Arvostelussa Yasha: Legends of the Demon Blade

Satunnaiselementtejä etsimässä

Kun puhutaan roguelike-pelien parhaimmistosta, niin useimmat genren fanit ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että muutaman vuoden takainen Super Giant Gamesin Hades on tyylilajinsa ehdotonta kärkikastia. Samaa mieltä tuntuvat olevan myös monet pelinkehittäjät, sillä Yasha: Legends of the Demon Bladen tehnyt 7QUARK-poppoo on selvästi tehnyt jälleen yhden oppimatkan kreikkalaiseen manalaan, vaikka toimintapeli sijoittuukin feodaaliajan Japaniin. Kopiointi on imartelun korkein muoto, mutta retkikunta ei tainnut päästä reissullaan paljoa Kerberosta pidemmälle.

Koska kyseessä on roguelike, on pelaajan tavoitteena raivata tie jollain ilveellä maaliin asti. Matkan varrelta kerätään erilaisia pelaamista helpottavia päivityksiä, ja kuolon korjatessa palataan takaisin lähtöruutuun. Yasha: Legends of the Demon Bladen tapauksessa ei kuitenkaan tarvitse aloittaa aina uudelleen nollatilanteesta, vaan hahmoja ja aseita pysyvästi vahvistavien päivitysten vaatimat resurssit seuraavat ruumisvaunun mukana.

Taistelu on melko yksinkertaista nappien hakkaamista. Liikevalikoimassa ei ole väistön ja kevyen sekä raskaan iskun ohella kuin vihollisen välähtäessä aktivoitava torjuminen ja vastaisku. Torjuntanappia ennakkoon pohjassa pitämällä voi suorittaa myös vahvemman version kyseisestä liikkeestä, joka tekee ekstravahinkoa pökertyneitä pomoja vastaan. Valittavana kolme eri hahmoa, jotka poikkeavat enemmän tai vähemmän toisistaan. Demonityttö Sara tarttuu kahteen aseeseen, ja pystyy käyttämään kahta samanlaista tai eriparista tappovälinettä. Miekkataituri Shigure vaihtelee kahden miekan välillä ja painottuu enemmän torjuntoihin ja vastaiskuihin. Tiikerimies Taketora taas suosii taka-alalla pysymistä jousensa kanssa.

Jokaisen huoneen tai taistelun päihittämisen jälkeen pelaaja saa valita aseeseensa loppuyrityksen ajaksi yhden päivityksen. Lisäksi juoksun aikana voi kerätä amuletteja, jotka tarjoavat joko puhtaan positiivisen efektin tai toimivat kaksiteräisen miekan tavoin. Esimerkiksi hyökkäysvoimaa lisäävä taikakoru voi samalla kasvattaa myös vastaanotetun vahingon määrää.

Osa päivityksistä nostaa ainoastaan ruudulla näkyviä numeroita, mutta on joukossa sellaisiakin, jotka muuttavat aseiden toimintalogiikkaa. Esimerkiksi yksi Taketoran erikoisjousista tuo mukanaan hyökkäysmittarin, jonka täytyttyä käyttöön voi ottaa iskuja vaimentavan kilven tai vaihtaa efektin haavojen parantamiseksi. Valitettavasti erilaisia päivitysvaihtoehtoja on vain viisi per ase, ja koska aseluokat ovat hahmokohtaisia ja aktiivisia efektejä voi olla yhdessä tappovälineessä vain kolme, ei vaihtoehtoja tarvitse juuri puida. Avattavissa efekteissä on myös hieman liikaa päällekkäisyyksiä, ja kakkostikarista voi helposti muuttua pelkkä pääaseen ominaisuuksien parannusväline.

