäin. Psykologiassakin on tutkittu, että asioiden "missaaminen" harmittaa ihmisiä kohtuuttoman paljon. Mutta voi silti olla hyvä esittää se kysymys, miten paljon niillä oikeasti on väliä. Yksi syy miksen ole itse innostunut AC:sta on se, että en kykene enkä halua sitoutua pelaamaan peliä päivittäin tai edes säännöllisesti.

Samaa mieltä. Uskoakseni tässä kyseisessä pelissä on Kuruwinin mielestä kuitenkin sen verran hyvääkin, että kokee tämän ajanhaaskauksen sen arvoiseksi.

Onko? Minä olen nähnyt Kuruwinilta tähän mennessä ainoat kehut peliä kohtaan "rakentelu ja sisustaminen on kivaa näpräämistä". Luulen että aika monessa muussakin pelissä olisi "ihan kivaa näpräämistä" tarjolla. Toisaalta kaveri on omien sanojensa mukaan keksinyt ulkomuistista 30 kritiikkiä ansaitsevaa asiaa. Lisäksi ilmoille on heitetty ilmaisuja "näkökenttä ollut pelkkää punaa", "Vituttaa suoraan sanottuna että tuntuu siltä kuin pelinkehittäjät ei oikeasti yhtään käytä aivojaan peliä suunnitellessa." ja "peli tuntuu tekevän parhaansa sabotoidakseen kokemusta", sekä mainittu useaan kertaan mikä pelissä ärsyttää tai tuntuu ajan haaskaamiselle.

Näiden kommenttien pohjalta minusta kyllä kuulostaa että Kuruwin ei oikeasti nauti pelistä, ja ihmettelen vain miksi edes sitten tuntee olevansa vastuullinen avaamaan pelin joka päivä.
Samaan syssyyn voisin sanoa, että Kuruwinin foorumille tuomat pelimielipiteet ovat hyvin usein pessimistisiä, ja niitä on ollut aika raskasta lukea. Kritiikkiä saa ja pitää antaa, mutta haluan myös sen vastapainona lukea hyviä fiiliksiä sekä onnistumisia, Muuten minulle tulee sellainen kuva, että henkilölle ei kelpaa mikään, enkä voi ottaa mielipiteitä enää vakavasti. Sen takia heittäisin Kuruwinille haasteen, että kirjoittaisi useammin positiivisia mietteitä peleistä. Kunhan ne ovat aitoja kehuja.

Takaisin yleisesti puhumiseen:
Animal Crossing on vaan minun mielikuvassa ollut aina sellainen hyvän mielen videopelisarja, missä ilmapiiri on tärkeämpää kuin saavutukset. Totta kai ohessa voi kerätä kaikki romppeet tai vaikka speedrunnailla tai tehdä muita isoja juttuja, jos se tuntuu hyvälle. En ymmärrä minkään videopelin kohdalla, miksi jotain pitäisi pelata jos se ei tunnu palkitsevalle tai miellyttävälle, mutta tämä pätee erityisesti Animal Crossingiin. Sen takia minusta on huvittavaa, jos sitä kohtaan nousee vahvoja tunteita ärsyttävistä pelimekaniikoista. Mutta videopelit ovat vakavaa liiketoimintaa ja hauskanpidollani on tiukat standardit.

 

[Kuruwin]

*huokaus

Ihan turhaa alkaa tässä enään tästä nimenomaisesta pelistä ainakaan vänkämään kun olet jo tehnyt omat tulkintasi jo suhtautumisestani siihen jo aikaa sitten.

