Arvostelussa Yomawari: The Long Night Collection

Söpöys voi tappaa

Synkät, sateiset illat ja kauhufanien suosikkijuhla halloween saavat mielikuvituksen usein laukkaamaan villisti. Kun tunnelma on jo valmiiksi selkäpiitä karmiva, voi bensaa heittää liekkeihin pelaamalla kauhupelejä ilkikurisesti virnistävien kurpitsalyhtyjen valossa. Yksi varteenotettava vaihtoehto itsensä pelotteluun on kuolettavan söpö kokoelma Yomawari: The Long Night Collection, joka sisältää kaksi keskenään hyvin samankaltaista selviytymiskauhugenreen kuuluvaa luomusta, Yomawari: Night Alonen sekä Yomawari: Midnight Shadowsin.

Ensimmäisen pelin eli Night Alonen alussa nuori rusettipäinen tyttö käyskentelee iltasella suomalaisittain huvittavasti nimetyn Poro-koiransa kanssa japanilaisen kylän laitamilla. Yllättävän onnettomuuden seurauksena hauveliini katoaa jäljettömiin, eikä järkyttynyt lapsonen voi tehdä muuta kuin suunnata kotiinsa. Siellä häntä odottaa huolestunut isosisko, joka saatuaan selville tapahtumien kulun päättää lähteä etsimään Poroa, nuoremman jäädessä odottamaan kotipihalle. Sisko ei kuitenkaan palaa takaisin, jolloin rusettipäisen neidin tehtäväksi jää kaksikon jäljittäminen.

Molempien seikkailujen tarinat ovat todella lähellä toisiaan, ja suurin ero lienee se, että jälkimmäisessä osassa etsitään kadonnutta ystävää koiran ja siskon sijasta. Kerronta hoidetaan lyhyiden välidemojen sekä ympäri ruutua ripoteltujen esineiden avulla. Huonona puolena kyseisessä tavassa on se, että jos ei löydä kaikkia tavaroita, jää juoneen tietyissä kohdissa suuriakin aukkoja. Tapahtumia ei muutenkaan hirveästi selitellä, ja pelien päätyttyä mielessä pyörii enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Päämääränä on rakkaiden löytäminen kaupungin syövereistä väistellen samalla hirvittäviä mörrimöykkyjä. Peleissä on monenlaisia muinaisia kauhuja, aina klassisista hiushirviöistä yksisilmäisiin, käveleviin kämmeniin. Painajaismaiset pahikset käyttäytyvät eri tavoin. Pelaaja joutuukin pohtimaan, miten ohittaa kulkureitillä harhailevat möröt, sillä käsirysy ei ole toimiva ratkaisu. Osaa pystyy harhauttamaan heittämällä maahan kiviä, puskiin piiloutuminen ja silmien sulkeminen tuntuu niin ikään hyvältä vaihtoehdolta, mutta paras tapa välttää tappava kosketus on kuitenkin kirmata karkuun hippulat vinkuen. Ongelmaksi muodostuu hyvin rajoitettu stamina, joka kuluu normaalia nopeammin monstereiden läheisyydessä. Juoksuvauhdin hidastuessa viikatemiehen kynsiin langetaan väistämättä, joten kuoleminen tulee todella tutuksi. Tyhjästä ilmestyvät demonit aiheuttavat myös monesti hermoromahduksen, joten huippuhyvä reaktionopeus tulee tarpeeseen, eikä katsettaan saa nostaa ruudusta hetkeksikään. Onneksi ympäri kyliä sijaitsee kolikoilla toimivia väliaikaisia tallennuspisteitä, joita käytetään myös pikamatkustukseen.

Japanilaisista kansantaruista tuttuja otuksia ei näe paljailla silmillä, vaan ne paljastuvat vain perinteisen taskulampun valossa. Vaikka valonlähdettä ei olisikaan käytössä, vaaran lähestyessä tyttösen sydän alkaa hakkaamaan yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes se melkein tuntuu räjähtävän. Switchin ohjainten tärinä olisi sopinut tukemaan sydämenlyöntien aikaansaamaa aistimusta, mutta jostain syystä kehittäjät eivät ole käyttäneet tätä ominaisuutta hyväkseen.

Ulkoisesti pelit näyttävät söpöiltä ja vaarattomilta, ja vaikka niiden alkuperäinen julkaisu tapahtui jo jokunen vuosi sitten, ovat grafiikat silti miellyttävää katseltavaa. Ulkonäkö voi kuitenkin pettää, ja sisällöltään luomukset eivät olekaan niin suloisia kuin luulisi – vaan melkoisen verisiä ja jopa pelottavia. Kammottava tunnelma hipoo taivaita koko yön pimeydessä vaellettavan matkan ajan, eikä hengähdystauoista pääse juurikaan nauttimaan: valppaana on oltava lakkaamatta, kuoleman vaaniessa jokaisen nurkan takana. Myös äänimaailma saa hampaat kalisemaan kauhusta, sillä musiikin sijaan taustalta kuuluu öisen luonnon aavemaisia sointuja.

Yhteenveto

Yomawari: The Long Night Collection lukeutuu genrensä keskikastiin, joten paketille lätkäisty noin 40 euron hintalappu vaikuttaa hieman liioittelulta. Pelattavaa riittää yhteensä noin kymmeneksi tunniksi, ensimmäisen osan ollessa huomattavasti toista tarinaa lyhyempi. Herttaisuuden ja synkkyyden yhdistäminen toimii hienosti, ja se saa Yomawarin erottumaan positiivisesti harmaan massan joukosta. Ainaisten kuolemien aiheuttama turhautuminen, tylsähkö tarina sekä yksitoikkoinen hirviöiden väistely varastavat pelin loppuarvosanasta kaksi tähteä.

Hyvää:
– Pelottava tunnelma
– Ympäristön äänet
– Hyvä yhdistelmä söpöyttä ja kauhua
– Paljon erilaisia pahiksia
– Miellyttävät grafiikat

Huonoa:
– Lattea tarina
– Ainainen kuoleminen ärsyttää
– Ei hengähdystaukoja
– Koko ajan sitä samaa hirviöiden väistelyä