Pomotaistelujen jälkeen pelaaja löytää itsensä levähdyspaikalta, jossa on paikalla satunnaisesti erilaisia kauppiaita sekä mahdollisuus palauttaa osa terveyspisteistä ilmaiseksi. Vaihtelevat kauppatavarat ovat ainoa merkittävästi Legends of the Demon Bladen pelattavuuteen vaikuttava tuuripainotteinen asia. Halutessaan pisteellä voi ottaa vastaan myös toimintahaasteen, jonka suorittamisesta palkitaan valinnalla kahden amuletin välillä, ja häviöstä menettää puolet elinvoimasta. Palkkio on yleensä riskin ottamisen arvoinen. Tehtävä arvotaan etukäteen, eikä siihen voi vaikuttaa, mutta pelaajalle kerrotaan kuitenkin aina pelisäännöt. Iso osa haasteista on yksinkertaisia ”tapa näin monta vihollista tässä ajassa” -tyylisiä tehtäviä, mutta mukaan mahtuu myös vastustajien välttelyä ja heittoterien lätkimistä takaisin vihollisen suuntaan.

Samoja tapahtumia ei katsella yhä uudelleen kolmen eri hahmon näkökulmasta, vaan jokaisen tarina sijoittuu mitä todennäköisemmin omaan vaihtoehtouniversumiinsa. Vain tietyt elementit ja hahmot toistuvat kaikilla poluilla, mutta usein hyvin erilaisissa rooleissa. Manalasta ulos potkitun laiskuri Saran tarina on joukon komediapainotteisin, Taketora painii velvollisuuksien ja odotusten asettaman taakan kanssa, ja Shigure pohtii koston ja anteeksiannon kysymyksiä. Yksikään tarinoista ei jää erityisesti mieleen, ja erityisesti lokalisaation laatu jättää toivomisen varaa, sillä tekstiä on lähdetty “värittämään” väärällä tavalla. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa käytetään valuuttana dollareita, vaikka muinaisessa Japanissa ei tietääkseni maksettu niillä. Erään aseen kuvauksessa väitetään, ettei sillä voi tehdä kevyitä iskuja, vaikka se on todellisuudessa mahdollista. Yleisesti ottaen teksti on kuitenkin ymmärrettävää ja loogista, ja keskivertokin juoni on parempi kuin ei mitään.

Yhden läpipeluun lyhykäisestä kestosta huolimatta motivaatiota jokaisen hahmon kampanjan läpi kahlaamiseen syö se seikka, että Legends of Demon Bladessa ei ole vaihtoehtoisia polkuja tai pomoja, ja samat kentät on pelattava jokaisella hahmolla kolmesti, eli kaiken juonisisällön kokemiseksi peli täytyy käytännössä läpäistä yhdeksän kertaa. Viholliset iskevät ja ottavat hitusen enemmän vahinkoa pelikertojen välillä, mutta kaikki muu pysyy täysin samana. Pomot eivät saa uusia liikkeitä, kenttien järjestys ei muutu, ja joka kerralla pistetään samat hirviöt pinoon. Lisäksi peli on niin villisti epätasapainossa, että joidenkin aseiden ja yhdistelmien käyttö tuntuu siltä, kuin olisi pistänyt huijauskoodit valikosta päälle.

Tarinan läpäisyn jälkeen tarjotaan kyllä mahdollisuutta muokata vaikeustasoa erilaisilla asetuksilla, kuten tuplaamalla vastustajien määrän, mutta tässä vaiheessa pelaajalla ei ole jäljellä enää mitään järkevää tavoiteltavaa. Kyseinen toiminto olisi pitänyt avautua viimeistään sen jälkeen, kun peli on läpäisty ensimmäisen kerran yhdellä hahmolla, eikä sitä pitäisi vaatia jokaisen kohdalla erikseen.

Yhteenveto

Yasha: Legends of the Demon Bladessa on hyvä perusta, mutta sisällön ja kunnollisen haasteen puute vesittää kokemuksen. On hyvä, että markkinoilla on tarjolla myös aloittelijaystävällisempiä roguelike-pelejä, mutta silloin mennään liian pitkälle, kun pomot eivät ehdi esitellä valtaosaa liikkeistään ennen maahan iskeytymistä. Haasteen puutteen annan vielä anteeksi, mutta itseään toistavaa toimintaa en.

Hyvää:
– Kaunis ja perinteikäs taustamusiikki
– Tavallisten vihollisten mättäminen on ihan mukavaa…

Huonoa:
– …mutta sitä tehdään liian vähän
– Liikaa samoja pomoja liian tiuhassa tahdissa
– Yleinen sisällön puute
– Ylitehokkaat aseet