Mutta joo. Et ole kyllä ainoa jolle "negatiivisuuteni" on tuottanut mielipahaa. Sille en valitettavasti kauheasti voi mitään että aivoni on viritetty huomamaan ongelmia ja itselläni on sen verran pelejä takana että onko se edes ihme että jos tässä vaiheessa huono suunnittelu kiinnittää huomiota vain enemmän ja enemmän. En lähesty mitään peliä taikka tuotetta sillä asenteella että "heh,heh kohta pääsen tätä haukkumaan" vain päinvastoin. Kyynisyydestäni huolimatta usein aloitan jotain asenteella että tästä on tulossa jotain hienoa mutta todellisuus on sitten jotain muuta. Viha, vitutus ja sen muut muodot ovat sellaisia tuntemuksia jotka helpommin saavat kirjoittamaan jostain. En myöskään koe sitä tarpeelliseksi jos satun tykkäämään jostain suositusta pelistä kuten vaikka FE: Tree Houses koska kaikki tietävät kyseisen sen pelin ja en koe että minulla on mitään positiivistä lisättävää peliin liittyvään keskusteluun. Aika turhalta tuntuu heittää mitään "oli ihan kiva" kommenttia siitä vaan enemminkin jakaisin niitä mietteitä mikä siinä ei toimimut. Olen kuitenkin samaa mieltä että ehkä pitäisi harjoitella enemmän sitä positiivistakin kirjoittamista mutta joskus tuntuu puuttuvan hyvä väli sille. Ei kuitenkaan ole totta että en olisi ikinä mistään pelistä sanonut mitään positiivista

Ehkä haastan itseni kirjoittamaan jonkun positiivisenkin listan mutta sen kirjoittaminen vaati oikean hetken.

 

[ville111]

Minulla on aika usein tapana tulla jälkijunassa joidenkin isojen hittipelien kanssa. Vaikka samat pointit olisi jo sanottu miljoona kertaa, niin välillä on vain kiva fiilistellä ja jakaa kokemuksiaan. En koe, että negatiivinen palaute olisi millään muotoa sen arvokkaampaa kuin positiivinen palaute, vaan enemmänkin päinvastoin.

Harva peli on tasalaatuisesti hyvä tai huono, joten mielestäni on paras kertoa sekä hyviä että huonoja puolia pelistä. Ymmärrän hyvin Top-10 -listojen tekemisen, mutta huonojen puolien listaaminen on kieltämättä hieman vieras ajatus. Kuten mainitsin, kritiikin vastapainoksi on hyvä listata hyviä puolia. Niin kutsuttu hampurilaismalli on ihan syystä melko yleinen malli rakentavalle palautteelle.

---

Tästä rakentuukin hyvä aasinsilta takaisin tämän ketjun aiheeseen. Luigi's Mansion 3 on ollut minulla pelityksessä jo pitkään, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi läpäistä sitä.

Pintapuolisesti kaikki on Luigin kolmannessa kummitusjahdissa kunnossa. Peli on ulkoisesti uskomattoman tyylikäs, se pyörii hyvin, ja näyttävät valaisuefektit antavat hotellille runsaasti tunnelmaa. Jokainen kerros on temaattisesti uniikki, ja kyllähän näillä kerroksilla on myös omat, persoonalliset pomokummituksensa (mikä on iso parannus edeltäjästään). Ohjauksessa ei ole puutteita, ja kummitusten ja käteisen imurointi toimii ihan yhtä hyvin kuin edeltäjissäänkin.

Mikä tässä siis mättää? No, peli alkaa pahasti toistaa itseään. Rakenteellisesti jokainen kerros on lähes identtinen. Ensin nappaat huoneessa olevat kummitukset, sitten imuroit jokaisen nurkan puhtaaksi, ja lopulta kun kaikki huoneet on koluttu, on jäljellä pomokummituksen päihittäminen. Kaava alkaa nopeasti toistaa itseään, eikä äärimmäisen kevyt pulmanratkaisu juuri monipuolista pelaamista.

Luigi's Mansion 3 onkin peli, jota jaksaa pelata kerrallaan ehkä kerroksen tai kaksi. Tämä onkin mielestäni paras tapa nauttia menosta. Pelissä on selvästi nähty paljon vaivaa ympäristöjen suunnitteluun sekä tekniseen totetukseen (erityismaininta loistavan immersiiviselle HD-tärinälle, joka tekee Joy-Conista melkein aidon imurin), eivätkä ne jätä kylmäksi. Sen takia haluankin läpäistä pelin, vaikka se ei pidä otteessaan yhtä tiukasti kuin jotkin toiset pelit.

Hyvää Luigi's Mansion 3:ssa on näin ollen paljon, mutta myös kehitettävää löytyy. Toivottavasti mahdollinen jatko-osa uskaltaa sekoittaa pakkaa rakenteellisesti, mutta säilyttää ympäristöjen temaattisesti monipuolisen suunnittelun sekä pomokummituksissa nähdyn variaation.

