Arvostelussa Wolfenstein II: The New Colossus

Make America Great Again

William B.J. Blazkowicz on kova jätkä. Nelikymppisestä amerikanjuutalaisesta vapaustaistelijasta levitetään julmaa propagandaa, miestä on pidetty vankityrmässä, kidutettu ja hakattu kuoleman partaalle, mutta Amerikan viimeinen toivo nousee ylös kerta toisensa jälkeen. Wolfenstein II: The New Colossus jatkaa lähes suoraan siitä, mihin parin vuoden takainen Wolfenstein: The New Order päättyi. Toinen maailmansota on päättynyt sotateknologisesti ylivoimaisen natsi-Saksan voittoon. Natsien pudottama atomipommi johti Yhdysvaltojen antautumiseen ja natsimiehitykseen. Blazkowiczin herätessä 1961 viisi kuukautta kestäneestä koomasta käynnissä on kolmannen valtakunnan junttaama kulttuurillinen ja lainsäädännöllinen saksalaistamisprosessi.

Edellistä peliä ei nähty Nintendo-konsoleilla, joten tärkeimmät tapahtumat ja valinnat käydään läpi muutaman minuutin videopätkällä heti aluksi. The New Orderiin viittaillaan hienovaraisesti pitkin tarinaa, mutta mitään erikoista suoraan kakkoseen hyppäävät pelaajat eivät menetä. Vähäväkisen vastarinnan ydinjoukon sukellusveneessä piileskelevä Blazkowicz on edelleen natsien etsintäkuulutuslistan vihollinen numero yksi, ja etsintäoperaatiota johtaa sadistinen rautarouva Frau Engel. Lapsuuden traumojensa kanssa taisteleva Blazkowicz on kirjoitettu jäyhäksi ja vähäpuheiseksi toimintasankariksi, joten show’n varastavat erinomaisesti roolitettu mielipuolinen natsikomentaja ja vastarinnan eli Kreisau Circlen kirjavat persoonallisuudet.

Kasti ei koostu pelkästään jenkki- ja saksalaishahmoista, vaan väki on kansainvälistä. Ruotsalaiskehittäjiä on kiittäminen siitä, että sivurooleissa nähdään muun muassa suomalaisittain ja skandinaavisesti englantia murtavia henkilöitä. Sotatilasta ja kaikesta brutaaliudesta huolimatta huumori on pelissä vahvasti läsnä. Eniten vitsaillaan tietysti natsien kustannuksella, mutta leikkiä lasketaan hyvässä hengessä niin maalaisjunteista, ihonväristä kuin elopainostakin. Lisäksi ympäristöihin on piilotettu runsaasti popkulttuuri- ja historiaviittauksia sisältäviä uutisartikkeleita ja keräilykortteja.

Wolfenstein II:ssa ei selailla turhaan kenttävalikoita, sillä seuraava tehtävä alkaa aina heti välivideon jälkeen. Tavoitteesta muistutetaan aina yläkulmassa, ja lisäksi pelaajan apuna on metrejä laskeva suuntamerkki sekä kartta, jos sen sattuu löytämään. Itse tarvitsin karttaa lähinnä sokkeloisen sukellusveneen sisällä. Noin kymmentuntisen tarinan ensimmäisellä puoliskolla vietetään runsaasti aikaa maan alla ja viemäreissä, mutta peli piristyy väririkkaampien ja mielikuvituksellisempien tukikohtien astuessa kuvaan.

Useimmissa tehtävissä noudatetaan samantyyppistä kaavaa, jossa Blazkowicz lähetetään joko räjäyttämään natsilinnoitus tai noutamaan jotain komentokeskuksen ytimestä. Matkalle on ripoteltu natsisotilaita ja koneita, jotka voi eliminoida joko hiljaisesti tai vaikka tuplapyssyt laulaen. Metelin pitämistä on vaikeaa välttää, ja se johtaa aina saksalaisten lisäjoukkojen saapumiseen. Parhaimmillaan peli on tieteisfiktio- ja järjettömyysnupin kääntyessä kaakkoon. Tällaisia hetkiä on pelissä kourallinen, ja oikeastaan kaikki niistä tapahtuvat esirenderöityjen välinäytösten aikana. Toiminnallisesti mieleenpainuvimpia hetkiä ovat ensimmäiset kohtaamiset sotarobottien kanssa, joilta voi napata mukaan raskaita tykkejä, jotka ovat hauskimpia käytettäviä aseita. Vapaaehtoisten tehtävien myötä tutustutaan enemmän sivuhahmoihin, mutta sisällöllisesti ylimääräinen sukellusveneen nuohoaminen ja natsikenraalien jahtaaminen ei ole kovin kiinnostavaa puuhaa.

Entä onko jo viime vuonna muille alustoille ilmestynyt Wolfenstein II järkevää pelata juuri Switchillä? Oikeastaan ei, ellei sitten ole toimivan kallisteluohjauksen suuri fani. On ihme, että Wolfenstein on saatu ylipäätänsä pelikelpoiseen kuntoon Panic Buttonin mustan magian avulla. Kompromisseilta ei olla vältytty, mutta ne on tehty pelattavuuden ehdoilla. Ruudunpäivitys pysyy kaiken aikaa lähellä 30 kuvan sekuntinopeutta, mutta näkökenttä sumentuu resoluution skaalautuessa HD-tarkkuudesta alaspäin isojen rakennusten läheisyydessä ja räjähdysten keskellä. Lämpöisessä käsikonsolitilassa pelatessa pimeiden bunkkerien ja luolien sisällä navigoiminen muuttuu hankalaksi, ja tehokonsoleilla ihastuttavat aurinkoiset Roswellin kadut aiheuttavat Switchillä todennäköisemmin naururemakan. Switch-versioon on pesiytynyt myös ärsyttävä bugi, joka voi estää valikoissa liikkumisen eli muun muassa välitallentamisen, aseiden ominaisuuksien päivittämisen ja asetusten näpräämisen kokonaan. Tilanne korjautuu vain virtanappia pohjassa pitämällä. Oman läpipeluuni aikana peli myös jäätyi pari kertaa keräilyesineitä katsellessa, minkä lisäksi NPC-hahmot tykkäsivät oikaista välillä seinien läpi. Kuolemasta rankaistaan pitkällä lataustauolla.

Yhteenveto

Kovin moni pelaaja tuskin uskoi Wolfenstein II: The New Colossuksen pyörivän lainkaan Switchillä, mutta lopputulos on yllättävän hyvä. On ikävää, etteivät runsaat yksityiskohdat ja symboliikka nouse esiin Switch-käännöksessä, mutta ainakin ohjaus on hiottu niin toimivaksi kuin mahdollista. Yllätyksenä voi tosin tulla myös pelin täysi hinta ja fyysisen version vaatima 13 gigatavun kokoinen pakollinen asennustiedosto. Mitä brutaalimmaksi ja överimmäksi peli yltyy, sitä paremmaksi se muuttuu.

Hyvää:
– Erinomaiset hahmot
– Sekopäiset juonenkäänteet

Huonoa:
– Samanlainen tehtävärakenne toistuu liikaa
– Bugit