Kolme peliä kuussa

No on tässä taas kaikenlaista tullut pelattua parin viimeisen kuukauden aikana ja kai tässä voisi jotain nostaa pinnalle.



Jos alkuperäinen Quake on lähellä sydäntä niin tässä on peli kohdallaan. Toisin kun monien muiden retrostelujen kohdalla, ei duskin kanssa ratsasteta pelkällä nostalgialla vaan Duskilla on selvä oma identiteetti. Tekijöillä on ollut luovuutta monenlaisiin visuaalisiin jippoihinkin, jotka monesti yllättävät ja huvituttavat. Ensimmäinen episodi on tunnelmaltaan paras, mutta ei ne muutkaan episodit huonoja ole (paitsi vikassa on yksi umpi surkea kikkailu kenttä)





Erittäin simppeli, mutta mukava retrostelu falcomilta vuodelta 2005. Pelaaminen on tosiaan suunnilleen pelkkää hiren napin klikkailua, mutta jokin tässä omalla kohdalla vaan klikkasi. Valitettavasti vikan luolan piti tässä lyhyessä seikkailussa olla ihan järkyttävän pitkä sokkelo, joka onnistui kyllä jättämään huonon maun suuhun. Ei kummiskaan niin pahaa, että koko peli olisi myrkyttynyt.

EDIT: Kannattaa muuten huomioda, että tämä peli ei toimi valitettavasti moderneilla tietokoneilla ongelmitta. Peli hidasteli pahasti omalla koneella ja jouduin asentamaan fanien tekemän ohjelman, jolla yhteensopivuutta parannettiin.

http://dege.freeweb.hu/dgVoodoo2/




Samalta tiimiltä kuin Way Of The Samurai sarja (joista olen kyllä vain yhtä pikkaisen kokeillut) mutta action pohjaisempi. Budjetti linjalla mennään ja vaikka pelissä on vain 16:sta tasoa niin samoja kenttiä kierrätetään reilumman puoleisesti. Pidin tästä silti, koska yksinkertainne, mutta nopea hack and slash meininki on oma juttuni. Kamera tässä pelissä kyllä sekoilee ja hahmo välillä ärsyttävästi jää jumiin asioihin. Isoimman osan pelistä tämä ei ole ongelma, mutta viimeinen pomo aiheutti kyllä kurkun kipeytymistä, koska V-käyrä meni aikalailla tappiin asti. Pelihän yrittää tavoitella sitä "seko boltsi Japani" menoa, mutta valitettavasti ei kyllä sillä saralla onnistu. Samurai Western on kuitenkin vioistaan huolimatta mukava pientä mättöä.

 

Kylläpäs tämänkin päivityksen kanssa meni kauan, loma tuntuu jo tukevasti.

Toukokuussa pukkasin pihalle kaksi arvostelua, testissä oli niin uutukainen New Pokémon Snap kuin retroinen Shantae. Mielipiteeni löydät klikkaamalla pelin nimeä. Muissa kuvioissa nautittiin PS4-peleistä uuden sukupolven raudalla. Play at Home -kampanjassa ilmaiseksi jaettu Ratchet & Clank sai samalla PS5-päivityksen, jonka myötä ruudunpäivitys nousi kuuteenkymmeneen ja kyllähän ero on iso. Ehdin aloittaa pelaamisen vanhalla raudalla, ja päivityksen jälkeen paluu vanhaan tuntuu melko suurelta. Rift Apartin odotus kasvaa, vaikkakin sen pariin pääsee vasta elokuun puolella kesämuuton takia. Toinen päivitetty versio oli Marvel’s Avengers, joka oli melko mitäänsanomaton tapaus. Kolmannen persoonan Destiny-klooni hack’n’slash -pelattavuudella ei oikein napannut, mutta taistelin tarinatilan läpi. Liipaisinvastusta käytettiin mainiosti, mutta eipä tuosta kauheasti käteen jää. Iso miinus myös sille, että rooleissa kuultiin jälleen Troy Bakeria ja Nolan Northia, välillä muitakin alalle, kiitos. Kuun viimeisin läpäisy on Turnip Boy Commits Tax Evasion, jonka sain tyttöystävältäni synttärilahjaksi. Kevyen Zelda-kloonin läpikoluaminen oli nopea urakka, mutta pelattavuus toimii, ja huumori on loistavaa. Loppua kohden teemat kääntyvät yllättävän synkiksi, mutta se toimii hyvänä tasapainona kevyemmälle alulle.


Tässä kuussa tavoitteena on peitota It Takes Two, The Legendary Starfy sekä World’s End Club.

 

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut läpäistyä seuraavat pelit

Zelda 1 Nuorempana monesti tätä yritin, muttei koskaan napannut. Peli oli liian kryptinen ja joka seinä olisi täytynyt pommittaa auki. Kokemuksen ja internetin avustuksella peli meni nyt nopeasti läpi ja aukko sivistyksessä on paikattu.