 

[Andyliini]

Tätä ei olekaan tullut päivitettyä hetkeen, tehdäänpä se lopultakin nyt sitten. Olen päässyt tämän vuoden puolella jokseenkin takaisin siihen tilanteeseen, että olen läpäissyt kolme peliä kuukaudessa. Toukokuussa ne olivat:

SuperMash
Kirjoitin tästä arvostelun, se kertokoon kaiken oleellisen.

Phantasy Star III: Generations of Doom
Ensimmäinen Phantasy Star on klassikko roolipelien saralla, ja tänä vuonna pelasinkin sen uudelleen Sega AGES-julkaisun myötä. Sarjan kolmas osa ei ole vanhentunut läheskään yhtä arvokkaasti. Eteneminen on hidasta, kohteet mystisten kommenttien peitossa ja satunnaistaistelut ankaran yleisiä. Ei ihme, että SNES vei roolipelifanit tuolloin. Mielellään pelin kyllä pelasi kertaalleen, mutta itselläni ei ole syytä sen pariin palata, vaikka siinä useampi loppuratkaisu onkin.

Deadly Premonition Origins
Ostin tämän hetken mielijohteesta, kun kakkososa julkistettiin yksinoikeudella Switchille. Halusin siitä pikaista pelattavaa ennen Xenobladen tuloa, mutta peli yllättikin positiivisesti. En ole selviytymiskauhun ylimpiä ystäviä, mutta tämä viehätti hahmoillaan, osin koomisella tarinallaan ja maailmallaan. Täytyy joskus pelata se läpi uudestaan, ja koittaa selvittää sivutehtäviä entistä enemmän. Kaatuiluja oli vaan valitettavan usein. Ne kun olisi pois pöyhitty, niin olisin ollut vielä hymyilevämpi lopputekstien aikana.

 

[Veizen]

Takana on miltei kuukausi kiinnioloa, jonka aikana vietin kaksi viikkoa metsässä ilman mahdollisuutta pitää huolta Animal Crossing -saarestani. Nyyhkistä. Jotain on kuitenkin pelattu myös kasarmioloissa Animal Crossingin lisäksi.

Ilmaisjakelusta napattu Monument Valley 2 tarjosi kevyen pulmailun älyttömän kauniilla ja hämmentävällä ulkoasulla. Tarina ei oikein jaksanut kiinnostaa, mutta tämän naputteli jälleen erittäin mielellään läpi. Muissa uutisissa onkin sitten arvostelupelejä. Cat Girl Without Salad: Amuse-Bouche oli kevyehkö räiskyttely, josta enemmän blogin puolella. Pian ilmestyvistä arvosteluissa voitte lukea mietteitä myös Hatsune Miku: Project DIVA Megamixistä sekä Bug Fables: The Everlasting Saplingista.

Elämä kasarmilla jatkuu viikon päästä, ja on aika asettaa tavoitteita. Erään mystisen arvostelupelin lisäksi tarkoitus olisi pelata Spider-Manin The City That Never Sleeps -lisäri sekä alkuperäinen Metal Gear Solid. Eiköhän siinä ole hetkeksi tekemistä.

 

[Veizen]

Inttielämä on inttielämää. Shantaen uusimman seikkailun arvostelu löytyy täältä, ja toisena läpäisynä kiskoin Spider-Manin The City that Never Sleeps -lisurin 100-prosenttisesti. Jälkimmäinen oli oikein kiva tapaus, ja nyt hype PS5:n Miles Moralesia kohtaan on suurempi kuin koskaan. Muuta ei ikävä kyllä tullut läpäistyä, vaikkakin pari peliä on viimeistelyä vaille valmiita.

Tässä kuussa pitäisi läpäistä roikkumaan jäänyt Metal Gear Solid, jonka lisäksi kaadan viimeiset Shadow of the Colossuksen nimikkovastuksista ja aiheutan keittiössä kaaosta Overcooked 2:ssa kavereinani @Kong ja @Irmeli poika.

