Arvostelussa to a T

T-aitoa ja T-aikaa

Pelialalla on töissä harvoja kuuluisia ihmisiä, jotka pääsevät toteuttamaan omaa visiotaan täysin vapaasti. Paras esimerkki tästä on Hideo Kojima, jonka taiteellisilla ambitioilla ei vaikuta olevan enää minkäänlaisia rajoitteita maestron itsensä mukaan nimetyn studion perustamisen jälkeen – niin hyvässä ja pahassa. Katamari Damacyn luojana parhaiten tunnettu Keita Takahashi tekee vähän samaa pienemmässä mittakaavassa. Namco-työuransa jälkeen herra on keskittynyt oman Uvula-toimistonsa pyörittämiseen ja pienimuotoisempiin taiteilupeleihin, jotka ovat kaikki tunnistettavissa saman henkilön tuotoksiksi. Myös to a T on peli, joka tuntuu samaan aikaan oudolta, lempeältä ja ennen kaikkea tekijänsä näköiseltä.

Pelaaja asetetaan 13-vuotiaan Teinin (oletusnimi) saappaisiin. Päähahmo elää tavallista koululaisen elämää – tai siis eläisi, mutta hän on juuttunut jokaisen pelikehittäjän tuntemaan t-asentoon. Päivittäiset askareet hampaidenpesusta pukeutumiseen tuottavat yllättävän paljon haasteita, kun käsivarret eivät taivu lainkaan, mutta onneksi Teiniä avustaa hänen koiransa, joka osaa niin ohjata omistajansa kouluun ja muihin kohteisiin kuin myös pukea hänet. Arkisten kommelluksien ohella pelihahmon kotikaupungissa alkaa tapahtua outoja onnettomuuksia, joiden syistä pelaajan on otettava selvää. Tavalliset oppitunnit vaihtuvat nopeasti epäilyttävien paikkojen ja silminnäkijöiden etsimiseen, mutta koulun penkillekin palataan useaan otteeseen.

Pelattavuus koostuu pääosin teinin ohjaamisesta seuraavaan kohteeseen sekä erilaisista minipeleistä, joissa korostetaan päähahmon t-jumitusta. Minipeleissä käytetään usein ohjaimen molempia tatteja ja olkanäppäimiä, ja lopputulos on sopivan kankea pelihahmon tilanteen huomioon ottaen. Minipelit eivät koskaan kestä paria minuuttia kauempaa, jolloin kankeus ei ehdi painaa peli-iloa, vaan ilahduttaa kokeilullisuudellaan.

Minipelien ulkopuolella pelattavuus muistuttaa enemmän kävelysimulaattoria. Teinin kotikaupungissa on sopivasti lääniä, jotta etäisyydet pysyvät maltillisina, mutta tarinaputkesta poikkeaville on hieman sivutehtävää. Joka paikassa lojuu erivärisiä kolikoita, joilla voi ostaa uusia vaatteita ja maksaa syöntikilpailujen pääsymaksuja. Syöntikilpailut ovat isoin sivutehtäväsarja, joissa kilpaillaan tietokoneen ennätyksiä vastaan, ja kärkituloksen voittamalla saa pienen palkinnon.

Siansaksaksi ääninäyteltyä dialogia on aika reippaasti ja Teinin kasvutarina on yksinkertaisuudessaan toimiva. To a T onnistuu käsittelemään kohtalaisen syvällisiä teemoja onnistuneesti allegorioiden kautta. Teinin ikuinen t-pose rinnastuu vammaisuuteen, ja vaikean aiheen käsittely absurdiuden kautta toimii huomattavasti paremmin kuin monissa vakavamielisemmissä mediatuotoksissa. Pelin positiivista elämänfilosofiaa tuodaan esille niin hahmodesigneissa kuin tarinan puolella, ja kaoottisen humoristisessa kirjoitustyylissä on paljon samaa Katamari Damacyn vitsien ja tahdin kanssa.

Peli on jaettu kahdeksaan jaksoon, ja jokaisen episodin alussa ja lopussa soitetaan tarttuvat tunnarit. Animaatiosarjamainen rakenne tunnarien skippauksineen toimii vajaan viiden tunnin mittaisessa pelissä rytmittävänä tekijänä, ja se tukee myös pelin pyöreää ja pehmeää audiovisuaalista tyyliä. Toteutusta on siis mietitty monelta taholta, ja erityisesti pelin tunnussävelmä on todella tarttuva tapaus.

To a T jää omalaatuisesta tyylistään ja hyvistä ideoistaan huolimatta hieman puolitiehen. Hidas pelattavuus ei pidä otteessaan kovinkaan tiukasti, ja paketin fokus on välillä hukassa. To a T yrittää samaan aikaan olla elämäsimulaattori, kävelysimulaattori ja pelattava animaatiosarja, eikä se onnistu erityisen hyvin missään näistä osa-alueesta. Switch 2 -versiossa ruudunpäivitys ei pysy kovin tasaisena, mikä on hieman yllättävää näin pelkistetyn pelin kohdalla.

Yhteenveto

To a T näyttää ulospäin absurdilta hassuttelupeliltä, jonka kuoren alla on ajatuksella hiottu, mutta toteutukseltaan hieman ontuva kokonaisuus. Muutaman tunnin pelikokemuksessa uniikki visio yhdistetään pelkistettyyn pelattavuuteen. Päätarina kulkee eteenpäin melko tiukassa putkessa, mutta kaupungilla palloiluun on aikaa jaksojen välissä. To a T on kokeilemisen arvoinen, jos herra Takahashin värikäs aivomaailma kiinnostaa edes etäisesti, mutta mitään modernin taiteen merkkiteosta tai edes Indiehelmeä™ ei kannata odottaa. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla aina täydellistä, ja ehkä se onkin kaikkein tärkeintä.

Hyvää:
– Pirteä elämänfilosofia
– Teemojen syvällinen käsittely

Huonoa:
– Itseään toistava pelattavuus
– Matala ruudunpäivitys