Demon souls Oli (ps3 versionakin) positiivinen yllätys, sillä kuvittelin pelin mekaanikoiden yms olevan täysin hakusessa, pelin ollessa souls-sarjan ensimmäinen.

Dark souls2 On selvästi pelisarjan heikoin osa, mutta silti kelpo ajantappoa

Tombi:a/Tomba:a veljeni usein pelasi pääsemättä puusta pitkään lukuisista yrityksistä huolimatta. Nostalgian takaa paljastuikin keskiverto toiminta- tasoloikka säälittävillä pomotaisteluilla.

Mega man x4:ää sanotaan sarjan helpoimmaksi peliksi, mikä pitää paikkansa kenttien kohdalla, mutta useat pomotaistelut antoivat zerolla pelattaessa enemmän haastetta kuin koskaan aiemmin. Liekö vika pelaajassa?

Read dead redemption oli kaikista kehuistaan huolimatta hyvin keskinkertainen kokemus, jonka jaksoi pelata loppuun ainoastaan ääninäyttelyn ja tarinan takia

 

Jopas nyt taas. Kesäkuu on takana.

Kolmeen läpäisyyn päästiin, mutta tavoitepeleistä vain World’s End Club meni läpi. Omat mietteeni Zero Escapen ja Danganronpan puuhamiesten uudesta pelistä löydätte blogista ensi viikolla, joten säästän sanani sinne. Toisena läpäisynä tahkoin Puyo Puyo Tetriksen tarinatilan loppuun erään kaverini innoittamana. Paljoa sitä ei ollut jäljellä, mutta tarina sai päätöksensä. Osaisinpa Tetristä ja Puyo Puyoa hieman paremmin. Switchin kesäaleista mukaan tarttui myös Indiehelmi™️ Donut County, joka kaatui yhdeltä istumalta. Katamari Damacy-vibat ovat vahvoja, sillä pelissä ohjataan reikää, joka kasvaa isommaksi, kun siihen tippuu asioita. Pulmapeli toimii oikein mainiosti, ja absurihko, huumoripitoinen juoni tukee peliä mainiosti. Suosittelen!

Heinäkuulle en uskalla luvata oikein mitään, sillä kesätyöt syövät yllättävän paljon aikaa. Kuun lopussa ilmestyy samana päivänä kaksi vuoden odotetuimmat nimikettä: NEO: The World Ends with You ja The Great Ace Attorney Chronicles, eli hukun pelattavaan kuun lopussa. Sitä ennen voisin yrittää läpäistä Switchin The World Ends with You: Final Remixin ja pelailla sivussa Bravely Defaultia.

 

Kesäkuussa antoi kesäloma aikaa pelata, ja läpäistyä tuli kaksi peliä ja yksi DLC-paketti.

Ensimmäisenä Phantasy Star IV. Tämä on ollut jo pitempään pelilistalla, ja nyt lopultakin sain aikaiseksi tämän pelata. Tämä olikin positiivinen yllätys, sillä tekijät olivat selvästi oppineet kahden aikaisemmin pelin vioista ja hioneet niistä varsin mielekkään roolipelipaketin. Ongelmaton ei tämäkään ollut, ja silloin tällöin piti vilkaista hieman oppaista apua kryptisimpien kohtien selvittämiseen. Muutoin varsin muikeaa pelattavaa.

Toisena selvityksenä tuli pelattua Famicom Detective Club: The Missing Heir. Pitihän tämäkin päästä testaamaan, kun lopultakin tämä kaksikko saatiin länsimaissa putkesta ulos. Tämähän on oikeastaan vain audiovisuaalinen päivitys, sillä pelin eteneminen on hyvin samanlaista kuin NES-aikoina. Siksi tietyt kysymykset pitää esittää tietyille henkilöille tietyssä järjestyksessä, jotta peli antaa edetä seuraavaan kohtaukseen. Vaikka pelaajalle se olisikin ollut jo pitempään selvää. Itse tarina oli onnistunut murhamysteeri, joskin arvasin loppuratkaisun jo ennen kuin se tapahtui. Ja minä en koskaan arvaa loppuratkaisua elokuvia katsoessani.

Seuraavat menevätkin sitten hieman aiheen ohi, koska pelasin Metroid Dreadin julkistushuuruissa läpi Metroid: Zero Missionin. Se on edelleen sarjansa parasta antia, eikä ole alustastaan huolimatta päässyt vanhentumaan. Toisena miniprojektina väänsin läpi Hyrule Warriors: Age of Calamityn ensimmäinen DLC-paketin. Se olisi ollut paikallaan pelata läpi itse pääpelin kyljessä. Nyt kun pelasin sen jälkikäteen, oli paketti todella grindaustäytteinen.