 

[retropälli]

Viimeisen kuukau... puolen vuoden aikana on läpäisty seuraavat pelit

Fire emblem the Binding blade tuli emulaattorilla hakattua läpi. Paras emblemi gba:llä, hahmoja oli runsaasti ja mapit olivat hyviä. Roy päähahmona ei oikein iskentyt eikä tarina muutenkaan, mutta harvemmin emblemeitä tarinan takia pelaakaan

Mega man 11 tuntui vaikeimmalta mega man peliltä koskaan kunnes huomasin uuden telkkarin aiheuttavan järkyttävän latenssin. Switchin handheld moodissa meno oli huomattavasti tiukempaa. En silti voinut olla huomaamatta kuinka paljon pelissä oli kerrasta poikki ansoja, kuiluja yms. Ehkäpä kehittäjät tajusivat uuden doublegear systeemin helpottavan peliä liikaa ja lisäsivät haastetta kenttäsuunnitteluun. Loppujen lopuksi ihan ok kokemus. Onneksi saatiin uutta graafista tyyliä 8bittisen ulkoasun tilalle. Musiikit ei oikein iskenyt.

Mega man x 2 tuntui hätiköidyltä ja keskeneräiseltä. Kentät olivat turhan lyhyitä, tuntui siltä että maverickhuntterit oli tungettu peliin viimetingassa ja osia salaisuuksia ei olisi edes indiana jones löytänyt ilman internetin apua. Musiikistakaan ei hirveästi jäänyt mieleen. Askel x 1:stä alaspäin mutta silti ihan hyvä kokemus

 

[Kuruwin]

Saanut tässä viimeaikoina itsekkin pari peliä läpi.

Nioh 2

Pieniä parannuksia ykkösestä mutta aika pitkälti tuntui samalta mukiinmenevältä peliltä kuin ykkönen. Tarinankerronta edelleen oli edelleen heikkoa ja kentistä toisinkuin Souls peleissä on 95% täysin unohdettavia. Varmaan tulee DLC:t pelattua sitten kun season passin saa napattua alesta.

Desperados 3

Hermot oli kireällä välillä (etenkin badgejen eli haasteiden takia) mutta vähemmän kuin saman tiimin edellisen pelin kanssa. Loppupeleissä kummiskin jäi ihan hyvät fiilikset ja suosittelen kyllä ihmisille jotka tykkäävät tälläisistä tiimipohjaisista strategia peleistä. Tarina oli kyllä täysin yhdentekevä tässäkin mutta tuskin tätä tarinan takia on pelaamassa.

One Piece: Pirate Warriors 3

Viimeisimpänä on koiravahtina pelattu One piissu warriors 3. Sanoisin että parempaa musou peli kastiin meni ja ei kauheasti haitannut vaikka mangaa olen tässä äskettäin lukenut johonkin 20 voluumin asti vain. Loppupäässä oli vähän huonoja kenttiä tarina moodissa ja kestoa ehkä hieman vähän liikaa ainakin putkeen tykittämällä mutta ihan solidia aivotonta hakkaamista tarjosi. Dream Log moodissa noissa randomisoiduissa kentissä olisi saanut olla enemmän variaatiota eikä miljoonan objektin pakollista tekemistä koska pitemmän päälle ne menee aika puuduttavaksi mutta jaksoi sitäkin moodia jonkun aikaa hakata.

 

[Andyliini]

Kesäkuu meni reisilleen, kun läpi meni ainoastaan Command & Conquer Remastered. Heinäkuussa onneksi pääsin tavoitteeseen.

Ensimmäisenä meni läpi Xenoblade Chronicles: Definitive Edition. Tarkalleen ottaen, pääpelin pääsin läpi jo kesäkuun puolella, mutta Future Connected -lisäriä en ehtinyt. Nyt sain molemmat pelattua, ja nautin jälleen kerran suunnattomasti koko siitä ajasta, jota pelin pelaamiseen käytin. Monolith Soft on yksi suosikkistudioistani, ja tämä peli oli se, joka minut ko. studioon tutustutti. Hyvä niin, koska myöhemmätkin firman pelit ovat olleet mestariteoksia.

Toisena läpäisynä on pitkään tauolla oleillut Kingdom Hearts: Re: Chain of Memories. Tästä ei valitettavasti erityisen paljon hyvää sanottavaa löydy. Kaikki maailman ovat ykkösosan kertausta, taistelusysteemi on monimutkainen, eikä sitä selitetä kovin hyvin pelin aikana. Bossit on mahdollista voittaa lähes tulkoon vain, jos tietää tarkalleen mitä niiden kanssa tekee. Kehtaan väittää nauttineeni jälkipelistä itse pääpeliä enemmän. Voinpahan sanoa pelanneeni kuitenkin.

Viimeisimpänä, Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise. Jatko-osa vuoden 2010 kultti-klassikolle ei ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Tästä näkee selvästi, että tekijänä on ollut pienellä budjetilla toimiva Indie-firma, joka tietää kustantajaa myöten, että isoja rahoja ei tällä teoksella tulla tienaamaan. Se hieman syö tunnelmaa, kun lataustauot kestävät ikuisuuden ja ruudunpäivitys tipahtelee yksinumeroiseksi. Päivityksiä on julkaisija luvannut, mutta ainakaan ensimmäinen ei näitä ongelmia merkittävästi parantanut. Tarina sen sijaan oli loistava, ja ääninäyttelijätkin onnistuivat luomaan ilmeettömien hahmojen kasvoille uskottavuutta.

 

[retropälli]

Heinäkuussa meni seuraavat pelit läpi

Donkey kong game boylle. Yksi parhaista ellei paras game boy peli, joka on kestänyt ajan hammasta. Kannattaa tutustua!

Captain toad orkkis wii ulle oli yllättävän lyhyt n 3-4 tuntia pelissä hurahti. Vähän samaa ongelmaa kuin uusissa yoshi peleissä kun haastetta alkaa vihdoin tulla peli loppuu jo kesken.

Tässä kuussa keskityn zelda oracle of agesiin

 

[Veizen]

Kuun viimeisenä päivänä on hyvä katsahtaa menneeseen ja miettiä aikaansaannoksia pelaamisen saralla.

Tavoitepeleistä Shadow of the Colossus jäi läpäisemättä, mutta muuten meni hyvin. Metal Gear Solid on yllättävän hyvin vanhentunut klassikko, joka yllätti monella saralla. Hiipiminen on mielekästä, juonenkäänteet villejä ja Kojiman pelisuunnittelulliset ratkaisut paikoin todella nerokkaita. Odotan innolla seuraavien osien pelaamista, kunhan löytäisin Vita-kokoelman jostain fyysisenä.

Co-op -pelaaminen samalla sohvalla on parasta, mitä pelaaja voi itselleen suoda. Kaadoimme pitkällisen urakan jälkeen Donkey Kong Country: Tropical Freezen Irmeli pojan kanssa Switchillä ja Overcooked! 2 -keittiössä kanssamme hääräili myös Kong ja neljäs kaveri. DK oli kaksin helpompi ja huimasti hauskempi kokemus, ja keräsimmekin kaikki KONG-palaset matkan varrelta ja päihitimme useimmat K-kentät. Kaikki se sadattelu, rotkoihin hyppiminen salareittejä etsiessä ja kaivoskärryjen backseat-pelaaminen osoittavat paitsi kaksinpelin voiman, myös DK:n tasoloikan laadun: se saa jatkamaan yrittämistä, kokeilemaan pähkähulluja reittejä ja ennen kaikkea tajuamaan sen, että virhe on melkein aina pelaajasta johtuva. Ja niin muuten, Dixie on oikeasti aika op. Overcookedin toinen kattaus oli loistavan kaoottinen kokemus, jossa neljä ihmistä heittelee ruokaa, juoksee ympäri keittiöitä, dashailee kavereita rotkoihin ja sammuttaa pastakattilasta alkaneita tulipaloja. Kahden istunnon aikana kaadoimme tarinatilan salakenttineen, ja voin suositella kokkailua lämpimästi etenkin isolla porukalla samalta sohvalta.

Näiden lisäksi olen myös huhkinut arvosteluiden parissa. Catherine: Full Bodyn arvostelu löytyy täältä, ja lähiaikoina blogin puolelle ilmestyy myös mietteitä Paper Mario: The Origami Kingistä.

Elokuu tulee vierimään melko lailla kokonaan intin kasarmijaksolla, mutta ehtinen läpäistä SteamWorld Quest: Hand of Gilgamechin ja Ori and the Blind Forestin. Kolmaskin peli mennee toivottavasti läpi, mutta en uskalla asettaa vielä tavoitetta.

 

[retropälli]

Tässä kuussa tuli pelattua seuraavat pelit

Legend of zelda oracle of ages ei ollut pöllömpi käsikonsoli zeldaksi. Silti varsin unohdettava tapaus, sillä läpäisystä on tuskin puoltatoista viikkoa enkä muista pelistä yhtään pomovastusta/ puzzlea taikka luolastoa.

Super star wars emipre strikes back on ristiriitainen tapaus. Ensikertalaiselle peli on jatkuvaa selviytymistä ja turhautumista raivostuttavan kenttäsuunnittelun ja vihollisasettelun takia. Pelin vaikeustaso heittelehtii miten sattuu. Jotkut kentät tuntuvat kestävän ikuisuuden turhan copypaste kenttäsuunnittelun takia. Pomotaisteluista venyvät ilman oikeita aseita(jotka kuollessa menettää) ja joihinkin bosseihin ei pysty kehittämään edes mitään strategiaa, koska toisinaan niillä ei tunnu olevan minkäänlaista kaavaa liikkeisiin. Yhden tuskallisen läpipeluun jälkeen voi löytää suht hyvän pelin omine vikoineen. Darth vaderin teema tunkee korvista ulos muutaman kentän jälkeen. Oli pieni hämmennys kuinka kammottavasti ikääntyneet mode 7 kentät olivat ylipäätänsä pelattavissa.

Super star wars return of the jedi on trilogian paras peli, mutta balanssit hahmojen kesken sekä vaikeustaso ovat silti missä sattuu. Kenttäsuunnitelussa on vieläkin turhaa copypastea ja kamalia mode 7 kenttiä on enemmän kuin koskaan. Etenkin viimeinen kenttä oli täysi mahdottomuus, mutta sekin meni läpi moukan tuurilla.

 

[Andyliini]

Kolme peliä elokuulta:

Valiant Hearts: The Great War
Ubisoftin I maailmansodasta kertova pikkupeli on oikein onnistunut tekele kuvatessaan sodan kauheuksia. Pelinä se ei kestä muutamaa tuntia pitempään, mutta tarkalle pelaajalle löytyy kerättäviä esineitä kentistä.

The Messenger
Sabotagen ensimmäinen peli on viehättävä kokemus, jossa on kenties henkilökohtaisen pelihistoriani tiukimmat kontrollit. Kaikki liikkeet tapahtuvat kuten haluan niiden tapahtuvan. Se ei suinkaan tarkoita, että peli olisi helppo, sillä vaikeimmissa kohdissa liikerepertuaari täytyy hallita täydellisesti. Onneksi Uudelleenyrityksiä saa tehdä melko vapaalla kädellä, eikä kuolemasta seuraa isoja rangaistuksia tai menetyksiä. Jälkimmäinen puolisko pelistä ei ole ihan alkupuolen veroinen, kiitos kentien sopimattomuuden muuttuneeseen pelityyliin, mutta muutoin mukava peli.

Yooka-Laylee and the Impossible Lair
Playtonicin toinen peli ottaa vahvasti mallia Retro Studiosin Donkey Kong -peleistä lisäten hieman omaa sekameteliä soppaan. Tuloksena on Playtonicmaisen huumorin sävyttämä tasoloikka, jossa pelattavaa riittää pariksi kymmeneksi tunniksi, varsinkin jos haluaa löytää kaikki salaisuudet. Viimeinen kenttä on nimensä mukainen, jopa täydellä panssarilla varustettuna sen selvittämiseen meni pari yritystä. Hyvä peli, muttei ihan Tropical Freezen veroinen.

 

[Veizen]

Juu-uh, olipa melkoinen kuukausi. Inttikuukausi oli vaihteeksi soitontäyteinen, ja keikkamatkoilla ehti Animal Crossing -saaren huollon lisäksi pelaamaan paljon kaikenlaista, joten eiköhän aloiteta sen läpikäynti.

Edellisen kuukauden väliinputoaja, Shadow of the Colossus kaatui juuri ennen pitkälle ginekselle astumista, ja olihan se kaunis peli. En jaksanut metsästää liskonhäntiä ja muuta keräiltävää, mutta kaikkien kolossien kaatamisessa oli tarpeeksi sisältöä. Puzzlemaiset taistot valtavia otuksia vastaan ovat juuri niin eeppisiä kuin voi kuvitella, ja visuaalinen toteutus karvapeitteistä haavoista virtaavaan töhnään on uskomattoman nättiä (kyseessä siis PS4-uusioversio). Tästä ei pahemmin negailtavaa jäänyt käteen, mikä tuntuu olevan kuun teema. Seuraavana kaatui SteamWorld Quest: Hand of Gilgamech, joka on oikein mallikas kevyt roolipeli korttitaisteluilla. Erilaiset hahmot monipuolisine strategioineen pitävät pelattavuuden mielenkiintoisena loppuun saakka, ja haaste on juuri sopivalla tasolla. Image & Form on ansainnut kannuksensa parhaiden indiestudioiden joukossa, ja odotan innolla tiimin seuraavia pelejä.

Seuraavaksi luvassa lisää Indiehelmiä (tm), kun vuorossa ovat Ori and the Blind Forest: Definitive Edition sekä Iconoclasts. Microsoft on siitä kiva firma, että se antaa parhaat indiepelinsä Nintendolle, eikä Xboxia tarvitse siis kauheammin kaipailla. Cuphead ja Ori edustavat molemmat omien genrejensä helmiä, ja Sokean metsän parhaita puolia ovat ehdottomasti hyvä tuntuma, kaunis musiikki sekä erittäin nätti graafinen ilme. Indievanioista toinen, Iconoclasts nojaa enemmän tarinaan ja pikseligrafiikkaan. Robin-mekaanikon seikkailu on Oria lineaarisempi ja pulmapainotteisempi, mikä on oikein toimiva ratkaisu. Päähahmon jakoavain tuo mieleen Ratchet&Clank -sarjan tunnusaseen, ja sitä käytetäänkin mallikkaasti pulmien ratkontaan. Näistä kahdesta Ori on mielestäni parempi, mutta huonolle pelille ei yhden miehen ihme häviä.

Uusista ostoksista pelipöytään pääsi Mega Man X Legacy Collectionin Mega Man X, joka on ehkäpä paras pelaamani Mega Man -peli. Monipuoliset tasot, SNES-grafiikka ja parempi liikkuvuus seinähyppyjen ja muiden kikkojen kera yhdistettynä loistavaan kenttäsuunnitteluun on yhtälö, josta syntyy loistava peli. Niin ja, Hadoken on söpö ja kiva :3

Backlogin uumenista esiin rullaili Katamari Damacy REROLL, joka on omituisuudessaan suloinen ja viehättävä. Universumin kuninkaan hävittämät tähdet pitää saada taivaalle, mutta miten? No tietenkin pyörittelemällä palloa, joka poimii mukaan kaikki sitä pienemmät esineet. Kuminpaloista koostuva pallo poimii loppupelissä mukaansa aivan kaiken pilvenpiirtäjistä vuoriin, eivätkä omituiset välivideot latista tunnelmaa. Lyhyt, hassu ja omituinen ovat kolme sanaa, jotka tiivistävät tämän pelin minulle täydellisesti.

En ole aivan varma, onko tämä läpäisy, mutta saavutin Dr. Kawashima's Brain Training for Nintendo Switchissä parhaan mahdollisen Brain Agen (20, mikä vastaa omaa ikääni) sekä avasin kaikki treenitilat. Päivittäinen sudoku on tässä parasta, mutta muutkin aktiviteetit ovat maittavia, ja tätä jaksaa veivata päivittäin pienissä annoksissa.

Nyt on aika nauttia kahden viikon lomista, joiden aikana ehtinee pelata asioita. Mega Man X2:n viimeistelyn jälkeen luvassa on todellisia klassikoita, kun pelilistalla odottavat Metroid: Other M sekä Sonic and the Secret Rings. Oi voi.

 

[Rush]

Metroid: Other M

älä tee sitä

 

[Veizen]

älä tee sitä

Liian myöhäistä, ystävä hyvä. Sektori 1 on jo läpäisty, ja tästä saattaa tulla jotain isompaa...